Biologian merkityksestä ajantasaisen ihmiskuvan laatimisessa

Me ihmiset ajattelemme useasti olevamme tietoisia toimintamme ja ajatustemme lähtökohdista. Kuitenkin halusimme sitä tai emme, meidän ajattelumme ja toimintamme taustalla vaikuttaa ihmiskuva – eräänlainen kaikille enemmän tai vähemmän yhteinen alkukuva ihmisestä. Pystymmekö näkemään tämän kuvan selkeästi ja tietoisesti? Nykyään enää tuskin kukaan pystyy tähän. Syynä on nykyajalle ominainen ihmiskuvan rikkonaisuus, joka on seurausta vallalla olevien ihmiskäsitysten ristiriitaisuuksista ja kokonaisuuksia hajottavasta alakohtaisesta erikoistumisesta. Tästä kirjavuudesta löytyvät raamatullinen käsitys ihmisestä luotuna - Jumalan kuvana, valistuksen humanismin käsitys ihmisestä läpikotaisin älyllisenä, itseään ja kulttuuriaan muokkaavana järkiolentona, marksilaisuuden käsitys ihmisestä historiallisten ja yhteiskunnallisten voimien ohjaileman massan osana, freudilaisuuden käsitys ihmisestä viettiensä kanssa kamppailevana ja kulttuuriympäristöönsä lukittuna villinä, jungilaisuuden käsitys ihmisestä todellisuutta tietoisuudellaan luovana yksilönä ja uusimpina käsityksinä eläinoikeusfilosofian ihminen eläinlajina muiden lajien joukossa sekä transhumanismin superolento, joka täydentää itsensä teknisin keinoin ja valloittaa lopulta koko maailmankaikkeuden.

Kaikkien näiden käsitysten lähtökohtana tai ainakin niiden rinnallaan sietämänä on darvinistisen kehitysajatuksen ihminen, so. käsitys ihmisestä ns. myöhäisapinana. Tämän käsityksen mukaan ihminen on kehittynyt apinankaltaisesta esimuodosta nykyiseen muotoonsa. Tämä skenaario lienee meille kaikille varsin tuttu. Sitä esitetään meille monenlaisissa yhteyksissä. Tosiasia on kuitenkin, että tämä käsitys ihmisestä perustuu erääseen teoriaan, jota ei ole voitu (ja tuskin koskaan voidaan) osoittaa vedenpitävästi oikeaksi. Tällä teorialla ja siihen sisältyvällä, ihmisen alkuperää koskevalla selityksellä on ollut kuitenkin ratkaiseva merkitys. Tieteelle uskotun totuuden valtikan varjolla se nimittäin mahdollisti täysin materialistisen ajattelun, joka saattoi aikoinaan kokonaan irtautua vanhasta raamatullisesta ihmiskuvasta. Tämä luonnonvalinnan vaikutusta korostava näkemys antoi oikeutuksen erilaisille taloudellisille ja poliittisille valtapyyteille. Siksi se on päässyt ikään kuin vaivihkaa ujuttautumaan jonkinlaisen dogmin paikalle, jolla ei kuitenkaan ole juuri paljonkaan tekemistä vakavan antropologisen tai biologisen tutkimustyön kanssa. Tämähän ei vieläkään ole päässyt ”sen puuttuvan renkaan” jäljille.

”Puuttuvaan renkaaseen” perustuvaa spekulaatiota on siis harjoitettu ja harjoitetaan edelleen kaikkialla muualla paitsi vakavan antropologisen ja biologisen tutkimuksen piirissä. Kuitenkin myös biologinen tutkimus tarvitsisi uusia tuulia tämän hedelmättömän ja näennäisongelmia tuottavan teoretisoinnin pois puhaltamiseksi. Tämä olisi tarpeen, sillä ajantasaisen, objektiivisen ja kaikkia palvelevan ihmiskuvan laatimisessa biologialla on loogisesti ajatellen perustavanlaatuinen asema.

Koska, sveitsiläisen biologin Adolf Portmannin sanoin, ”arvoitus on jo takanapäin”, tällaista kaikkia palvelevaa ihmiskuvaa laadittaessa olisi tarpeen syventyä siihen, mitä on edessämme tällä hetkellä: Olento, jolla on puhuttu kieli, pysty käynti, kyky henkiseen kokemiseen ja kyky luoda erilaista kulttuuria ja siihen liittyvää historiallista perintöä. Jotta tämä olento voitaisiin käsittää kokonaisvaltaisesti, näiden kaikkien lajityypillisten ominaisuuksien olemassaolo on huomioitava ihmiskuvassa.

Ihminen on siis kulttuuria ja siihen liittyvää historiallista perintöä luova olento, josta näyttää olevan moneksi ja moneen. Tarkastellaanpa tässä yhteydessä sellaista asiaa kuin ihmisen henkinen ja sielullinen manipulointi, jota vallassa olevat tahot ovat historiallisena aikana harjoittaneet. Sieltä löytyvät Konstantinopolin kirkolliskokous v. 869, jossa kirkonisät päättivät, ettei ihmisolennolla ole henkistä yhteyttä luontoon tai maailmankaikkeuteen; ”galileilainen käänne” (1600-luku), josta lähti ihmisen välittömän aistikokemuksen vähätteleminen ja sitä tietä myös hänen tunnepuolensa tukahduttaminen; uudenaikaisen lääketieteen perustajaksi katsotun Rudolf von Virchowin soluoppi, jonka perusteella ihmisen sielulliset ominaisuudet oli katsottava ainoastaan ruumiillisen todellisuuden ilmauksiksi. Kaiken edellä mainitun päätteeksi Ciba-säätiön vuonna 1962 Lontoossa korkeasti koulutetuille ja Nobelin palkinnon saajille järjestämästä ”Man and his future” -kollokviosta lähtien kehitys on edennyt siihen pisteeseen, että nykyään ihmisestä ollaan tekemässä kyberneettisesti aivojensa ohjelmoimana toimivaa robottia. Miten tällaiset merkilliset ”leikkaukset” ovat ylipäätään mahdollisia ja niiden vaikutukset ylisukupolvisesti kestäviä?

Biologi Adolf Portmannin perustaksi sopiva, palveleva antropologia antaa tähän vastauksen. Ensinnä siinä kiinnitetään huomiota siihen hyvin tunnettuun seikkaan, että ihmisen poikasvaihe on muihin nisäkkäisiin verrattuna hyvin pitkä. Tämä mahdollistaa kulttuuriympäristöön kasvamisen ja kasvattamisen. Kuitenkin ihmistä kulloiseenkin kulttuuriin vielä vahvemmin juurruttaa se, että ihminen syntyy eräänlaisena fysiologisena keskosena. Toisiin avuttomina syntyviin eläinlajeihin verrattaessa näistä poikkeavana ominaisuutena tässä keskosmaisuudessa nähdään se seikka, että ihmislapsen hermosto ja aistit ovat niin pitkälle kehittyneet, että ne pystyvät syntymähetkestä lähtien vastaanottamaan kohdun ulkopuolisen, rikassisältöisen sosiaalisen ympäristön viestit ja ärsykkeet. Vastasyntyneellä havaittava, usein negatiivisesti ihmislajin vajavuudeksi tulkittu avuttomuus on myös nähtävä tärkeänä tekijänä tässä ketjussa, jossa ihmisen sosiaalinen riippuvuus takaa hänen saumattoman kasvamisensa yhteisön ja kulttuurin traditioon - kasvamisen ja kehittymisen täyteen ihmisyyteen. Ensimmäisen elinvuoden aikana ihmiselle kehittyvät hänen lajityypillisimmät ominaisuutensa: pysty käynti, puhuttu kieli ja henkinen kokeminen. Sosiaalisesta ympäristöstä ja kulttuurista tulee ihmisen toinen luonto.

Tämän perusteella on ymmärrettävää, miten vuosisatojen saatossa kunkin kulttuuriympäristön ajattelutavat saattavat muovautua kyseenalaistamattomiksi uskomusjärjestelmiksi, joita kulttuurin sisään kasvaneen ihmisen on lähes mahdotonta sellaisiksi tunnistaa. Niinpä nykyiset käsityksemme ihmisestä itsestäänkin ovat osa voimassa olevaa uskomusjärjestelmää. Kun nyt tulemme tietoisiksi ihmisestä lajina, jonka olennaisimmat piirteet tekevät hänestä - Portmannin sanoin - ”maailmalle avoimen”, niin saamme uusia näkökulmia monenlaisiin ihmistä koskeviin kysymyksiin. Adolf Portmann toteaakin: ”Miten paljon hedelmällisempi olisikaan alkuperää koskeva keskustelu, jollaista teologit ja biologit yrittävät käydä, jos olisi olemassa keskusteluun pohjustukseksi sopiva antropologia, jonka kautta tietyt perustavanlaatuiset asiantilat olisivat tunnettuja. Miten paljon vaikuttavampi olisi juristinen ja sosiologinen, yhteiskuntaa, valtiota ja yksilöä koskeva ajatustenvaihto, jos yksityissfäärin, samoin kuin sosiaalielämän, merkitystä koskevan biologisen tutkimuksen tulokset kuuluisivat keskustelun edellytyksiin. Tämä sama pätee marksismia, psykoanalyysiä ja psykosomaattista lääketiedettä koskeviin keskusteluihin¹.” Erilaisten ihmiskäsitysten olemassaolon tiedostaminen ja niistä keskusteleminen voisi avata uusia reittejä myös koululääketieteen ja CAM-hoitojen välillä vallitsevan ristiriitatilanteen parempaan ymmärtämiseen. Myös tälle keskustelulle Adolf Portmannin antropologia tarjoaa hyvät lähtökohdat.

Kirjallisuusviite:

Adolf Portmann: Biologie und Geist, Um eine basale Anthropologie, s. 269, Edition Nereide im Ulrich Burgdorf Verlag, Göttingen, Saksa, 1998.