Kaadettu metsä 

Mökkini läheltä mustikkametsä on kaadettu. Se tapahtui viime syksynä. Kuulin silloin hirveitä ääniä, kun puut parkuivat ihmisen tekniikan kynsissä. – Mihin nyt menevät metsän asukkaat? Minne linnut pesänsä laittavat ensi keväänä? – Siis tänä keväänä 2026? Minne menee mökkiläinen mustikkaan ja sieneen nyt? Siellä kun ennen kävelin mustikoita poimiskellen tai ihan muuten vain käyskennellen, olin kuin toisessa ajanlaskussa. Tilakin muuttui toiseksi, ikään kuin moniulotteiseksi, joka suunnassa puiden oksia, runkoja, lehtiä, neulasia, hyönteisiä, lintujen laulua, lentoa, pehmeätä sammalta, heleitä vaatimattomia kukkia, heiniä. Ja rauhaa, valon hienoa leikkiä pinnoilla. Nyt, kun siellä kävelin, maisema tuntematon, paljas, muodoton. Aurinko armottomasti näyttämässä ihmisen tekniikan jäljet. Askelille ei sijaa, ei polkuja, vaan tilalla risuja, auki revittyä sammalikkoa, musta maa paikoin seisovaa vettä keränneenä. Siinä sitten vaappuen kävelemässä, ihmettelemässä. Tuntematon paikka, joka aikaisemmin oli tuttu. Merkillistä, mitä tapahtui? En tahdo löytää silmiini enää sitä maastoakaan, joka tälle metsälle muodon antoi. Aikakin on toinen tässä. Katse kiitää laidasta laitaan – liian nopeasti – kohtaa pystyssä törröttäviä puita, myrskyssä kaatuneita runkoja, joilta kaatajat veivät viereisten puiden suoman suojan. Silmäni kohtaavat kaatamattomien puiden seinämän kallioharjanteella ja sen kyljessä. Huojentuneena huomaan, että ikivanha kolmikko on jätetty pystyyn. Noita puita juuri siinä kallion juurella olen monesti käynyt ihailemassa. Eipä ole tekniikka päässyt tuohon asti. Ehkä syynä kallion läheisyys, rinteen nousukulma. Kuitenkin vanhat kilpikaarnat siinä alempana ovat kohdanneet kohtalonsa. Kannot siinä vain tuoksuvat enää. Huokaus! 

Mutta missä on omenapuu?! Siinä se on: omenapuu vielä kuin ihmeen kaupalla pystyssä. Olenpa lohdutettu kompuroidessani kaiken sen teknisen hävityksen yli omenapuun luokse. Siinä se tosiaan on ja lehdessä, ikivanha omenapuu, villiintynyt hienous, ennen metsän suojaamana ja niityn reunassa. Joskus oli tässä jokin rakennus. Se näkyy vanhasta kartasta. Katson oksia tarkemmin: Taas on tulossa hedelmiä! Kukkinut on omenapuu siis tämän hävityksenkin keskellä! Huokaus. 

Mutta missä on ikivanha raita, joka joka vuosi siinä niityllä levätessään aikoja sitten kaatuneena yhtä ainoaa vihreää, lehtevää oksaansa ylläpitäen houkutti, koukutti minua yhä uudelleen itseään valokuvaamaan? Olihan se näky kuin jokin muinaisuuden olento siinä niityllä sammaloituneena maatessaan ja sieniä rungolla kasvatellessaan, juuriston pidellessä kiinni mullasta, kivistä, maasta. Oli kuin maahinen noussut siinä katsomaan tätä maanpäällistä, sitä tervehtimään juuriston muotojen leikkiessä, tuoden mieleen muinaisuuden hirviöitä, shamanistisia hahmoja. – Niin missä hän oli? Palasina, yli jyrättynä! – Muistan, kun ensimmäisiä kertoja kävelin Maljunpuhdintiellä. Kuin lumottuna katselin tuota olentoa siellä taaempana niityn reunalla. Tien varren puiden väleistä se sieltä itseään esitteli, näytti siltä kuin siellä olisi ollut jokin muinainen lisko kömpimässä niityllä. Mystinen tunnelma. Entä nyt? Aika on eri. Nyt on vain särkynyt lumous! 

Ajan hammas nakertaa kaikkea. Ihminenkin teoillaan osallistuu tähän. Ei sitä voi pysäyttää, mutta olisiko mahdollista…olisiko mahdollista edes jossain pysäyttää aika, tuo harha. Eihän ole muuta kuin tämä hetki. – Metsässä se asuu, metsän oma henki. Kun viivyt sen lähellä, niin vain se aikaa mittaa, se sen häivyttää, hävittää. On vain syvyys, korkeus, iäisyyden syke kaikkialla.