Ihmisen ja luonnon pyhyydestä

17.10.2020 Päiväkalliossa

 

Yöllä herättyäni ja vähän aikaa valveilla oltuani ajatukseni kulkeutuivat Volter Kilpi -viikon tulevaan teemaan, josta olin lukenut paikallislehdestä, nimittäin käsitteeseen ”pyhä”. Anni Mickelsson, joka on Volter Kilpi -viikon nykyinen taiteellinen johtaja, kertoi lehdessä olevansa kiinnostunut nimenomaan luonnon pyhyydestä. Hän ajattelee, että luonnon pyhyyden ymmärtäminen toisi uuden vahvan näkökulman ilmastokeskusteluun. Vaikka en nyt paljonkaan tuosta ilmastovouhotuksesta perusta (anteeksi poliittinen epäkorrektius), niin luonnon pyhyys on minustakin tärkeä aspekti. Siitä sitten siirryin taas siihen, mikä minua kaikessa ihmistä syyllistävässä ja alentavassa keskustelussa – olkoon se luonteeltaan mihin tahansa alaan liittyvää, kuten tässä ilmastokeskusteluun liittyvää (mikä lienee eräs pahimmin ihmistä syyllistävä asia tällä hetkellä) – on eniten harmittanut, nimittäin se, että ei lainkaan nähdä asioiden toista puolta. Se toinen puoli tässä luonnon pyhittämisessä tai pyhyydessä ilmastokeskustelunkin yhteydessä olisi ottaa huomioon myös ihmisen pyhittäminen tai pyhyys. Monilla aloilla, niinpä ilmastokeskustelussakin, on sokea piste siinä, että kaiken takana vaikuttaa ihmiskuva, meidän käsitys ihmisestä sinänsä. Jollain hämmästyttävällä tavalla tämä teema vain ohitetaan jotenkin itsestään selvyytenä ja tarpeettomana pohdinnan aiheena, vaikka useimmilla ei liene aavistustakaan siitä, millaista kuvaa ihmisestä itse kukin sisällään kantaa.  Tarvittaisiin ihmiskuvan ja ihmiskäsityksen tuominen kaiken pohdinnan keskiöön, jotta se voitaisiin tehdä tietoiseksi kaikille. Radikaali muutos siinä, mitä ihmiset ajattelevat itsestään lienee tarpeen, sillä ihmisen syyllistäminen jatkaa sitä ikivanhaa rataa, jolla esim. uskonnolliset organisaatiot ovat pystyneet ihmistä hallitsemaan. – Voiko joku tai jokin sellainen olla pyhä, jota on aihetta syyllistää ja sitä tietä hallita? Uskonnolliset organisaatiothan ovat lujasti pitäneet ihmistä suurena syntisenä kaikkina niinä vuosisatoina, joina ne ovat häntä hallinneet; suurena syntisenä, joka ei mitenkään voi olla pyhä.

Olisiko tarpeen tarkastella sitä seikkaa, että ihminen pyhään luontoon kuuluvana ja siitä riippuvana olentona on myös pyhä? Jotta tämä tarkastelu tulisi mahdolliseksi ilman mitään nykyisin voimassa olevaa ennakkoasennetta, so. uskonnollisen, poliittisen, psykologisen tai antropologisen tms. alan ennakkoasennetta, se tarvitsisi kokonaan uuden puolueettoman, laajapohjaisen lähtökohdan.

 

Minä, hedelmöityneestä munasolusta tullut…

 

Sveitsiläinen biologi Adolf Portmann kirjoittaa siitä, kuinka mato, jonka katkaiset vahingossa puutarhatöitä tehdessäsi, kasvattaa itsestään kaksi uutta yksilöä: etupää kasvattaa uuden takapään ja takapää uuden etupään. Se, että takapää pystyy luomaan uudelleen itseään varten sen johtavan instrumentin eli hermo- ja aistikeskuksen, on tärkeä huomio A. Portmannin mukaan. Tässä ilmiössä näemme, miten omaan organisaatioomme verrattuna pinnallisesti tarkasteltuna yksinkertainen madon organisaatio pystyy rakentamaan itselleen uudet aivot. Paljastuu se seikka, että suvereeni eivät olekaan aivot, nuo erittäin monimutkaiset elimet, vaan solu itse, soluplasma. Soluplasma on siis korkeimmaksi katsotun elimen yläpuolella elävän olennon organisaatiossa. Ihminen ei pysty siihen, mihin alkeelliselta vaikuttava mato pystyy. On kuitenkin katsottava asiaa tarkemmin, jolloin paljastuu se seikka, että kerran yksilönkehityksen aikana ihminenkin on pystynyt siihen: Sikiökehityksen aikana munasolu hedelmöitynyt soluplasma lähtökohtanaan on pystynyt luomaan ihmisellekin aivot. Tämä ilmiö panee miettimään sitä, miten kehon, mielen ja hengen välinen yhteys on askarruttanut ihmistä vuosituhansien ajan. Kun syvennytään siihen seikkaan, että hedelmöityneestä munasolun plasmasta kasvaa koko fyysinen keho, myös aivot ja hermosto, jotka ovat koko biologista organisaatiota hallitsevat elimet, niin arvoituksen ”keho, mieli ja henki” ratkaisemiseen saadaan uusi näkökulma. Tämä näkökulma näyttää meille sen, miten yhden ainoan solun plasma on aikaansaanut jokaisen meidän yksilöllisyyden. Se kertoo, että me ihmiset olemme kaikki yksi ja kuitenkin samalla jokainen meistä on ainutlaatuinen erillinen, jolla on omat tiensä kulkea. Kehon, mielen ja hengen välisten yhteyksien ymmärtämisyritykset, samoin kuin alkion- ja sikiönkehitystä ohjaavien biologisten mekanismien tutkimisesta saadut tulokset nähdään valtavaa, tuntematonta, arvoituksellista taustaa vasten. Tällä kohtaa on helppoa hyväksyä mysteerin, salaisuuden ja ihmeen olemassaolo, ja nämä käsitteethän liitetään myös siihen, mikä ymmärretään pyhäksi.

Biologisen perustiedon tuominen ihmiskuvaa ja ihmiskäsitystä koskevaan keskusteluun tukee myös kokonaisvaltaista kuvaa ihmiskehosta. Ihmisen keho luonnollista tietä muotoutuneena ja osana pyhäksi ymmärrettyä luontoa kuuluu myös pyhyyden piiriin.

Käsikirjoitus kuunnelmalle "Keskustelua ihmiskuvasta"

Motto: ”Se on älykkään mielen merkki, jos pystyy viihdyttymään ajatuksesta vaikkei sitä ottaisikaan vastaan.”
– Aristoteles





Paikka: 1970-luvulla rakennettu talo mäntyjä kasvavalla rinteellä pellon laidassa. Ympäristössä kauempana maalaistaloja. Ollaan siis haja-asutusalueella kaukana lähimmistä keskuksista.

Aika: Loppukesän iltapäivä, joka vähitellen vaihtuu illaksi ja yöksi.

Sirkat sirittävät pellon heinikossa, yöperhoset alkavat parveilla ulkovalojen ympärillä, lepakot lennellä talon ympärillä, pöllö saattaa huhuilla varovasti. Kapea kuun sirppi ilmaantuu taivaalle, on lähestyvän uuden kuun aika. Tähdet syttyvät, ja linnunrata hohtaa taivaankannella myöhemmin.

Henkilöt:



Talon isäntäväki on kutsunut tuttuja ja ystäviä illanviettoon luokseen.



Isäntäväki: Markus ja Raili (Kaaronen); ammatti Markus kaupungin virkailija, Raili sairaanhoitaja

Vieraina:

Yleislääkäri Mirja (Juntunen)

Biologi Tapio (Puuranen)

IT-taitaja Kalevi (Korpela)

Meedio Katariina (Selvander)

Psykologi Meeri (Vartiainen)

Humanistinen filosofi Matti (Jääskeläinen)

Yllätysvieras 1: Taiteilija Toivo (Järveläinen)

Yllätysvieras 2: Runoilija Vladimir (Syvänen)



Illallinen on nautittu. Nyt istutaan mukavasti olohuoneen puolella ja juodaan lasillinen hyvää viiniä.



Katariina aloittaa uuden keskusteluaiheen:



-Onko joku teistä kuullut sellaisesta, että Siperian taigalla elää nuorenpuoleinen nainen aivan yksinään keskellä ei mitään?



Tapio: -No, mitä kummaa siinä on? Kyllähän siellä yksineläjiä riittää…

Katariina: - Mutta kun tämä on aivan erityinen tapaus. Hän nimittäin elää todellakin keskellä erämaata, eikä hänellä ole siellä mitään, ei omista mitään, ei taloa, ei tulta, ei peltoa, ei vaatteitakaan…

Yleistä ihmettelyä ja epäuskoisia hymähdyksiä.

Kaikki suunnilleen tähän tyyliin: -Eihän siellä nyt ainakaan talven yli sillä tavalla selviä kukaan!

Katariina: -Tämä naishenkilö kuulemma nukkuu talviunta karhun luolassa ja karhu vieressä lämmittämässä.

Meeri: -Älä höpsi, Katariina! Pelkkää satua!

Katariina: -Älkää nyt olko tylsiä! Laittakaa mielikuvitus liikkeelle! Sinä, Tapio, biologi kun olet, voisit ehkä keksiä, miten joku voisi selvitä tuolla tavoin talvesta.

Tapio: -Höh, tuota…Karhusta en osaa sanoa…Ehkä se kesyyntyisi. Niin, onhan niitä kesyjä karhuja täällä Suomessakin jollakulla…Hetkinen, en ole oikein perehtynyt tuohon puoleen eläintiedettä, mutta kylmään sopeutumisen fysiologiasta osaan sanoa jonkin verran.

Katariina: -Hyvä, Tapio! (taputtaa käsiään) Kerro lisää ihmeessä!

Muut: -Juu, jatka, Tapio! Kuulostaa mielenkiintoiselta, mitä osaat kertoa kylmään sopeutumisesta!

Tapio:-No, nimenomaan juuri karhu pystyy hidastamaan elintoimintojaan siten, että lämmöntuotanto kehon ääriosissa hidastuu ja niiden lämpötila laskee huomattavasti, muttei tietysti mennä pakkasen puolelle missään vaiheessa. Tällöin sen elimistö tuottaa suurimman osan lämmöstä ruumiin keskiosassa ja samalla ylläpitää tärkeiden elinten toimintaa. Tämä tapahtuu toisaalta kilpirauhashormonien aktiivisuutta säätelemällä. Nämä hormonit vaikuttavat jokaisessa solussa läsnä olevaan natrium / kalium-pumppuun, jolla on tärkeä rooli normaalissa lämmöntuotantotilanteessa. Talvihorroksessa tämä pumppu ilmeisesti hidastaa toimintaansa.

Mirja: -Taitaa olla oma hatusta tekaisema ideasi.

Tapio: - Lääkärinä sinun pitäisi oikeastaan tietää tämä asia. Miksi hypotyreoosista kärsivällä on aina viluinen olo? Kylmät jalat ja kädet?

Mirja: - Hmm…

Tapio: -No, lisäksi tulee tietysti ruskea rasva.

Muut: - ???

Tapio: -Ruskea rasva on erityistä rasvakudosta, jota vastasyntyneellä ihmiselläkin on lapaluiden alueella. Sen tarkoitus on toimia lämmöntuotannon polttoaineena. Siinä on rasvaa sisältäviä soluja ja muita soluja, joissa olevat energiantuotanto-organellit, mitokondriot, käyttävät tuota rasvaa pelkästään lämmöntuotantoon, eivät siis tuottamaan ATP:ta, jota muutoin mitokondrioissa syntyy ja jota solut sitten käyttävät esim. rakenneproteiinien synteesissä tarvittavan energian lähteenä.

Meeri:- Onpa kiehtovaa!

Mirja: - Noin se taitaa sitten toimia ainakin teoriassa se kylmästä selviäminen talviunen avulla. Ainakin eläimillä, ihminenhän ei talviunta nuku.

Katariina: - Älä ole tylsä, Mirja! Osallistu sinäkin lääkärinä hauskaan ja mielenkiintoiseen ajatusleikkiin!

Mirja: - Hmm…hypotyreoosi….Joidenkin tietojen mukaan ihmisen elimistö saattaa mennä hypotyreoosin puolelle äärimmäisissä tilanteissa, kuten kovassa stressissä. Karhullakin taitaa siinä talviunelle menon vaiheessa ilmaantua ns. käänteistä T3-hormonia, joka estää normaalin aktiivisen T3-hormonin vaikutuksen soluissa…Tämän mekanismin avulla kaiketi nisäkkään elimistö saattaisi jarruttaa liiallista energian hukkaa.

Tapio: -Kuulostaa järkeenkäyvältä sopeutumiselta. Ehkei hypotyreoosi olekaan mikään sairaus, vaan sopeutumaa…

Mirja: -Mielenkiintoinen spekulaatio, mutta sivistyksen parissa elävälle ihmiselle sopimaton sopeutuma. Heh!

Isäntä Markus: - Pihalle taisi tulla yksi auto lisää. Kuka se vielä on tulossa, Railiseni?

Emäntä Raili: - Ei ketään pitäisi. Menisitkö katsomaan, onko jollakulla kiireistä asiaa kenties.

Isäntä menee ulko-ovelle ja tulee sisälle iloisesti kertomaan: - Saatiin yllätysvieras! Arvatkaa kuka!

Tapio: -Joulupukki

Meeri: -Muumimamma!

Markus:-Ei kumpikaan, vaan itse taiteilija Toivo Järveläinen!

Kalevi: -Jopas itse digitaiteilija!

Toivo: -Iltaa, iltaa! Onpas täällä porukkaa kasassa! Tulin tästä ohi ja yhtäkkiä sain päähäni, että kurkistan, mitä Kaarosen väelle kuuluu. Mukavaa nähdä kaikki tutut ja tuntemattomat yhdessä!

Markus: -Otapa tästä lasillinen. Ruokaakin löytyy. Porukka ei ihan tyhjentänyt kaikkia patoja ja pannuja.

Toivo: -Kiitos. Lasillinen riittää. Olen ehtinyt jo syödä illallista. Mitäpä illanviettoonne kuuluu?

Markus: -No, ollaan tässä pohdittu, voiko ihminen selvitä talven yli ilman vaatteita, tulta ja taloa Siperian taigalla yksin. Ja vielä naisihminen!

Toivo: -No, jo on tiellä pohtimisen aihe!

Katariina:-Älähän nyt vielä innostu! Ollaan nyt nimittäin päästy pohdinnoissa ainakin niin pitkälle, että biologian ja lääketieteen näkökulmasta ainakin teoriassa tällainen olisi mahdollista.

Toivo: -Mitä?? No, sitten olen taatusti myöhästynyt jostain aivan utopistisesta keskustelusta vai kuinka?
Tapio:-Voidaan tehdä yhteenveto, jotta pääset kärryille. Ensinnäkin keskustelu lähti siitä, että Katariina kertoi yksinäisestä naisesta, joka elää Siperian taigalla keskellä ei mitään kesät talvet ilman mitään varusteita, ilman vaatteita, taloa, tulta työvälineitä….

Toivo: -Fantastista! Entä sitten, miten ongelma ratkaistaan?

Tapio: - Fysiologisella ja lääketieteellisellä palapelillä siten, että yhdistellään hieman odottamattomalla tavalla eräitä patologiasta ja terveestä fysiologiasta tunnettuja seikkoja. Ensinnä ja kaikkein tärkeimpänä tulee kilpirauhasen erittämä tyroksiinihormoni, jonka toiminta vaikuttaa kehon lämmöntuotantoon tätä voimistaen tai tätä hilliten. Kylmään sopeutuminen vaimentaa koko elimistön aktiivisuutta esim. talviunta nukkuvilla eläimillä. Tässä kilpirauhashormoneilla on suuri merkitys.

Mirja: - Niin ja sitten, kun on talviunen aika, niin karhuakin varmaan alkaa nukuttaa. Samalla tavalla myös hypotyreoosista kärsivät ihmiset ovat unisia ja väsyneitä ja haluaisivat nukkua melkein koko ajan. Heillä on myös kylmät jalat ja kädet, kun keho käy säästöliekillä niin sanotusti.

Toivo: -Siis mitä ihmettä…Nainen yksin taigalla ilman mitään suojaa ja välineitä, ei tulta, ei tupaa… Ja te höpötätte jostain hormonista. Ei mene nyt kyllä jakeluun.

Tapio: -Toivo, tässä on kyse ihan vaan ajatusleikistä ja mahdollisuuksien punnitsemisesta.

Toivo: -Hmm…?

Tapio:-No, Katariina tässä mainitsi sellaisen seikan tästä naishenkilöstä, että kerrotaan hänen nukkuvan talviunta karhun luolassa; karhun vieressä on lämmin.

Toivo: -Aina vaan hullumpaa!

Katariina: -Toivo, älä nyt pilaa tätä leikkiä! Koeta sinäkin osallistua mahdollisuuksien maailmaan!

Toivo: -Hmm…Mahdollisuuksien maailma. Hienosti sanottu, Katariina! Karhun luolassa…Niin, ovathan ihmiset niitäkin kesyttäneet. – Hmm…muistan myös, että eräs metsämies kertoi, ettei karhu hyökkää naisen kimppuun, koska tämä ei kanna asetta, kuten miespuolinen saattaa tehdä.

Raili: - ”Vanhan naisen pimppi karkottaa karhun tiehensä,” on vanhan kansan viisaus.

(Yleistä hilpeyttä ja naurunpyrskähdyksiä)

Matti: - Mirja, mainitsit sivistyneessä maailmassa elävän ihmisen. Siis sivistys! Mitä onkaan sivistys? Sivistyksen parissa elävä ihminen!?

Katariina: - Tästä naisesta siellä Siperian taigalla kerrotaan vielä sellaistakin, että hän on jonkin hyvin vanhan korkeakulttuurin viimeinen vesa tai viimeisiä jäänteitä.

Mirja: - No, tuo kuulostaa kyllä jo aika ristiriitaiselta!

Toivo:- Niin! Kuinka joku niin primitiivisesti elävä voi olla korkean kulttuurin jälkeläinen? Ainakin hän varmaan on täysin taantunut villi-ihmisen tai melkein eläimen tasolle.

Katariina: - Tarina kertoo päinvastaista, nimittäin että tämä nainen on erittäin älykäs ja lahjakas joka suhteessa, fyysisesti, henkisesti ja sosiaalisesti, myös taiteellisesti.

Toivo: - Ohoh!

Mirja: - Joo, joo!

Matti: - Niin, mitä onkaan sivistys? Mitä on kulttuuri? Onko se siis teknologiaa, välineitä, rakennuksia yms. vai jotain muuta?

Toivo:- Kulttuuri on tietenkin kirjallisuutta, musiikkia, kuvaamataidetta, elokuvaa, näytelmää jne. taidetta ylipäätään.

Matti: - Eikö noita kaikkia harjoiteta myös ns. primitiivisissä yhteisöissä, ei vain valkoisen rodun tai eurooppalaisten keskuudessa?

Toivo: - No, joo, mutta taso ei yllä yhtä korkealle.

Matti: - Myönnät siis kuitenkin kulttuurin olemassaolon myös ns. primitiivisten ihmisten parissa. Eli kulttuuri on ihmisen yleinen ominaisuus kautta maailman.

Tapio – Mielenkiintoista ajatella ihmistä kulttuuria luovana eläimenä.

Matti: - Siinä kohdassa kyllä taitaa kulkea selvä raja ihmisen ja eläimen välillä.

Meeri: - Juu, olen samaa mieltä. Ihmisen on tässä suhteessa jo katsottava kuuluvan ikään kuin biologian ulkopuolelle.

Tapio:- Meeri, miten niin? Ihminenhän on osa ekosysteemiä, siitä täysin riippuvainen, kuten muutkin elolliset.

Kalevi: - Siinä kyllä ihmisen teknologiset taidot ovat vapauttaneet hänet luonnon armoilla elämisestä.

Tapio:- Miten niin, Kalevi? Nykyäänhän alkaa yhä enenevässä määrin olla tiedossa, että ihmisen teknologia ja teknilliset taidot ja niiden saavutukset on maksettu kalliilla hinnalla velaksi ja tämä velka on nyt tulossa maksuun. Eli tarkoitan kaikkia näitä laajoja ympäristöongelmia, joita nyt sukeltaa esiin, katsoo minne tahansa. Eli luonnosta ollaan edelleenkin riippuvaisia, tarvitaan puhdasta vettä, ilmaa, maata viljeltäväksi, eläimiä ja kasveja ravinnoksi jne., puuta ja muita energianlähteitä lämmittämään kotejamme, helpottamaan raskaita töitä ja kuljettamaan tavaraa ja matkustavaisia.

Matti: - Totta puhut, Tapio! Totta on kuitenkin myös, ettei mikään muu eläinlaji ole pystynyt moista tuholaistoimintaa harjoittamaan.

Tapio: - Aivan. Täytyy myöntää, että ihmislaji on tuhoavuudessaan vertaansa vailla.

Matti: - Palataanpa alkuperäiseen kysymykseen tästä Siperiassa elävästä naisesta ja kysymykseen sivistyksestä ja kulttuurista. Jos oletetaan, että ihminen tosiaan pystyy selviytymään missä tahansa luonnonolosuhteissa omien fysiologisten toimintojensa avulla, siten kuin mikä tahansa muukin eläin, niin millainen olisi sivistys ja kulttuuri silloin? Nämähän todettiin tässä ihmisen ominaisuuksiksi kautta maailman teknologiseen kehitykseen katsomatta.

Meeri: -Minusta tuntuu, että se olisi jotain samanlaista kuin Australian alkuasukkaiden kulttuuri, sellaista unien näköä tms.

Katariina: - Mutta kun tämä naishenkilö on jäännettä jostain muinaisesta korkeakulttuurista.

Matti: - Ahaa, voisivatko Australian alkuasukkaatkin olla sellaisia?

Meeri:- Heillä on muistaakseni sellainen tarinoiden kertomisen kulttuuri. Luonto puhuu heille kaikin tavoin. Heillä on yhteys mm. delfiineihin. Nämä tulevat auttamaan heitä kalastuksessa ja sen sellaista muidenkin otusten kanssa kerrotaan tapahtuneen.

Matti: - Tästä päättelemme, että muinainen korkeakulttuuri eleli siis läheisessä vuorovaikutuksessa muuhun elolliseen.

Markus: - Alkaa jo kuulostaa hyvin raamatulliseltakin: Paratiisi!

Tapio:- Eihän koko ihmislajia olisi tuon mukaan lainkaan voinut kehittyä, kun luonnonvalinta ja olemassaolon taistelu eivät olisi päässeet vaikuttamaan hänen kehitykseensä apinankaltaisesta ihmiseksi.

Kalevi: - Niinpä. Ajatusleikki taitaa nyt päätyä umpikujaan.

Matti: - Hmm…Mietitääs. Jos ihmislajin eräs erottamaton ominaisuus on kyky luoda kulttuuria ja ns. sivistystä, niin missä kohdassa voidaan katsoa, että apinankaltaisesta nyt sitten on tullut ihminen? Oliko siinä apinankaltainen luomassa kulttuuria vai ihmisenkaltainen apina?

Raili: - Niin kuin Tarzan! Hih!

(Markus matkii Tarzanin huutoa ja leikkii apinaa.)

Tapio: - No, onhan siitä löydetty todisteita, että jotkin muinaiset apinankaltaiset jo osasivat primitiivisten välineiden käytön. Olivat siis jo pystyssä käveleviä olentoja.

Meeri: - Tuli mieleen, että toisaalta tiedetään joidenkin nykyäänkin elävien apinalajien pystyvän käyttämään erilaisia alkeellisia työvälineitä, kuten keppejä yms. saadakseen alas korkealle ripustettuja hedelmiä.

Matti: - Onko välineiden käyttö siis jokin merkki kulttuurin kehityksestä?

Tapio: - No, ainakin se auttoi olemassaolon taistelussa ja tästä taistelusta selviäminen mahdollisti kulttuurin kehittymisen.

Matti: -Mutta missä vaiheessa tuosta olemassaolon taistelun voittaneesta olennosta sitten tuli ihminen?

Tapio: -No, kai sitten kun sitä kulttuuria oli mahdollista syntyä, kun oli tarpeeksi turvallista ajatella muutakin kuin että missä se sapelihammastiikeri nyt piileskelee.

Matti: - Sanoitko ”ajatella”?

Tapio: -Oh, tuota…no nuuhkia sitä, missä se vaara liikkuu.

Matti: - Eli se oli edelleen apina, se nuuhkija. Ajattelu on ihmisen ominaisuus.

Tapio: - Tuli mieleen, että kyllä eläimilläkin on havaittavissa toisinaan selvää ajattelutoimintaa. Esim. simpanssit pystyvät ratkomaan erilaisia yksinkertaisia ongelmia. Niillä esiintyy myös oivallukseksi käsitettäviä käytöstapoja.

Meeri: - Entä puhe, kielellinen kommunikaatio? Sehän, jos jokin on kulttuuriin ja sivistykseen liittyvä ominaisuus.

Matti: -Sinäpä sen sanoit, Meeri. Sitähän mekin juuri harjoitamme. Se, jos jokin, on pelkästään ihmislajille tyypillinen ominaisuus. Eli apinankaltaisesta tuli ihminen sillä hetkellä, kun hän alkoi käyttää puhuttua kieltä kommunikaatioon.

Katariina: - Tästä Siperiassa elävästä naisesta kerrotaan kuitenkin, että puhutun kielen lisäksi hän kommunikoi myös käyttäen ajatustenlukua ja ottaen ajatusten kautta yhteyttä toisiin ihmisiin.

Matti: -Mutta hän siis kommunikoi puhutun kielen välityksellä myös. Voidaanko olettaa, että kehittyneemmät eläimet, kuten nisäkkäät, voisivat ottaa toisiinsa yhteyttä tällä tavoin, esim. ajatuskuvia tms. lähettämällä ja vastaanottamalla?

Tapio: - Aivan. On hyvin mahdollista, että eläimet kommunikoivat hajusignaaleja ja ääniä käyttäen matkojenkin päähän. Nämä signaalit herättävät vastaanottajassa sitten erilaisia tuntemuksia, joiden perusteella ne toimivat.

Matti:- Tämä ei varmaan kuitenkaan ihan vastaa tuota, mitä Katariina kertoi. Tuo nainen tuskin lähettää haju- tai äänisignaaleja…

(Huvittuneita hymähdyksiä yms. muiden taholta.)

Matti:- No, joka tapauksessa viimeistään siinä vaiheessa, kun tämä olento – oli sitten ulkoisesti apinankaltainen tai ei – alkoi käyttää puhuttua kieltä, se lakkasi olemasta apinankaltainen ja muuttui ihmiseksi.

Markus: -  Mites tuota… hmmm? Mutta oliko se sitten puhuva apina vai puhuva ihminen?

Tapio:- Hyvä kysymys. Kyllä sen silloin täytyi jo olla myös ihmisennäköinen eli kulkea pystyssä kahdella jalalla, karvaton otus tai karvoja siellä, missä nykyäänkin, aivot samaa luokkaa kuin nykyihmisellä, kurkunpää kehittynyt sellaiseksi, että se kykenee muodostamaan monimutkaisessa äänielimessä monimutkaisia ääniä. Sanalla sanoen ihan täysi ihminen, Homo sapiens.

Matti: - Tiivistetäänpä nyt sitten, mihin tulokseen ollaan tultu. Ensinnäkin voidaan olettaa, että olemassaolon taistelun tuloksena ihminen muotoutui ihmiseksi alusta asti, so. kaikki ihmisen erityispiirteet ilmaantuivat yhtä aikaa, ainakin lähestulkoon yhtä aikaa. Puhutun kielen kehittyminen kaikesta päättäen korotti ihmisen kulttuuriolennoksi, joka erosi apinankaltaisesta jyrkästi. Niinpä voidaan taas kysyä uudelleen tämä sama kysymys: Mitä kulttuuri on? Tarvitaanko siihen enempää kuin ihminen itse ja hänen suhteensa ympäristöön ja kaikkeuteen?

Tapio: - No, jos ihmisen täytyi selvitä villipetojen hyökkäyksistä, hän varmaan edelleen puolustautui niitä vastaa sekä asein että rakentamalla itselleen erilaisia suojia ja lisäksi käytti tulta pelottamaan otuksia kauemmaksi lähistöltään. Kaikenlaisen rakentamisen tarve myös luonnonvoimia vastaan alkoi yleistyä, kun ilmasto vaihteli kylmästä kuumaan ja toisin päin.

Katariina: - Jos kuitenkin tuossa ihmistymisvaiheessa kävikin niin, että ihmisen ei enää tarvinnutkaan taistella sitä olemassaolon taistelua. Jos tuo taistelu olikin tarpeen ainoastaan niin kauan kuin ihmiseksi tulossa oleva olento oli vielä eläimellinen?

Matti: - Hmm…Katariinan ajatusta seuraten voidaan siis ajatella, että kulttuuria syntyy ilman tekniikkaakin, se kun on alun perin ollut tarpeen ainoastaan eloonjäämiskamppailussa eli puolustuksessa luonnonvoimia ja petoja vastaan.

Tapio: - No, mihin ne pedot ja luonnonvoimat sitten ihmisen ympäriltä kaikkosivat? Eivät mihinkään!

Katariina: - Eivät ne kaikonneet, mutta ehkä ihmiselle kehittyneet henkiset voimavarat tarjosivat muita mahdollisuuksia, nimittäin mahdollisuuksia elää sovinnossa ympäröivän luonnon kanssa.

Tapio: - Meinaatko, että ihminen sai nälkäisen sapelihammastiikerin menemään tiehensä juttelemalla sille ystävällisesti? Heh!

Mirja: - No, ei tosiaankaan unohdeta tässä sitä fyysistäkään puolta. Täytyihän ihmisen selviytyä myös fyysisesti.

Raili: - Nyt minun täytyy kuitenkin ihmetellä ääneen sitä, että ihminen on niin karvaton. Luulisi, että juuri kylmään sopeutumisessa ne karvat olisivat tarpeen.

Tapio: - Hyvä huomio, mutta myös kuumilla ja lämpimillä seuduilla kaikilla nisäkkäillä on jonkinmoinen karvapeite. Hmmm…?

Matti: - Tässäpä arvoitus.

Mirja: - Ihmisen iho on kuitenkin paljon monimutkaisempi rakenne kuin miltä päältä päin näyttää. Varsinkin hikirauhasten runsaus lisää lämmönsäätelymahdollisuuksia.

Tapio: - Totta. Sinänsä aivan ainutlaatuinen sopeutuma tämä ihmisen alastomuus.

Meeri: - Sanotaan, että ihminen olisi alaston apina. Ei hän nyt tämän meidän keskustelun perusteella ole mikään muunnos apinasta, vaan ihan selkeästi kulttuuria luova, puhuttua kieltä kommunikaatioon käyttävä olento.

Raili: - Sanotaan, että aivan pienelle vauvalle ihokontakti on elintärkeä tai ainakin vaatteen läpi tuleva kosketus ja läheisyys.

Matti: - Oletteko muuten kuulleet ns. susilapsista?

Tapio: - Olen kyllä.

Katariina: - Olen myös lukenut heistä jostakin.

Mirja: - Samoin.

Muut: - ???

Matti: - Susilapset ovat metsään hylättyjä pienokaisia, jotka jostain syystä ovat selvinneet hengissä villissä ympäristössä. Joissakin tapauksissa heillä on ollut enemmän karvoitusta. He ovat myös osittain omaksuneet apinamaisen liikkumistavan.

Markus: - Hmmm…Miksi susilapset eikä apinalapset?

Muut: -  ???

Matti: - No, ehkä sen vuoksi susi, että susienhan tiedetään kaappaavan talojen pihoilta pienokaisia aikomuksenaan tarjota näitä pesueelleen päivälliseksi. Pienokainen on tämän tarinan mukaan kuitenkin herättänyt susiemossa suojelu- ja ruokkimisvaiston, niin että pienokaisesta on tullut osa pesuetta.

Markus: - Ehkei se vauva olisi niille maistunutkaan. Heh!

Meeri: - Nyt muistan lukeneeni jostain netin kautta löytämästäni jutusta, että Pyreneiltä löytyi – oliko 1900-luvun puolella – tyttö tai nuori nainen, joka ilmeisesti oli tuollainen susilapsi. Hän tosin oli muuten ihan normaalinnäköinen, mutta valtavan vahva. Tarvittiin useampi vahva puunhakkaaja pitämään hänet aloillaan. Hän oli väkivahva, vaikka myöhemmin selvisi, ettei hänelle kelvannut ravinnoksi muu kuin hunaja ja kukkien siitepöly tms. Eikä hän tainnut osata puhua.

Mirja: - Ohoh! Maailma ihmeitä pullollaan!

Raili: - Niin se ihokontakti. Oisko niin, että ihminen tarvitsee toisen ihon kosketusta tullakseen ihmiseksi?

Tapio: - Hmmm…Biologisesti tarkastellen karvaton iho saattaakin olla hyvin aistimusherkkä, herkempi kuin voimakkaan karvan eli turkin peittämä. Toisaalta olemassaolon taistelussa karvaton olento vaikuttaa hyvin haavoittuvalta, joten miten sitä selitetään tältä kannalta? Taitaa olla jonkinmoinen biologinen dilemma…

Matti: - Voidaan kai myös kulttuurin synty sinänsä nähdä jonkinmoisena biologisena dilemmana…

Toivo: - Niinpä, mitäpä maalaustaide tai musiikki hyödyttää taistelussa sapelihammastiikeriä vastaan.

Hiljaisuus. Kaikki ihmettelevät ja miettivät.

(Pihalta kuuluu auton moottorin ääni, joka sammuu.)

Markus lähtee katsomaan sanoen: - Hei, tuliko toinenkin yllätysvieras?

Kohta hän tulee takaisin mukanaan uusi yllätysvieras:

- No, niin! Nyt tuli sitten runoilijakin paikalle tähän filosofiseen piiriin! Saanko esitellä Vladimir Syvänen, laulujen taitaja!

Matti: - Tervetuloa, liity aivoriiheen täällä!

Vladimir: - Mitä aivoriihessä puidaan nyt?

Markus: - Ensin kuitenkin: Miten oisi: Vähän jotain purtavaa ja lasi hyvää viiniä palan painikkeeksi?

Vladimir: - Voi, kiitosta! Kyllä kelpaisi vähän purtavaa ja mikä, ettei vähän viiniäkin.

Matti: - Niin, mitäs me taas viimeksi puitiinkaan? Ai, niin! Ihmisen alastomuutta eli hänen karvattomuuttaan. Sitä ihmeteltiin, että kuinka se voidaan selittää biologisena sopeutumana, toisin sanoen, miten se on voinut auttaa häntä olemassaolon taistelussa. Kulttuuria ollaan myös pohdittu, miten se voisi olla biologisena ilmiönä selitettävissä.

Vladimir: - Mielenkiintoista. Mites te ootte tällaiseen teemaan päätyneet?

Katariina: - Minä kai sen aloitin kertomalla naisesta, joka elää kesät talvet Siperian taigalla keskellä ”ei mitään” ilman suojaa, tulta, välineitä…

Vladimir: - Ei, mutta ihanko totta! Jännittävä yhteensattuma, sillä ollessani viimeksi Venäjällä tapasin siellä ihmisiä, jotka kertoivat Anastasia-nimisestä nuoresta naisesta. Tämä nainen kuulemma elää juuri sinun kertomallasi tavalla…

(Kaikki hämmästelevät yhtä aikaa.)

Markus: - Tämä ei sitten ollutkaan mikään ajatusleikki vai kuinka?

Tapio: - Minun puolestani saa olla edelleen… Vaikea uskoa. Kyllähän kaikenmoisia juttuja kerrotaan, varsinkin Venäjällä!

Kalevi: - Juu, Venäjällähän niitä kaikenmoisia liikkuu.

Markus: - Katariina, mistä sinä oikeastaan saitkaan tämän asian tietoosi?

Katariina: - Pikkulinnut lauloi. Hih! No, ei sentään. Kuulin tästä eräältä kääntäjältä. Hän oli suomentamassa kirjaa, jossa kerrottiin tästä tapauksesta.

Tapio: - Siis jonkun kirjailijan mielikuvitusta koko tarina.

Vladimir: - Sitä tietysti sopii epäillä, että on kirjailijan sepittämä tarina. Kirjoissa – niitä on siis kokonainen sarja kymmenen kirjaa tai yhdeksän yhteensä – on jotain erityistä. Ne nimittäin ovat aikaansaaneet Venäjällä laajan liikehdinnän. Kaikki kirjat on nyt sitten käännetty englanniksikin, myös saksaksi ja muiksi eurooppalaisiksi kieliksi.

Markus: - Oho! Mielenkiintoista!

Matti: - Vaikuttavaa!

Raili: - Millaista se liikehdintä on?

Vladimir: - Ihmiset toteuttavat unelmiaan. He haluavat itselleen maata viljeltäväksi, rakentaa oman talon ja perustaa perheen maatilkulleen.

Tapio: - No, mitä erityistä siinä on? Onhan niitä muotivillityksiä aina ollut. – Kaiken maailman ekokyliä, joissa viherpiipertäjät ja hihhulit puuhastelevat vähän aikaa, mutta sitten kyllästyttyään palaavat mukavaan kaupunkilaiselämäänsä takaisin.

Vladimir: - Asia ei kuitenkaan ole ihan noin. Ei ole kyse ekokylien pystyttämisestä. On kyse pienistä sukutiloista, joilla perheiden on tarkoitus elää omavaraista elämää sukupolvesta toiseen. Parasta on tutustua itse niihin kirjoihin. Nythän niitä ilmestyy jo suomenkin kielellä sitten.

Toivo: - No, mites tämä sukutilajuttu oikeastaan liittyy tarinaan Siperian taigalla yksin elävästä naisesta? Hänellähän sitä maatilkkua ei ole ilmeisestikään vai kuinka?

Vladimir: - Hyvä kysymys. Anastasia haluaisi auttaa ihmisiä löytämään kulttuurinsa alkulähteet. Siitä uneksiessaan hänelle tuli tämä ajatus sukutilojen perustamisesta.

Meeri: - On näemmä yhtäläisyyttä australialaisiin, kun tämä naishenkilö siis uneksii…

Tapio: - Tuo sukutilajärjestely…hmm… eiköhän luonto joutuisi vielä kovemmalle koetukselle, jos ihmiskunta leviäisi kaupungeista metsiin ja maaseudulle. Nyt kun asutus keskittyy kaupunkeihin ja kyliin, niin ympäröivä luonto saa olla heiltä rauhassa ainakin jossain suhteessa. Jos ihmiset levittäytyisivät tuolla tavoin sukutiloille viljelemään maata, niin mihin menevät villit eläimet, villi kasvillisuus? Ja kulttuurin alkulähteille! Uneksii siitä! Kuulostaa hihhuleiden touhulta koko idea tosiaan.

Matti: - Sana kulttuurihan on alun perin tarkoittanut viljelyä tai viljelmää. Eli kulttuurin alkulähteet saattavat olla löydettävissä juuri maata viljelemällä.

Vladimir: - Laajentaisin vielä sillä tavalla, että läheiseen yhteyteen luonnollisen maailman kanssa kätkeytyy jotain hyvin olennaista tässä suhteessa.

Meeri: - Miten niin? Kulttuurihan käsitetään yleensä luonnon ja villiyden vastakohdaksi.

Matti: - No, nyt tullaan taas siihen kysymykseen: Mitä kulttuuri on? Vastaukseksi löydettiin, että se on taidetta, musiikkia, runoutta, kirjallisuutta jne. Huomattiin myös, että ns. primitiivisillekin heimoille ja kansanryhmille nämä kulttuurin piirteet ovat ominaisia. Päädyttiin myös siihen, että tekniikan ja välineiden käyttö ei ole pelkästään ihmislajin ominaisuus. Se ei siis välttämättä kuvaa kulttuuria. Puhuttu kieli sitä vastoin näyttäisi olevan ainoastaan ihmislajin ominaisuus.

Vladimir: - Luontohan ei turhaan ole kautta aikain ollut taiteilijoiden inspiraation lähde.

Kalevi: - Luonto on kyllä myös ollut kehittyneen tekniikan mallina. Esim. lentokoneita rakennettaessa ja kehitettäessä on tutkittu lintujen ja hyönteisten siipien muotoja ja jäljiteltykin niitä ainakin osittain.

Meeri: - Ok. Näyttää nyt siltä ainakin minusta, että kulttuuria ja luontoa ei voikaan asettaa vastakkain, ei ainakaan niin jyrkästi kuin ne nykyään asetetaan.

Matti: - Juu, ihmisen biologia ilmeisesti pitää jo sisällään kulttuurin potentiaalin eli mahdollisuuden. Ihmisen lapsi kasvaa ihmiseksi ollessaan yhteydessä ihmisyhteisöön ja sen kulttuuriin

Tapio: - Vastalause! Tuo Siperiassa elävä nainenhan elelee tarinan mukaan yksin siellä taigalla…

Vladimir: - Ei ihan niin kuitenkaan. Onhan hänelläkin toki ollut vanhemmat ja isovanhemmat. Näiden kautta hän on päässyt osalliseksi siitä ikivanhasta kulttuurista ja kansasta, jonka viimeisiä vesoja hän sitten ilmeisesti on. Tällä muinaisella kansalla on sitten vielä yhteys siihen alkulähteeseen, jonka äärelle Anastasia haluaa ihmisiä johdattaa.

Tapio: - Tässähän joutuu ihan pyörälle päästään…siis ihmisen biologia ei olekaan erillään hänen kulttuuristaan…

Matti: - Voidaan kai pitää tätä erottelua meidän nykyisestä tiedekuntajaottelusta johtuvana artefaktina eli keinotekoisena juttuna.

Meeri: - Aivan! Kun on olemassa matemaattis-luonnontieteellinen ja sitten se humanistinen ja vielä lääketieteellinen ja teologinen ja mitä vielä…ja nämä vielä lokeroituvat omiin osastoihinsa.

Tapio: - Hmm…uskaltaisiko biologi mennä sanomaan jotain humanisteille tai toisin päin? Ei se oikein onnistu, mutta poikkitieteellisyydestähän nykyään puhutaan paljon, siitä, kuinka tarpeellista sellainen on.

Katariina: - Todellisessa elämässä kaikki on yhteydessä kaikkeen. Tuollaisia raja-aitoja pystytettäessä tehdään varmaan elämästä turhan vaikeaa.

Tapio: - No, ehkei kuitenkaan. Tuolla tavoin voidaan myös helpottaa työtä, kun ei tarvitse ihan kaikkea tietää ja osata, kun on toisia, jotka tietävät tarkemmin ja osaavat hommat oikein.

Kalevi: - Totta puhut. Erikoisosaamista tarvitaan.

Matti: - Katariina on minusta kuitenkin oikeassa ainakin siinä suhteessa, mitä ihmiseen itseensä tulee. Tästä keskustelustakin on käynyt ilmi, että ihmisessä on monia puolia ja ne ovat kaikki kietoutuneet toisiinsa erottamattomasti ja täydentävät toisiaan saumattomasti. Myös on käynyt ilmi, että ihmistä voi pitää hyvin joustavana olentona. Hänestä on moneen, kun ajatellaan niitä ns. primitiivisiä heimoja ja sitten taas ns. sivistyneitä kansoja.

Meeri: - Totta on. Ajatellaanpa vain kaikkea sitä monenkirjavuutta erilaisten kulttuurien sisällä, erilaisia uskontoja, erilaista taidetta, erilaisia tapoja, eri kieliä…

Matti: - Niin, kieli. Sekin on kulttuurista riippuvainen. Ihmiselle on suotu mahdollisuus kielen oppimiseen ja se on hänessä hänen syntyessään, mutta itse kieli määräytyy sitten sen kulttuurin mukaan, johon ihminen syntyy.

Tapio: - No, onpa mielenkiintoista biologiankin kannalta.

Raili: - Niin, lapsi, siis pieni vauva syntyy… ja on aivan avuton…kumma juttu, kun ajattelee esimerkiksi ankan poikasia tai sorsan, jotka melkein heti lähtevät piipertämään emon perässä lähimpään lammikkoon tai muuhun vesistöön…

Tapio: - Niin tai hevosen varsa. Sekin nousee vähän ajan päästä honteloille jaloilleen ja kohta imee emon nisää ja kulkee tämän rinnalla.

Raili: - Ihmisen poikanen se vaan nukkuu ja imee tissiä ja välillä parkuu, kun tarvitsee jotain. Sitten tulee jossain vaiheessa se jokeltelu ja kaikenmoinen ääniharjoittelu. Puhetta vauva kuitenkin ymmärtää jo ennen kuin alkaa itse käyttää sanoja.

Tapio: - Linnunpoikasetkin piipittävät ennen kuin alkavat äännellä aikuisen linnun tavoin. Niillä tuskin on kyse kuitenkaan matkimisesta, joka ihmiselle on tyypillinen tapa oppia kieli. Lintujen ääntely näyttää siis olevan geneettisesti voimakkaammin ankkuroitu. Ihmisellä ei näin ajatellen ole muuta geneettisesti ankkuroitunutta tekijää kuin kyky ylipäätään oppia kieli.

Meeri: - Mielenkiintoista! Vauva ei pääse mihinkään, vaan sätkyttelee käsillään ja jaloillaan selällään maaten. Sitten tulee ryömimis- ja konttaamisvaiheet ja suunnilleen vuoden iässä lapsi nousee seisaalleen ilman tukea ja ottaa ensi askeleita. Voidaanko ajatella, että myös kävelytyyli olisi kulttuurisidonnainen…?

Matti: - Kyllä voidaan tosiaan ajatella, että ihminen on kaikilta ominaisuuksiltaan sitten aikuisena oman kulttuurinsa tuotos.

Tapio: - Mutta biologia tarjoaa ihmiselle nämä mahdollisuudet joustaa monessa suhteessa. Aika jännittävää ajatella asiaa tältä näkökulmalta.

Matti: - Hyvä huomio, Tapio! Tätä ei kovinkaan paljon korosteta. Tämä on ihan ilmeinen seikka, tavallaan itsestään selvä, mutta kukapa sitä huomaisi. Monet itsestäänselvyydet jäävät huomaamatta, vaikka ansaitsisivatkin kovasti huomiota.

Kalevi: - Ihmisen aivot! Ne ne ovat kaiken takana!

Mirja: - Niin millaiset ovatkaan vauvan aivot? Ne ovat kehittymässä. Se tiedetään. Eli ne ovat ikään kuin keskeneräiset syntymähetkellä. Niiden kasvu on voimakasta ensimmäisen vuoden aikana…

Katariina: - Mukavaa, että nyt keskitytään ihmislapsen kehitykseen eikä tuijoteta valmiiseen lopputulokseen eli aikuiseen. Lapsuuteen kätkeytyy salaisuuksia. Lapsuuden aikana tapahtuu asioita, jotka vaipuvat unohdukseen syvälle alitajuntaan.

Kalevi: - Niin, ihmisen aivot toimivat jonkinmoisena tallentavana systeeminä. Niitä voidaan ihan hyvin tarkastella monimutkaisena tietokoneena, joka voidaan ohjelmoida halutulla tavalla…

Katariina: - Kuulostaa jotenkin aika ikävältä tuo tietokoneen ohjelmointi. Ihmisen aivot ovat ainoastaan osa ihmistä. Hänellähän on sydän, ja sydämen sanotaan myös sisältävän infoa sen magneettikentän muodossa, jonka se synnyttää ihmisen ympärille.

Kalevi: - Vai niin. Magneettikenttä, hmm…

Tapio: - Se on totta, sillä sydämessä on erittäin voimakasta sähköistä toimintaa ja sähkön kulkuhan muodostaa ympärilleen aina myös magneettikentän. Sydämen infosta en osaa sanoa sitä enkä tätä nyt ainakaan. Aivot ovat aivan selvästi ja todistetusti informaation vastaanotto-, muokkaus- ja tallennuspaikka. 

Meeri: - Erilaisten psykofyysisten terapioiden pohjalta tiedetään, että myös ihmisen koko keho toimii muistipaikkana.

Raili: - No, se varmaan johtuu juuri siitä vauvan kosketustarpeesta. Voisiko johtua?

Tapio: - Mites ne muistipaikat ihosta sitten löytyy?

Meeri: - Psykofyysisissä terapioissa käytetään juuri kosketusta. Potilas saatetaan rentoutuneeseen tilaan, missä terapeutti sitten etsii hänestä niitä emotionaalisia muistikohtia. Ne ovat siis kaukaisen lapsuuden kaikuja tai voivat tietysti olla myöhemminkin syntyneitä. Lapsuuden aikana kuitenkin tiedostamattomia muistikohtia syntyy ymmärrettävästi enemmän kuin tietoisessa aikuisuudessa. Nämä tiedostamattomat, kehoon tallentuneet tunteet, varsinkin negatiiviset sellaiset, vaikuttavat aikuisiässä ihmisen elämään, ellei niitä saa jotenkin puretuksi ja tiedostetuksi. Tämä on tuon kosketusterapian tarkoitus.

Tapio: - Tässä on kuitenkin nyt se juttu huomioitava, että ihosta lähtevät kosketussignaalit työstetään vasta aivoissa. Siellä sitten alkaa niiden purkaminen eikä suinkaan ihossa.

Meeri: - Mutta olisiko kuitenkin mahdollista, että myös itse ihosoluihin tallentuisi jotain?

Tapio: - Hmm. Tuskin. Se ihonkin muisti on tietääkseni keskitetty aivoihin. Mielenkiintoinen kysymys joka tapauksessa.

Mirja: - Oisko kuitenkin niin, että ihossa olevat hermopäätteet olisivat jotenkin herkistyneet, ts. reagoisivat herkemmin tiettyyn kosketukseen?

Tapio: - Kyllä sellainen on mahdollista nähdäkseni.

Raili: - Siinäpä se! Nyt päästään lähemmäksi alastoman apinan arvoituksen ratkaisua vai kuinka?

Vladimir: - Tulee nyt mieleen, että Anastasia kulkee siellä erämaassaan aika usein ihan ilkosillaan tai ihan vaan keveässä mekossa. Hänen lapsensakin liikkuvat kaiken aikaa aivan alasti siellä. Heidän ihollaan on siten koko ajan suora kontakti luonnolliseen ympäristöön ja äitiin. Mitenkäs tässä informaatiota sitten tallentuu aivoihin? Varmaan paljon runsaammin ja tehokkaammin kuin jos lapsella on koko ajan tai suurimman osan ajasta vaatteet päällä.

Raili: - Juu, tuo kuulostaa loogiselta.

Matti: - Niin, se kulttuuri…Vaatteethan kuuluvat aina kulttuuriin ja ne vaihtelevat kulttuurista toiseen. Tai sitten niitä on hyvin niukasti, mutta joka tapauksessa niin paljon, että peittävät tietyt alueet tai tietyn alueen kehosta. Kuitenkin näyttää siltä, että mitä korkeammaksi katsottu kulttuuri sitä enemmän hepenettä päällä…lapsuudesta asti, kapalot ja sitten raskaasti ja paksusti sitä kangasta, vaikka ilmasto sallisi vähemmät pukineetkin.

Kalevi: - No, siltä se vaikuttaa, että aivot ovat kulttuurin tallennuspaikka.

Raili: - Vauvat kapalossa tiukasti. Naisilla korsetit kaulaan asti…Nykyään ei enää tehdä tätä, ja lapset saavat ainakin täällä Suomessa aika pitkään olla nakuina esim. uimarannalla, mutta tendenssi on kyllä koko ajan puetumpaan päin.

Vladimir: - Juu, varsinkin kun lasten ei sallita nauttia enää auringostakaan ja lisäksi suojellaan heitä maakontaktilta. Saattaisi olla vaarallisia bakuja ja ötököitä siellä maassa…

Kalevi: - Olisipa kiva tietää, miten tuo ihoa koskeva ohjelmointi eli vaatetus näkyy aivojen kehityksessä vai näkyykö ollenkaan.

Tapio: - No, lapsuudessa tapahtuu varmasti monella eri tasolla tuota ohjelmointia, ei pelkästään ihon kautta.

Matti: - Juu, ohjelmointia tapahtuu varmastikin moninaisten aistimusten välityksellä ihoaistimusten lisäksi. Mutta on totta, että tätä ihon kautta tulevaa ei kovinkaan usein huomioida. Se saattaa tärkeydessä ohittaakin muut aistimukset, kuten näkö-, kuulo-, maku-, hajuaistimukset.

Vladimir: - Ihmisen luontosuhde saattaakin kehittyä juuri ihokontaktin kautta. Jos tätä välitöntä kosketuskontaktia luonnollisiin ilmiöihin, olentoihin ja elementteihin ei ole tai on vain rajoitetusti, niin vastaavasti ihmisen luontosuhde kärsii.

Meeri: - Niin ja lisäksi ihmisen sosiaalinen kehitys häiriintyy, jos hänellä ei ole sitä ihokontaktia aikuisiin.

Matti: - Ihminen sosiaalinen, kulttuuria luova olento, kuitenkin aina suhteessa myös luonnolliseen ympäristöönsä ja siitä riippuvainen.

Kalevi: - Onhan ehkä mahdollista, että ihminen voisi irrota luonnollisesta ympäristöstään sellaisena kuin se nyt tunnetaan…

 Toivo: - Digitaalisilla menetelmillä voidaan luoda todentuntuisia ympäristöjä, jotka ovat niin hienoja, etteivät luonnon ympäristöt vedä niille vertoja. Ihminen voisi ainakin teoriassa viihtyä ihan hyvin sellaisissakin.

Katariina: - Karmea ajatus! Että oltaisiin koko ajan ikään kuin pää jossain laatikossa…

Vladimir: - Juu, tosi karmea. Vaara piilee juuri tuossa, että sellaiset keinotekoiset jutut tekevät ihmisistä, varsinkin lapsista ja nuorista, addiktiivisia. He eivät enää pysty havainnoimaan todellisen maailman ilmiöitä. He saattavat hävitä tuohon virtuaalitodellisuuteen niin sanotusti ja haluta sinne aina uudestaan, pois arjen harmaudesta ja pois luonnon vaatimattomasta, mutta aidosta kauneudesta.

Tapio: - Ennen kaikkea jäävät pois ne ainutlaatuiset elämykset ja sisäiset kokemukset, jotka ainoastaan aito luonnon ympäristö voi tarjota. Minä biologina nautin ja saan iloa luonnon ilmiöiden ja olentojen tarkkailusta.

Kalevi: - Oikeastaan tarkoitin, että ihminen voisi kasvaa ja kehittyä kokonaan keinotekoisella tavalla.

Katariina: - Hirveää! Mitä tarkoitat?

Kalevi: - Mitä hirveää siinä on, Katariina?

Katariina: - Kuulostaa siltä kuin ruvettaisiin leikkimään itse Isä Jumalaa…

Kalevi: - No, eikö ihminen sitten ole oman lajinsa kehityksen ohjaimissa?

Katariina: - No, ei varmasti ole. Kyllä tulee kunnioittaa Luojan töitä.

Vladimir: - Jos uskotaan, että ihminen on vain materiaalinen olento, niin kyllä kai hänet voidaan kasvattaa keinotekoisesti jossain keinokohdussa tms. Mutta kysymys onkin siitä, onko hän pelkästä aineesta muodostunut olento ja sattumanvaraisen evoluution tuotos. Tiedän, että tällaista suunnitellaan, nimittäin sellaista, että ihmissikiöitä kasvatettaisiin keinotekoisessa kohdussa.

Markus: - Aldous Huxleyn ”Uusi, uljas maailma”.

Raili. – Tai Bradburyn ”Fahrenheit 240”.

Toivo: - Tai elokuva ”Matrix”.

Kalevi: - No, älkäähän nyt. Tämä ei ole scifiä, vaan ihan todellista tiedettä ja vakavaa tutkimusta.

Vladimir: - Tuota, mitä hyötyä tällaisesta olisi kenellekään?

Kalevi: - No, varmaan voitaisiin paremmin kontrolloida sikiön kehitystä, jotta se kehittyisi normaaliksi ja siitä tulisi terve yksilö.

Vladimir: - Mitenkäs tämä voitaisiin erottaa rodunjalostuksesta?

Kalevi: - Lainsäädännöllä kaiketi voitaisiin välttää väärinkäytökset.

Matti: - Lait on tehty rikottaviksi, joten väärinkäytöksille ja hyväksikäytölle ei olisi mitään rajoja. Tässä kyllä ylitetään sellainen kynnys, jota ei pitäisi lainkaan harkitakaan ylitettäväksi.

Katariina: - Olen samaa mieltä Matin kanssa.

Matti: - Käytit sanaa ”kontrolli”. Kalevi, kuuntele kokeneen äijän mielipide: Kontrolli merkitsee hallitsemista ja tämä puolestaan johtaa helposti vallan väärinkäyttöön.

Kalevi: - Mutta jos tällä tavalla voidaan auttaa välttämään esim. perinnöllisiä sairauksia tai sikiönkehitystä haittaavia tekijöitä…

Mirja: - Naisten ei tarvitsisi kokea kivuliaita synnytyksiä…

Raili: - Hm, minulle synnytys oli kivulias, mutta kumma kyllä aivan parhaimpia asioita, joita minulle on elämäni aikana tapahtunut. Tätä sanovat monet muutkin äidit.

Kalevi: - Jos se vauva kuitenkin kokee syntyessään sellaisen syntymätrauman juuri tuon kivun takia. Kai vauvakin kokee tuskaa ja kipua, kun se jättää sen lämpimän ja turvallisen äidin kohdun.

Katariina: - No, kun on mahdollista auttaa äitejä myös kivuttomaan tai lähes kivuttomaan, hyvin luonnolliseen synnytykseen. Ei sellainenkaan ole mikään peruste tuollaiselle luonnottomalle keinokasvatukselle. Kun äiti ei tunne kipua, ei varmaan lapsikaan. Sellaisia synnytyksiä on tällä planeetalla tapahtunut, ettei lapsi ole lainkaan joutunut parkumaan mitään ensi parkaisua. Lapsi on siitä huolimatta ollut täysin terve ja normaali.

Meeri: - Täytyy pohtia myös sitä, millaiseksi tuollaisen keinokasvatetun yksilön sosiaalinen kehitys muodostuu. On kyllä silkan arvauksen varassa, mitä moisesta seuraa.

Matti: - Kaikkein pelottavinta koko senaariossa tuo mahdollisuus käydä käsiksi ihmisen perinnöllisyyteen. Sitä kun ruvetaan sormeilemaan…

Katariina: …niin leikitään Isä Jumalaa…

Vladimir: - No, jos näillä sormeilijoilla on sellainen käsitys ihmisestä, siis sellainen ihmiskuva, että ihminen on pelkästään materiaalinen eli aineellinen olento, niin silloin ei tällaiselle toiminnalle ole mitään estettä.

Tapio: - Niin, no biologian näkökulmasta ihminen on tosiaankin tuollainen olento.

Matti: - Mutta eikö tässä keskustelussa juuri päädytty toteamaan, että nimenomaan ihmisen biologia tekee mahdolliseksi ihmisen kehittymisen kulttuuriolennoksi, puhuttua kieltä käyttäväksi olennoksi.

Tapio: - Hyvä pointti! Niinhän tässä on jo pari kertaa todettukin.

Katariina: - Mielenkiintoista!

(Muut: Hyväksyvää muminaa, jossa myös ihmettelyä ja hämmästelyä mukana.)

Markus: - No, ihminen ei sitten kaiketi voi olla pelkästään aineellinen olento. Kulttuuri ei ole aineellista.

Toivo: - Ei ole. Ajatellaanpa vaikka musiikkia ja runoutta…maalaustaidetta, arkkitehtuuriakin, kaikkia näitä sisältöjä.

Matti: - Kieli ei ole aineellinen. Kuinka se voidaan edes ymmärtää enää biologian kannalta?

Tapio: - Kieli sisältää informaatiota. Sikäli sitä voidaan pitää DNA:han eli perintötekijöihin rinnastettavana. Kuitenkin kieli ilmiönä on tietysti biologian kannalta selittämätön ilmiö. Sen tutkimus kuuluu kielitieteilijöille.

Matti: - Keskustelua voitaisiin jatkaa loputtomasti. Tämä aihepiiri kun on niin laaja.

Vladimir: - Se on yhtä laaja kuin on ihmiskunnan vaikutuspiiri. Tämä vaikutuspiiri saattaa olla laajempi kuin uskommekaan.

Tapio: - Missä mielessä?

Vladimir: - Anastasian mukaan ihmisen olisi mahdollista siirtyä muille planeetoille ja luoda sinne samanlaista paratiisia kuin mikä vallitsi silloin Maan päällä, kun ihminen vielä oli alkulähteiden äärellä eikä eksytettynä niiltä pois.

Raili: - Kuulostaapa ihmeelliseltä!

Katariina: - Ihmisellä oli silloin muinoin pääsy todellisen luovuuden salaisuuteen. Eli silloin se ei vielä ollut mikään salaisuus, vaan kaikkien yhteistä henkistä ja kulttuurista omaisuutta.

Tapio: - No, kuinkas siitä sitten tuli salaisuus? Kerrotaanko siinä yhtään, mikä tämä salaisuus oli, siis ennen kuin siitä tehtiin sellainen?

Vladimir: - Se salaisuus oli kuvien luomisen tiede, joka oikeastaan merkitsee ajatuksen luovaa energiaa, myös nimenomaan kollektiivisen ajatuksen. Silloin kauan sitten muutama yksilö joutui jonkinmoisen epätasapainoon tunteidensa kanssa, ja itseä koskeva suuruudenhulluus sai yliotteen.

Matti: - Tieto on valtaa. Nämä yksilöt siis pitivätkin salaisuuden omana tietonaan jollain ihmeen vehkeilyllä.

Vladimir: - Kyllä vain. He toimivat salassa aivan päinvastaisella tavalla kuin pahaa aavistamattomat kanssaihmisensä. 

Kalevi: - Mutta kollektiivinen ajatuksen vaikutushan tunnetaan nykyään…

Meeri: - Kyllä vain, C. G. Jung, Sigmund Freudin oppilas, kirjoitti paljonkin kollektiivisesta ajatuksesta.

Vladimir: - Juu, kyllä se käsite tunnetaan, muttei ymmärretä oikein kunnolla, kuinka sitä voidaan ohjailla. Nämä muinaisina aikoina eläneet epätasapainoon joutuneet, jotka sivun mennen sanoen kutsuvat itseään ylipapeiksi ja papeiksi, osaavat tämän tempun ja siksi ovat päässeet vallan kahvaan kiinni ja hallitsevat koko maailmaa tällä hetkellä.

Mirja: - Salaliittoteoreetikkojen höpön höpöä!

Kalevi: - Niin sanoisin minäkin.

Vladimir: - Eikö teidän mielestänne sitten ole mahdollista, että löytyisi joku, jolle ei mikään vähempi enää riitä kuin valta koko maailman yli?

Kalevi: - Hmm…vallassa olevat kyllä taistelevat vallasta keskenään. Ehkä sillä tavalla säilyy tasapaino, kun kukin vuorollaan on vallan kahvassa. Eli ei ole mitään yhtä ainutta tahoa, joka olisi päässyt täydellisesti vallan kahvaan kiinni.

Matti: - Juu, kyllä jokin kauhun tasapaino varmaan koko ajan vallitsee.

Vladimir: - Anastasian kertoman mukaan nuo kuusi pappia omivat itselleen tuon salaisen tiedon, joka heidän toimintansa vuoksi vähitellen oli siis vaipumassa unhoon suurimmalla osalla Maan asukkaista. Ylipappi antoi salaisen käskyn kristinuskon alkuaikoina muinaisessa Roomassa. Käsky koski Aleksandrian kirjaston hävittämistä. Sitä ennen kuitenkin papit ottivat talteen vedalaiset kirjoitukset, jotka sisälsivät nuo kuvien luomista ja kollektiivista ajatusta koskevat tiedot. He opettelivat ne ulkoa ja hävittivät niitä koskevat kirjoitukset. Nämä papit syntyvät uudelleen jokaisessa sukupolvessa, jolloin heidän vanhempansa antavat heille edelleen nuo muinaiset tiedot suullisesti. He kehittivät oman kielenkin, jottei kukaan voisi ymmärtää heidän puhettaan.

Mirja: - Apua, mitä juttua! Nyt minä kyllä lähden nostelemaan!

Kalevi: - Kuulostaa kyllä ihan fantasialta.

Tapio: - No, ehkä onkin. Ei tarvitse ottaa vakavasti, Mirja.

Matti: - No, Aleksandrian kirjaston tuhopoltto on kyllä ihan historiallinen fakta. Se tapahtui niihin aikoihin, kun kristinusko alkoi saada ylivallan muihin uskontoihin nähden Rooman valtakunnassa. Silloin mm. Kreikan sivistyneistöä alettiin vainota kristittyjen toimesta.

Katariina: - Ja eräässä kirkolliskokouksessa oppi reinkarnaatiosta julistettiin harhaoppina pannaan. Tämä on myös kirkkohistoriasta tuttu asia.

Matti: - No, ainakin teoriassa tuollainen Vladimirin esittämä strategia voisi toimia maailmanvallasta kiinnostuneiden eduksi.

Meeri: - Suomessa Kalevalan ovat runonlaulajat osanneet ulkoa ja antaneet laulut edelleen sopiviksi katsomilleen seuraajille. Kyllä sellaista perimätietoa on kaikilla kansoilla, joilla ei kirjoitustaito ole erityisesti kehittynyt. Väinämöinen oli tietäjä iänikuinen vai kuinka?

Mirja: - Hmm.. kuulostaa mielenkiintoiselta. En kuitenkaan jaksa uskoa mokomiin ylipappeihin sun muihin.

Matti: - No, tämähän on ajatusleikki. Vähän laajennetaan perspektiiviä. Uskoa saa, mitä haluaa.

Katariina: - Juu, annetaan mielikuvituksenkin välillä vähän lentää.

Markus: - No, onko tämä ymmärrettävä niin, että kristinusko on syyllinen siihen, että ihmiskunnalta on riistetty tämä tärkeä tieto omista suurista mahdollisuuksistaan?

Vladimir: - Ei varsinaisesti, vaan tuo ylipappi seuralaisineen käytti kristinuskoa välikappaleenaan.

Markus: - Ja tyhmät kristityt eivät käsittäneet lainkaan, että olivatkin oman onnensa esteenä…

Matti: - No, sitä tapahtuu kai jatkuvasti, nimittäin sitä, että ihmiset ovat oman onnensa pahin este. He eivät näe tai suostu näkemään kokonaisuuksia eivätkä oman toimintansa todellisia seurauksia.

Tapio: - Juu, samaa mieltä, kun ajatellaan sitä hävitystä, mitä ihminen on luonnossa aikaansaanut ja edelleen aikaansaa, loppua ei näy…

Markus: - No, ne papit ovat edelleen aktiivisia näistä merkeistä päätellen. Kun ihmisiltä edelleen pimitetään heidän tekojensa todelliset seuraukset eikä heille kerrota vaihtoehtoja.

Vladimir: - Kyllä vaan, näin on. Valtamedia tekee parhaansa pitääkseen ihmiset kiireisinä ja pelokkaina ja uhkailemalla kaikenlaisilla ongelmilla ja vaaroilla, joita ei aidosti ole edes olemassa.

Mirja: - Mitä tällaisia vaaroja sitten valtamediassa esitellään?

Vladimir: - No, esim. uhkaillaan ilmastonmuutoksen vaikutuksilla. Ihmisiä syyllistetään siitä, että he tuottavat niin paljon hiilidioksidia ilmakehään. Eihän kukaan kohta uskalla enää pieraistakaan…

(Yleistä naurua ja huvittuneisuutta)

Tapio: - No, mutta onhan se ihan todellinen ongelma tämä ilmaston muutos.

Vladimir: - Väittäisin, että tämä ilmastouskonto on nykyään noiden pappien työväline. Hehän pyrkivät massojen hallintaan ja manipulointiin monin tavoin. Syyllistäminen on eräs erinomainen konsti puhumattakaan pelottelusta. Kyllä ilmastossa jotain tapahtuu. Se on ilmeistä, mutta tuo tapa, jolla sitä toitotetaan jättää toivomisen varaa.

Tapio: - Hmm… Mielenkiintoinen näkökulma. Saattaapa hyvinkin pitää paikkansa ainakin tässä nyt syntyneen teorian kannalta.

Vladimir: - Minkä teorian?

Tapio: - No, jos teoriana pidetään sitä, mitä kerroit niistä muinaisista tapahtumista ja tuon ylipapin ja muiden pappien toiminnasta, joiden vuoksi ihmiskunta sitten hukkasi vanhan viisauden.

Markus: - Niin, kuulkaas, hyvin mahdollista. Kun kristinusko nyt selvästi on menettämässä otettaan, ja kaikkinainen syyllisyys ja pelko hieman haihtumassa, niin nyt täytyy löytää uusi konsti päästä niskan päälle.

Tapio: - No, luulisi, että tuo taigalla asuva naisihminen olisi tyytyväinen ihmisten ympäristötietoisuudesta nykyään.

Vladimir: - Anastasian mukaan ihmiset ovat muinoin pystyneet hallitsemaan säätilaa ja kuivuuden aikana he saattoivat saada kollektiivista huomiotaan ja ajatuksiaan keskittämällä sateenkin syntymään.

Meeri: - Hmm, ja nykyaikana on säätilassa kaaos, kun kukaan ei enää osaa säädellä sitä sillä tavalla…

Raili: - Tuli mieleen yksi tapaus suunnilleen kymmenen vuoden takaa. Yhtenä päivänä oli eräs sukulainen kylässä ja istuttiin tuolla ulkona terassilla. Oli kuuma loppukesän päivä eikä pitkään ollut satanut. Siinä istuessa toivottiin pientä viilennystä ja yhtäkkiä taivaalla olleesta pienesti pilvestä pirahti muutama pisara suoraan siihen, missä me istuttiin…

Mirja: - Älä ihmeessä. Ihan oikeasti. Muistatko nyt varmasti oikein?

Markus: - Juu, näin siinä kävi. Nyt minäkin muistan.

(Muut: Ihmettelyä ja hämmästyneitä huudahduksia yms.)

Tapio: - No, sattuuhan sitä. Pelkkä sattuma kai.

Markus: - Oli mikä oli, mutta kumma yhteensattuma joka tapauksessa.

Katariina: - Voitaisko ajatella, että aikaisemmin, kun Suomessakin vielä oli runsaasti pientiloja, joilla ihmiset elivät läheisessä yhteydessä maahan ja luontoon, että silloin ihmisten kollektiiviset ajatukset kulkivat samaa rataa eli toivottiin sadon kypsymisaikaan vähemmän sadetta, mutta kasvun alkaessa runsaita sateita. Sitten, kun yhä useampi muutti kaupunkiin tekemään töitä toimistoissa ja tehtaissa, ihmisten ajatukset eivät enää keskittyneetkään maan viljavuuteen ja sadon kypsymiseen, vaan he ajattelivat vain kauniita lomailmoja…

Kalevi: - Hm… lomat alkoivat silloin samoin kuin nykyisinkin kesäkuun 1. päivä…mutta heinäkuu on aina ollut se varsinainen lomakuukausi…

Vladimir: - Silloin kasvukauden alussa ja vielä heinäkuussakin siis pitäisi saada enemmän sadetta ja elokuulla ja syyskuusta vähemmän. - Niin, silloin alkoi suomalaistenkin luontosuhde rakoilla.

Matti: - Ihmisen suhde luontoon…Sen ympärille tämä keskustelu näyttää yhä uudelleen kietoutuvan. Myös kun keskustellaan kulttuurista.

Katariina: - Niin, kun tämä juttu lähti liikkeelle taigalla elävästä Anastasiasta, jolla ilmeisesti on rikkumaton luontosuhde.

Tapio: - Näyttää tosiaan siltä, etteivät luonto ja kulttuuri ole mitään vastakohtia, vaan täydentävät toisiaan saumattomasti.

Matti: - Täydentävät ja kietoutuvat toisiinsa erottamattomasti. 

Katariina: - Niin ne tekevät ja siitä huolimatta luonto on muuttunut monien silmissä uhkaavaksi ja vaaralliseksi. Myös luonnonmukaisia hoitoja pidetään välillä vaarallisina ja peräti noituutena…

Matti: - Juu, tosiaan kirkko…sehän rupesi keskiajan lopulla ihan vainoamaan sellaisia, jotka olivat jotenkin yhteydessä esim. yrttiparannukseen tms. Noitavainot olivat omiaan etäännyttämään ihmisiä luonnollisesta elämästä ja yhteydestä luontoon.

Mirja: - Yrttiparannus ON huuhaata!

Katariina:  - Miten niin, Mirja? Tiedätkö sinä siitä jotain?

Mirja: - Tiedän ihan tarpeeksi, jotta voin sanoa, että huuhaata on.

Katariina: - No, kerro minulle, mitä tiedät.

Mirja: - No, äh tuota…

Katariina: - Heh, heh! Et taida paljon mitään tietää.

Mirja: - No, juu, en tosiaan tiedä siitä juuri mitään, mutta en silti luottaisi sellaiseen epämääräiseen hoitotapaan kuin yrttiparantajilla yms. on. Heillähän ei ole tieteellistä koulutusta, kuten lääkäreillä.

Katariina: - Kymppi rehellisyydellesi, Mirja! Minä taas olen henkilökohtaisesti saanut apua esim. kalevalaisesta jäsenkorjauksesta ja homeopatiasta.

Meeri: - Shamaanit käyttävät paljolti psykologisia menetelmiä parantaessaan. Ihmisen mieli on voimakas. Sen kätköistä, alitajunnasta, nousee parantavia vaikutuksia. 

Vladimir: - Megre kertoo eräässä noista Anastasia-kirjoista isoäidistään, joka oli parantaja. Kun hevonen sairastui, niin hän antoi sille nuuhkaistavaksi erilaisia kuivattuja yrttejä, joita hänellä oli tuvassa valmiina odottamassa. Kun löytyi sellainen yrtti, jota hevonen alkoi syödä, isoäiti otti ko. yrttiä mukaansa ja lähti hevosen kanssa vaeltamaan lähiympäristöön tai vähän etäämmällekin pitäen yrttiä eläimen ulottuvilla, niin että se saattoi aina nuuhkaista sitä ja ottaa siitä vähäsen syödäkseen. Hän ei ohjannut hevosta, vaan se sai itse valita reitin. Lopulta niityltä löytyi tuota ko. yrttiä ja hevonen alkoi aina syödä sitä. Vähän ajan päästä isoäiti ilmaantui parantuneen eläimen kanssa takaisin kotipihalle. Näin siis eläin itse tunnisti, mitä yrttiä se tarvitsee.

Kalevi: - Vau, mikä tarina!

Meeri: - Eläimellä on suorempi pääsy alitajunnan kätköihin kuin ihmisellä. Hajuaistimus on ihmisellä paljolti hukassa nykyään.

Tapio: - Sanotaan ennemmin niin, että eläimellä hajuaistimus on jotenkin tietoisempi, mutta ihmisellä hajuaistimukset ovat useimmiten alitajuisia.

Mirja: - Tarkoittaako tämä sitä, että yrttiparantajat haistelevat yrttejä ja löytävät niistä sillä tavalla sopivat potilaalle? Heh, hee!

Katariina: - Taitaa olla käytössä jokin toinen menetelmä, esim. heiluri tms.

Mirja: - Mitä! Melkoista huuhaata!

Katariina: - No, ei nyt sentään. Meerikin tässä jo mainitsi alitajunnan. Heilurissa on kyse ainoastaan alitajunnan viesteistä. Ei mitään mystistä tapahdu siinäkään.

Matti: - Mielenkiintoisia pointteja. En minä ainakaan ole tullut ajatelleeksi. Kirkon piireissä ei silloin aikoinaan tiedetty mitään alitajunnasta eikä muustakaan varmaan, mikä liittyy yrttiparannukseen.

Mirja: - No, kyllähän silloin käytettiin paljon juuri kasvirohdoksia hoitotarkoituksiin.

Matti: - No, mistä mahtoi sitten noitavainoissa olla kyse? Hm..

Katariina: - Taisi ollakin niin, että vainon kohteina olivat pääasiassa kätilöt, jotka auttoivat synnytyksissä yms. He tietenkin käyttivät juuri yrttejä ja muita luonnollisia keinoja auttaessaan synnyttäjiä.

Raili: - Olisko ollut jokin kilpailutilanne kirkon ja jonkin muun uskontokunnan välillä? Sellainenhan useasti johtaa suorastaan vainoamiseen.

Markus: - Raili, mistä sinä tämän olet saanut päähäsi?

Raili: - Ajattelen vain suvaitsemattomuutta yleensä. Se sikiää usein juuri kilpailutilanteista.

Matti: - Jotain poliittista peliä siis.

Vladimir: - Palataan näihin edellä mainittuihin pappeihin. Heillehän taisi olla oikein mieluista, että ihmiset hylkäisivät luonnollisen ympäristönsä ja suorastaan pelkäisivät sitä. Tällöin väkeä voitaisiin ohjailla ja kontrolloida vielä paremmin. Heidän ajatuksiaan hallita.

Matti: - Juu, that makes sense. Myös vapaa-ajattelijat ja rohkeat tutkijat joutuivat kirkon vainon kohteiksi, kuten Galilei ja Huss. Temppeliherrojen järjestöhän hävitettiin tai pakotettiin maan alle tai ties mihin..

Vladimir: - Voidaan kyllä sanoa, että sama tendenssi on jatkunut ihan nykypäiviin asti. Nykyäänhän tieteestä on tullut uskonnon korvike.

Tapio: - Häh, miten niin? Tiede on tiedettä, uskonto uskontoa…?

Vladimir: - No, jossain vaiheessa kirkko sitten on alkanut menettää uskottavuuttaan. Osasyynä ovat varmasti olleet nuo toisinajattelijoihin kohdistuneet vainot. Tässä pitää kuitenkin nähdä selvästi ero uskonnon ja kirkon välillä. Kristinusko sinänsä ei sisällä mitään käskyä hävittää toisinajattelevia. Kirkonmiehet ja -naisetkin ovat tulkinneet Raamattua jotenkin kierosti. Valitettavasti kirkko on tällä tavalla tuhonnut myös kristinuskon.  Monet ovat kääntyneet pois siitä.

Matti: - Ja nyt tiede tarjoaa ihmisille sen totuuden, mitä he kaipaavat.

Tapio: - Ei tiede mitään totuutta tarjoa. Se on vain menetelmä tutkia todellisuutta. Tieteen piirissä tapahtuu koko ajan. Näkemykset muuttuvat tutkimustulosten mukana. Se, mikä eilen oli hyväksytty tieteellinen totuus, saattaa jo tänään olla korvattu uudella totuudella. Tiede korjaa itseään kaiken aikaa. Ei se voi olla mikään uskonto.

Matti: - Hm… ehkäpä tiedettä on ruvettu väärin perustein pitämään jonkinmoisena uskontona. Niin, että peräti tieteen tekijät ovat alkaneet uskoa olevansa totuuden edustajia.

Tapio: - No, en minä ainakaan koe itseäni miksikään totuuden edustajaksi.

Matti: - Sano se noille ihmislaumoille! Heh, hee!

Vladimir: - No, niin. Miten se menikään. Ne papit haluavat etäännyttää ihmiset heidän luonnollisesta ympäristöstään ja ohjailla heidät isoihin keskuksiin, joissa heitä voidaan paremmin kontrolloida ja tarkkailla ja hallita. Noissa ympäristöissä ihmiset eivät Anastasian mukaan myöskään enää altistu luonnon informaatiolle, joka on hyvin tärkeä tekijä ihmisen henkisen kasvun ja kehityksen kannalta. Puhuuhan itse Luoja luomustensa kautta. Näin ihmiset ajautuvat yhä kauemmaksi alkulähteiltä, kuten Anastasia tilannetta kuvaa.

Kalevi: - Tuo on kyllä totta. Kaupungistuminen on jo pitkään ollut maailmanlaajuista, mutta mikä sitä edistääkään?

Toivo: - Ehkä jokin ihmislajin sisäinen tekijä, ei niinkään kukaan ulkopuolelta. Tai siis jokaisen yksittäisen ihmisen sisäinen tekijä, aivan riippumatta mistään muusta.

Meeri: - Mikäs se sisäinen tekijä olisi?

Tapio: - Hm… olisivatko ihmiset samantapaisia kuin jotkin limasienisolut, jotka ensin elelevät sellaisena näkymättömänä hajanaisena amebamaisena olentona jossain maan mullassa. Tietyissä olosuhteissa ne yhtäkkiä saavatkin ikään kuin sisäisen käskyn ruveta kerääntymään yhteen ja muodostamaan aina lajin mukaan mitä mielikuvituksellisimpia, hyvin kirkkaanvärisiä itiöemiä tai koteloita. Näitä sitten voi metsäretkellä tarkastella puiden juurilla, kannoilla ja sammaleen seassa.

Matti: - Huomaa, että sanoit ”tietyissä olosuhteissa”. Eli jotain tulee ulkoapäin…

Vladimir: - Tämä sopii siihen, mitä Anastasia sanoi vuorovaikutuksesta.

Matti: - No, mitä hän sanoi?

Vladimir: - Hän sanoi suunnilleen niin, ettei maailmankaikkeudessa ole mitään yksipuolisia vaikutussuhteita, vaan kaikki on aina vuorovaikutusta.

Toivo: - No, mikähän ulkoa vaikuttava tekijä se sitten saa ihmiset kerääntymään kaupunkeihin?

Kalevi: - No, Suomessa maaltamuuton on katsottu johtuvan taloudellisista tekijöistä.

Matti: - No, mistä ne taloudelliset tekijät sitten ilmaantuivat? Ihan varmasti vaikuttavia tekijöitä on ollut useita, ei yksinomaan taloudelliset tekijät. Eli mistä näitä tekijöitä ilmaantui, jos oletetaan, että ihmiset olivat aivan tyytyväisinä elelleet maaseudulla maata viljellen eivätkä tienneet paremmasta.

Vladimir: - Eivät ne ihmiset siellä maaseudulla ihan tyytyväisenä elelleet Suomessakaan. Historia osoittaa sen…

Matti: - Hm.. niin mikä aiheutti tyytymättömyyden…?

Markus: - Tietysti epäoikeudenmukaisuus maanomistusolosuhteissa yms.

Katariina: - Niin ja jos mennään vielä pidemmälle takaisin historiassa, niin tullaan siihen aikaan, kun kristinusko rantautui Suomeen. Mitä kaikkea silloin tapahtuikaan…

Vladimir: - Se, mitä tapahtui, voidaan lukea myös löytöretkien historiasta ja yleensä imperialismin leviämisen historiasta.

Meeri: - Tuo on totta. En ole oikeastaan koskaan tullut ajatelleeksi asiaa tuolta kannalta. Suomalaisethan olivat Ruotsin imperialistisen vallanhalun kohteena silloin, kun kristinuskon edustajat tänne rantautuivat.

Vladimir: - Niin täällähän väkeä pakkokastettiinkin…

Matti: - Siitä se sitten alkoi metsäkansan niin sanottu sivistäminen.

Toivo: - Miten niin ”niin sanottu”? Eikö se ollut todellista sivistämistä?

Matti: - Mistä tiedät, että metsäkansa oli sivistymätöntä? Tässähän on jo aiemmin todettu, että kulttuuria on kaikkialla, missä on ihmisiäkin.

Toivo: - Ai niin. Pääsi unohtumaan langan pää.

Katariina: - Kymppi Toivolle rehellisyydestä ja langan pään löytämisestä!

(Muut: - Hyväksyvää muminaa yms. Matti läiskii Toivoa selkään iloisesti.)

Vladimir: - No, miltä se minun teoriani, joka sivun mennen sanoen ei ole minun lainkaan, nyt näyttää tässä valossa?

Matti: - Ei se ainakaan ihan huono selitys ole, mutta aika uskomaton useimpien mielestä varmaan.

Vladimir: - Taitaa olla uskomaton ainoastaan niiden mielestä, jotka pysähtyvät ajattelussaan tietylle tasolle.

Kalevi: - Mitä tarkoitat ”tietylle tasolle”?

Vladimir: - Tarkoitan, että jos ainoastaan tarkastelee yhteiskunnallisia ja taloudellisia ja historiallisia tekijöitä sinänsä eikä kysele niiden syntyjä syviä sen enempää, niin on pysähdytty ”tietylle tasolle”.

Katariina: - Sitä rohkeaa kysymystä, jonka Anastasia esittää eräässä kirjassa, nimittäin kysymystä siitä, onko ihmiskunta menossa lainkaan oikeaan suuntaan, ei esitä kukaan…

Matti: - Aivan. Tähän tärkeään kysymykseen vastaaminen vaatii tietysti historiallisen perspektiivin. Ja kuka kirjoittaakaan historian?

Muut: - Hmm…

Toivo: - No, historian tutkijat ja historioitsijat tietenkin.

Matti: - Väärä vastaus, sillä voittajat kirjoittavat historian.

Toivo: - No, ketkä ovat voittajia?

Matti: - Etkö olekaan lukenut historian läksyjäsi? Kuka esim. vähän aikaa sitten saneli myös talvi- ja jatkosodan historian?

Muut: - Tosiaan niin…

Toivo: - No, nyt ymmärrän, mitä tarkoitat.

Kalevi: - Äh, tuota, kuka?

Matti: - Kalevi, mietipä ihan rauhassa kaikkea sitä tarinaa, mitä kerrotaan pienestä Suomen maasta, joka kuulemma aloitti sodan suurta Neuvosto-Liittoa vastaan.

Kalevi: - Katsos, enpä enää ole ajatellut tuotakaan…

Vladimir: - Näyttää siltä, että todistusketju teorian ympärillä alkaa käydä aina vain aukottomammaksi.

Katariina: - Ihmisen maailmassa mitään ei tapahdu hengettömästi pelkän sattuman kautta, vaan kaiken takana vaikuttavat henkiset tekijät enemmän kuin kukaan arvaakaan. Niiden vaikutusta pyritään koko ajan mitätöimään.

Vladimir: - Kyllä tämä tapahtuu ja samalla kuitenkin juuri tällä tavalla jotkin tahot pystyvät ylläpitämään omaa henkistä ylivaltaansa.

Matti: - Varsin ikävä ajatusleikki…päätyi vähän ikävään johtopäätökseen…

Katariina: - No, eipäs nyt masennuta! Tämähän voisi olla uuden alku.

Vladimir: - Ratkaisukin on jo tullut tässä ajatusleikissä esille. Muistaako kukaan?

Muut: - Hmm…pohdiskelua

Raili: - Lastenkasvatus.

Vladimir: - Hyvä Raili! Täydet pinnat, kymppi ratkaisustasi!

Tapio: - Sen sukutilan perustaminen vai mikä se nyt oli…

Vladimir: - Hyvä Tapio! Kymppi myös sinulle!

Kalevi: - Minä ajattelin historian uudelleen kirjoittamista..

Vladimir: - Hienoa, Kalevi! Täydet pinnat!

Mirja: - Pitäiskö sanoa, että luonnonmukaiset hoidot uudelleen tutkimuksen kohteeksi?

Vladimir: - Hienoa, Mirja! Täydet pinnat myös sinulle avoimuudestasi tälle asialle!

Markus: - Äh, no mitäs mulle nyt enää jää…ihmisen esihistorian uudelleen kirjoitus!

Katariina: - Juu, alaston apina alas! Hyvä Markus! Täydet pinnat!

Toivo: - Miten oisi uusi käsitys siitä, mitä kulttuuri on?

Vladimir: - Jess, aivan, siitä tarvitaan ehdottomasti uusi käsitys. Täydet pinnat!

Meeri: - Minua ainakin mietityttää nyt, keitä me ihmiset oikeastaan olemme?

Matti: - Sama täällä. Tarvitaan varmaan kokonaan uusi ihmiskuva, uusi käsitys ihmisestä. Keitä me ihmiset tosiaan oikeastaan olemme ja mitkä ovat meidän aidot mahdollisuutemme?

Niin, keitä me ihmiset oikeastaan olemme ja mitkä ovat meidän aidot mahdollisuutemme?

Kokemuksellisuus

Kokemuksellisuus

Ensinnä: Kokemustahan ei voida lainkaan tutkia, ei ainakaan tavanomaisin menetelmin. Se on aina laadullinen, yksilöllinen ja subjektiivinen. Ulkonaisista merkeistä voidaan päätellä jotakin kokemuksen sisällöstä ja sisällön merkityksestä sille, joka kokemuksen saa. Fritjof Capra on sanonut, että kokemus on syvimmältä olemukseltaan jakamaton, puhdas laatu, jota ei voi mitenkään mitata eikä punnita. Näin ollen kokemuksellisuudelle tulee varata omat tutkimusmenetelmänsä.

Biologista tutkimusta, samoin kuin muuta tässä yhteydessä kyseeseen tulevaa tieteellistä tutkimusta, tehdään nykyään paljolti pelkästään kvantitatiivisiin mittauksiin perustuvin, biokemiallisin, geeniteknisin ja solubiologisin menetelmin. Biologia on tämän johdosta etääntynyt alkuperäisestä tutkimuskohteestaan, elävän olennon kokonaisuudesta. Näillä menetelmillä on kyllä saavutettu hienoja tuloksia, kun on voitu osoittaa kaiken elävän taustalla vaikuttavat, yhteiset periaatteet, DNA:n rakenne, sen merkitys perinnöllisyyden ja solun toimintojen säätelyssä, solun aineenvaihdunnan ja rakenteen yhteiset piirteet jne. Tästä kaikesta on kuitenkin seurannut se, että itse eliöt - se, mitä niissä ”maallikko” havaitsee välittömän havainnon kautta – ovat muuttuneet ikään kuin sivuseikoiksi. Tämä sama koskee myös ekologista tutkimusta, joka, vaikka kiinnittääkin huomiota luonnon monimuotoisuuteen, jättää itse eliöt tietokonelaskelmien numeroiksi.

Adolf Portmann, viime vuosisadan puolella elänyt sveitsiläinen biologi, lähti kulkemaan omaa, biologian valtavirrasta poikkeavaa reittiään. Hän puhui ”primäärisestä” ja ”sekundäärisestä” maailmankuvasta. Primäärinen maailmankuva perustuu siihen, mitä meidän varustautumattomat aistimme saavat selville meitä ympäröivästä todellisuudesta. Sekundäärinen maailmankuva puolestaan on nykytieteen valtavirralle ominainen. Se perustuu siihen, mitä erilaisin mittauksin ja laittein on saatu selville meitä ympäröivästä todellisuudesta. Näin Adolf Portmann on hahmotellut pääpiirteittäin näiden kahden maailmankuvan kokemuksellisuuden erityispiirteet.

Primäärinen maailmankuva perustuu kvaliteettien, laatujen, havaitsemiseen ja sekundäärinen kvantiteettien, määrien ja mittojen, havaitsemiseen. Molemmilla pitäisi olla tutkimuksessa paikkansa. Kuitenkin sekundäärinen maailmankuva on nykyään vallalla. Mistä tämä johtuu? Adolf Portmann kirjoittaa ”galileilaisesta käänteestä”, joka tapahtui uuden ajan ja keskiajan taitteessa, renessanssiajalla (pitää vielä tarkentaa ajankohta). Galileo Galilei oli niitä, jotka suorastaan halveksivat ihmisen kykyä aistia laatuja. Hän ilmaisee asian näin: ”Nyt sanon, että aina, kun kuvittelen mitä tahansa aineellista tai kappalemaista oliota, tunnen välittömästi tarvetta ajatella sitä rajallisena, jonain, jolla on tämä tai tuo muoto; jonain, joka on suuri tai pieni verrattuna toisiin esineisiin ja joka on jossain tietyssä paikassa jonain määrättynä aikana; jonain, joka on liikkeessä tai levossa; jonain, joka koskettaa tai ei kosketa jotain toista kappaletta; ja jonain, jonka lukumäärä on yksi tai muutama tai monta. Näistä edellytyksistä irrallisena en voi tippaakaan kuvitella mitään sellaista oliota. Mutta sitä seikkaa, että sen täytyy olla valkoinen tai punainen, karvas tai makea, meluisa tai hiljainen ja tuoksua miellyttävältä tai vastenmieliseltä, en koe mielessäni pakottavaksi saattaa tähän yhteyteen. Ilman aistien opastusta, ilman niiden suomaa apua, järkemme tai mielikuvituksemme ei todennäköisesti milloinkaan päätyisi tämän kaltaisiin ominaisuuksiin. Siten ajattelen, että maut, tuoksut, värit jne. eivät ole sen enempää kuin pelkkiä nimityksiä, mitä tulee siihen tarkastelemaamme kohteeseen, johon me ne sijoitamme, ja että ne ovat läsnä ainoastaan tajunnassa. Siten, jos elävät olennot poistettaisiin, kaikki nämä ominaisuudet pyyhkäistäisiin pois ja hävitettäisiin täydellisesti. Mutta koska olemme tyrkyttäneet niille erityisiä nimiä, jotka selvästi poikkeavat yllä mainituille muille ja todellisille ominaisuuksille annetuista nimistä, haluamme uskoa, että ne aidosti ovat olemassa todellakin erillisinä näistä jälkimmäisistä.” Kvantitatiivisten menetelmien ja sekundäärisen maailmankuvan voitokas esiinmarssi alkoi A. Portmannin mukaan noilta renessanssin ajoilta ja on jatkunut aina vain kiihtyvällä nopeudella meidän päiviimme asti. Sekundäärinen maailmankuva ei ole pysytellyt ainoastaan tieteen piirissä, vaan on sieltä levinnyt yleiseksi dogmiksi kaikille elämänalueille, jotka suinkin ovat tarjonneet sen tarkoituksiin sopivan näkökulman.

Adolf Portmann näki tässä kehityksessä myös vaaroja, koska se ajaa ihmisen pois hänen oman välittömän kokemuksensa piiristä. Sen sijaan, että ihminen todella havainnoisi ympäristöään ja luontoa kaikilla aisteillaan, hän tekeekin havaintojaan ikään kuin sekundäärisen maailmankuvan tarjoaman ajattelulinssin läpi. Tällöin hän ei oikeastaan näe ympäröivää todellisuutta, vaan hänelle valmiiksi ajatellun todellisuuden. Niinpä esim. perhosen siipien ihastuttavat, auringonsäteissä hehkuvat värit ja kuviot merkitsevät ”valistetulle” nykyihmiselle ainoastaan perhosen keinoa säilyä hengissä, houkutella partneria ja ylläpitää lajinsäilymiselle välttämättömiä DNA-rakenteita.

Adolf Portmann antoi täyden tunnustuksen varustautumattomin ihmisaistein havaittaville kvaliteeteille, laaduille eli sille, mitä hän kutsui ”primääriseksi maailmankuvaksi”. Niinpä hänelle esim. perhosen siipien värit ja kuviot olivat tutkimuskohde sinänsä. Hän käänsi katseensa nimenomaan eliöiden ”näytille asettamiin” ihmeellisiin kuvioihin, muotoihin ja väreihin, ääniin ja tuoksuihin (, vaikkakin hänen oma harrastuksensa, maalaustaide, ohjasikin häntä kiinnittämään huomiota enemmän näköhavaintoihin). Hän syventyi siihen, mitä eliöissä on välittömästi havaittavissa, niiden ulkonaiseen olemukseen, jolle hän kehitti oman terminsä ”Selbstdarstellung”. Tämä termi voidaan kääntää sanalla ”itsensä esitteleminen / näytille asettaminen” tai ”itseilmaus”. Hän näki, että eliö ulkoisen olemuksensa välityksellä ikään kuin kertoi itsestään jotakin. Tätä ”itsensä esittelemistä” komplementaarisesti vastaava termi hänen ajattelussaan oli eliön ”sisäisyys” (saks. Innerlichkeit). Tällä hän tarkoitti sitä eliöiden ominaisuutta, että ne eivät yksinomaan reagoi, vaan myös ovat vuorovaikutuksessa ympäristönsä kanssa ja pystyvät näkymättömässä keskuksessaan muuntamaan ulkoiset ja sisäiset aistivaikutelmat monimutkaisiksi käyttäytymismalleiksi ja kehitykseksi. Seuraava sitaatti kertonee Adolf Portmannin ajattelun ytimen:” Näiden meidän omasta organisaatiostamme suuresti poikkeavien eliömuotojen sisäisyys puhuu meille ulkoisen ilmentymänsä kautta. Se seikka, että emme kykene kääntämään tätä kieltä ihmisen käyttämiksi sanoiksi, ei ole mikään syy olla näkemättä tätä ilmentymää sinänsä. Jos jossain vieraassa maassa olen katsomassa jotain teatteriesitystä, josta en ymmärrä sanaakaan, ei minun tule sillä perusteella väittää, ettei mitään esitystä ole menossa, ettei mitään tapahdu, paitsi että kuuluu jotain sattumanvaraista hälyääntä.”

Voimme siis todeta, että primäärinen maailmankuva ja sekundäärinen maailmankuva ovat kaksi eri tapaa kokea ympäröivä todellisuus. Primäärinen on välitön ja laadullinen. Sekundäärinen taas on välillinen ja kvantitatiivinen. Lisäksi voidaan todeta, että primäärisen maailmankuvan edustajat ovat nykyään kituvassa asemassa valtavirran suosiessa sekundäärisen maailmankuvan edustajia. Merkillistä kylläkin kokemuksellisuus yhdistetään ainoastaan esim. CAM-hoitoihin. Koululääketieteestä sanotaan, että sen tarjoamat palvelut perustuvat tutkimusnäyttöön eivätkä ole kokemuksellisia???? Totta on, että koululääketieteen edustajat voivat ennemmin kieltää kokemuksellisuutensa, sillä ko. tiede on eräänlaisella itsensä typistämistoimituksella kaventanut kokemuspiirinsä koskemaan lähestulkoon ainoastaan potilailta laitteiden välityksellä saatuja mittaustuloksia, kuvia yms. CAM-hoidoissa hoitajat sen sijaan ottavat vastaan potilaalta välittömästi tulevia signaaleja, koska ilman niitä hoitoa olisi mahdotonta suorittaa. Tämän he tekevät kuitenkin koululääketieteellisiä tutkimustuloksia unohtamatta. Sikäli voidaan tietysti sanoa, että CAM-hoidot ovat kokemuksellisia, koska ne ovat kokemuksellisesti rikkaampia.  

Kirjallisuutta

Joachim Illies: Adolf Portmann - Ein Biologe vor dem Geheimnis des Lebendigen, Herderbuecherei, Band 873, 1981