Immunologisesta tiedosta ja rokotteista

Rokotteiden, erityisesti virusrokotteiden, toimintamekanismia tai vaikutustapaa ihmiselimistössä on mahdotonta tutkia yksityiskohtaisen tarkasti, koska rokotteen kaikkein tärkeintä edellytystä, elimistön ulkopuolista, tautia aiheuttavaa virusta, ei ole voitu kiistattomasti osoittaa (esimerkiksi Ty Bollinger: HPV-virus; Stefan Lanka / Christl Meyer: HIV-virus; Stefan Lanka: tuhkarokkovirus). Siksi asiaa on lähestytty ikään kuin kiertoteitse. Ensinnä rokotteeseen on ainakin ennen rekombinantti-RNA/DNA-teknologian kehittymistä antigeenisesti vaikuttavaksi aineeksi valittu jokin sairastuneesta kudoksesta tai eritteestä valmistettu preparaatti, ei siis itse varsinaista virusta tai tämän rakenneosaa. Toiseksi ainoana tätä rokotteiden toimintamekanismia valottavana laboratorioparametrina virusrokotteiden kohdalla, mutta myös bakteerirokotteiden kohdalla, on käytetty vasta-aineen pitoisuuden nousua veressä. Tämä yksinään ei kylläkään kerro vielä mitään muuta, kuin että immuunijärjestelmä reagoi rokotteen sisältämiin aineisiin tuottamalla (lisää) vasta-ainetta, jonka on - teoriassa - oltava spesifinen rokotteen sisältämälle antigeenille / sisältämille antigeeneille. Mitä rokotteen sisällöksi väitettyyn virusantigeeniin (tai bakteeriantigeeniin) tulee ja mitä itse elimistön puolustusmekanismin oletettuun vahvistumiseen tulee, niistä tämä ei vielä kerro mitään.

Antigeenimolekyyleissä olevien antigeenisten determinanttien tunnistaminen ja niiden topografisen jakautumisen määrittäminen antigeenimolekyylissä vaativat paljon työtä: Yhden ainoan antigeeniproteiinin determinanttien täydellinen selvittäminen vaatii yhdeltä tutkimuslaboratoriolta yli 10 vuotta ahkeraa työntekoa (Klein: s. 355). Antigeenisten ominaisuuksien puolesta tunnetaan ainoastaan muutama proteiini (vrt. Klein: s.356; linkki 1). Ei siinä kyllin, että taudinaiheuttajien antigeenisten determinanttien tarkka tunnistaminen ja topografisen sijainnin määrittäminen sinänsä jo ovat hyvin työläitä ja aikaa vaativia tutkimuksia. Toimenpiteiden monimutkaisuutta ja kestoa lisää myös se seikka, että koko tutkimus olisi suunniteltava sellaiseksi, että se voidaan suorittaa turvallisesti eläviä taudinaiheuttajia käyttäen. Siksi tämä työläs vaihe on korvattu bakteerigenomin perusteella laadituilla, oletetuilla proteiinirakenteilla, joiden sisältämät oletetut antigeenideterminantit vaativat jatkuvaa tarkistusta (linkki 2). Tässä on korostettava sitä seikkaa, että ko. proteiinirakenteita ja niiden topografiaa ei siis ole empiirisesti määritetty, vaan nämä rakenteet esitetään semi-empiirisinä tietokonemalleina, jotka perustuvat tunnettuihin genomisekvensseihin. Näitä sekvenssejä puolestaan voidaan tulkita eri tavoin eli niistä saadaan tulokseksi useita erilaisia proteiinirakenteita. Siten rokotteisiin käytettyjen virus- tai bakteeriantigeenien ihmiselimistössä aikaansaamien reaktioiden täysin tarkka tuntemus on tutkimuksen ulottumattomissa. Samoin on vielä etäämpänä varman tiedon ulottuvilta itse elävien kokonaisten taudinaiheuttajien reaktioiden tuntemus. 
Edellä selostetusta huolimatta tiedeyhteisöissä on vakiintunut ns. konsensus-käytäntö. Tämä tarkoittaa sitä, että tietty proteiinirakenne ja sitä vastaava DNA- tai RNA-sekvenssi on sovittu edustamaan esim. HIV-virusta, tuhkarokkovirusta, hepatiitti C -virusta tai vaikkapa influenssavirusta (linkki 3). Tämä on ihan sitä, miltä kuulostaa: lähes mielivaltaista, olettamuksiin perustuvaa vallan käyttöä ja asioiden lukkoon lyömistä (Stefan Lanka; Ty Bollinger; Christl Meyer). Tästä on seurannut jotain, mitä ei enää voi pitää tieteellisenä työskentelynä. Konsensus-sekvenssien perusteella on nimittäin lähdetty konstruoimaan hypoteettisia virusrakenteita (bakteerirakenteita ehkä myös). Kaiken huipuksi näiden pohjalta on laadittu kliinisiä laboratorioita varten PCR- ja vasta-ainetestejä, joiden avulla sitten ko. sekvenssejä tai proteiineja voidaan jäljittää potilaan kudoksista, verestä, eritteistä jne. Sen perusteella, mitä edellä on kerrottu, tällaisten testien tulokset voivat olla peräisin jostain ihan muusta kuin tutkimuksen nimellisestä kohteesta! (Stefan Lanka; AIDS Conspiracy is real; Jane Buergermeister & Christl Meyer). Jos tarkkaan lukee esim. CDC:n (Centres of Disease Control and Prevention) sivuja kohdasta, jossa kerrotaan, kuinka influenssavirusrokotteet valmistetaan, niin joutuu turhaan etsimään vastausta kysymykseen, mistä ns. virukset alun perin ovat peräisin (linkki 4). Tämän perusteella voi tosiaan epäillä, että influenssarokotteiden valmistus ei perustu kriittiseen tieteelliseen työhön, vaan suurmittaiseen ja -piirteiseen tehtailuun.

”Rokotuksia on käytetty puoskarimaisesti ilman tietoa immunologian mekanismeista ja ne ovat perustuneet ainoastaan patogeenisten taudinaiheuttajien tunnistamiseen.” (Andre Capron & Jean Claude Ameisen, siteeraus Delatte & Virtanen, s. 97). Sen sijaan, että myönnettäisiin yksinomaan ulkoisiin taudinaiheuttajiin perustuva teoria vääräksi, sitä yritetään ylläpitää keinotekoisesti. Syy on selvä: Rokotteiden käyttöhän (= rokotusbisnes) perustuu yksinomaan siihen.

Näyttää siltä, ettei mitään autenttisia, sairautta aiheuttavia viruksia ole koskaan onnistuttu eristämään, ei edes nykyisiä tekniikkoja käyttäen. Viruksen eristäminen olisi kuitenkin tieteellisestä näkökulmasta katsottuna ehdoton edellytys sen ymmärtämiseksi, kuinka viruksen antigeenit vaikuttavat elimistön immuunivasteeseen. Vasta tällaisen tietämyksen valossa voidaan myös rokotteen turvallisuutta arvioida ihan uusin edellytyksin.

Jos kuitenkin esitetään väite, että rokotteet voimistavat immuniteettiä tiettyä sairautta vastaan, tämä pitäisi voida näyttää toteen kliinisin tutkimuksin tilastollisia menetelmiä käyttäen.  Elimistön puolustusjärjestelmän voimistumisen näytöksi tarvittaisiin kliininen koe, jossa olisi tutkittava tarpeeksi edustava otos, joka jaettaisiin ainakin kahteen ryhmään. Toiselle ryhmälle annettaisiin tutkittava rokote, ja toinen ryhmä jäisi kokonaan rokottamatta. Tämän tyyppisiä tutkimuksia on jonkin verran tehtykin. Koska kuitenkin on ”katsottu epäeettiseksi” jättää esim. jokin kontrolliksi katsottu ryhmä lapsia kokonaan rokottamatta, kontrolliryhmällekin on annettu jonkinasteinen oletettu rokotesuoja tai kontrolliryhmäkin on myöhemmin rokotettu. Lisäksi toisinaan kontrolliryhmä on saanut jonkin muun irrelevantin rokotteen tai- mikä on harvinaisempaa - sille on annettu pelkkiä adjuvantteja sisältävä rokote. Näin ollen todellista kontrolliryhmää – siis täysin rokottamatonta ryhmää – ei näissä kokeissa ole ollut (ks. esim. Viera Scheibner, s. 159–161). Näistä kokeista saadut johtopäätöksetkin ovat siten epäluotettavia ja harhaan johtavia.

Minusta vaikuttaa siltä, että keinotekoiseen, rokotteilla saatavissa olevaan immunisaatioon lähdetään hyvin menetelmäkeskeisestä näkökulmasta. Tämä johtuu nähdäkseni siitä, että jollekin taudille vastustuskykyisten henkilöiden seerumista on aikoinaan löydetty sairautta aiheuttavaa toksiinia neutraloiva ainesosa, jonka nykyään tiedetään sisältävän immunoglobuliineja eli vasta-aineita. Siten vasta-ainetuotantoa eli immuunijärjestelmän humoraalista haaraa, on alettu pitää keskeisenä immuunivasteen mittapuuna. Vasta-aineiden tuotannon ja parantuneen immuniteetin välille on virheellisesti piirretty yhtäläisyysmerkki. Tämän vuoksi eläinkokeissakin on kehitetty erilaisia adjuvantteja eli apuaineita, joiden on kokeellisesti havaittu nostavan veren vasta-ainetasoa.

Rokotteissa käytettyjä apuaineita eli adjuvantteja ovat esim. polysorbaatti 80 (kauppanimeltään TWEEN 80; emulgointiaineena E-koodilla E433; kemiallisesti polyoksietyleeni-sorbitaanimono-oleaatti), alumiinihydroksidi, formaldehydi, tiomersaali (etyylielohopeatiosalisylaatti).

Alumiini-formoli-toksoidi on adsorbaattirokoteaine. Se sisältää formolilla eli formaldehydin vesiliuoksella vaarattomaksi tehtyä bakteeritoksiinia (ektotoksiini = eksotoksiini = hyvin myrkyllinen, useimmiten lämpöherkkä bakteerien erittämä toksiini, kemiallisesti polypeptidi), joka on säilyttänyt antigeenisyytensä eli kyvyn nostaa veren vasta-ainetasoa. Alumiiniin adsorboituna toksoidin antigeenisyyttä voidaan voimistaa (esim. kurkkumätä, jäykkäkouristus) (Roche Lexikon Medizin).

Polysorbaatti 80 vaikuttaa ilmeisesti samalla tavalla kuin Freundin adjuvantti, jota käytetään eläinkokeissa immuunivasteen voimistajana. Freundin adjuvantin käyttö ihmisille tarkoitetuissa rokotteissa on kielletty sen myrkyllisyyden vuoksi. Ihmisille tarkoitetuissa rokotteissa käytettyyn polysorbaatti 80:aan emulgoitunut antigeeni nähdäkseni vapautuu pisaroittain kudokseen ja vereen. Siten se pitkittää antigeenin oloa ja vaikutusta elimistössä, kunnes vasta-aineita on kehittynyt niin paljon, että antigeeni on täysin eliminoitu. Entä jos luonnotonta reittiä myöten elimistöön tuotu antigeeni ehtiikin aiheuttaa vaikeita häiriöitä juuri tämän viivytyksen vuoksi? Ja mitä muuta nämä adjuvantit saattavat tehdä elimistössä? Tästä ei voi saada mihinkään tilastoon perustuvaa tietoa, koska tähän asti tehdyissä tutkimuksissa myös kontrolliryhmälle on annettu jokin rokotus, joka sisältää ko. adjuvantteja. Lisäksi on syytä epäillä, että tällaiset tehoaineet ärsyttävät immuunijärjestelmää yleisesti. Tästä seuraa epäspesifisiä reaktioita, joiden yhteys immuunijärjestelmän häiriöön saattaa olla vaikeasti osoitettavissa. Tässä kohtaa on hyvä todeta, että tutkijat tuottavat rutiinisti allergiasairauksien eläinmalleja altistamalla koe-eläimet samanaikaisesti alumiiniapuaineille (samantapaisia kuin rokotteissa) ja allergeeneille tai astmaeläinmalleja altistamalla eläimet alumiinihydroksidiin adsorboidulle munavalkuaiselle, jotka molemmat aineet ovat myös ihmisillä käytettyjen rokotteiden ainesosia (linkki 5).

Immunologisen tietämyksen karttuessa on kuitenkin tullut ilmi, että luonnollisessa vasta-ainetuotannossa, joka siis käynnistyy ilman mitään erityisiä adjuvantteja ja luonnottomia reittejä myöten elimistöön päätyneitä antigeenejä, on nähtävissä ainoastaan ”jäävuoren huippu”.  Kuten jäävuoressakin, ”vedenalaisessa osassa” kuitenkin on koko jutun juju. Menetelmäkeskinen lähestymistapa saattaa todella johtaa tutkimusta harhaan siinä mielessä, että tutkittavan kohteen ymmärtämisen kannalta joitain hyvin tärkeitäkin aspekteja voi jäädä kokonaan huomaamatta. Toisin sanoen lähdetään liian aikaisin liikkeelle, ennen kuin koko kenttä on hahmotettu. Yhden menetelmän, so. vasta-aineen pitoisuuden mittauksien ollessa mahdollisuuksien rajoissa, sitä on pidetty myös ainoana oikeana ja tärkeänä menetelmänä.

On kuitenkin havaittu, että immuunivasteen aikana vasta-aineen affiniteetissä (= se voima, jolla vasta-aine sitoutuu taudinaiheuttajassa tms. olevaan antigeeniseen determinanttiin) tapahtuu jatkuvasti dynaamisia muutoksia, so. vasta-aine saattaa esim. aluksi sitoutua voimakkaammin, ja myöhemmin sitoutumisessa tulee pudotus. Joissain tapauksissa esiintyy aaltomaista affiniteettivaihtelua ja joissain affiniteetti taas säilyy samana koko vasteen ajan. Eri eläinlajeilla on todettu olevan aivan omat reaktionsa yhtä ja samaa antigeeniä vastaan. Niin ollen koe-eläimet eivät aina anna oikeaa kuvaa siitä, mitä todella tapahtuu ihmiselimistössä. Koska myös ihmisen HLA-kompleksi (HLA = human leucocyte A) osallistuu olennaisella tavalla vasta-ainetuotannon säätelyyn, pelkkään vasta-ainemittaukseen rajoittuva tutkimustulos ei riitä antamaan tarkkaa (ennakko)tietoa jonkin tietyn väestöryhmän tai eläinpopulaation immuunivasteesta. Ihmisen HLA-kompleksi on osa suurempaa kudosspesifisiä molekyylejä koodaavaa geenijärjestelmää. Se osallistuu immunogeenideterminanttien ”esittämiseen” auttaja-T-soluille, jotka ”näkemänsä” perusteella aktivoituvat ja erittävät viestintämolekyylejä. Nämä puolestaan aktivoivat B-solujen esiasteita siten, että ne muuttuvat vasta-aineita tuottaviksi plasmasoluiksi (Klein, ss. 521, 27; DeLatte & Virtanen, s. 99). Tämä antigeenirakenteiden esittäminen auttaja-T-soluille HLA:n yhteydessä on immunologisesti katsoen eri säätelyreitillä kuin esim. se suora vasta-ainesynteesi, jonka bakteerisoluseinämässä oleva LPS (lipopolysakkaridi) indusoi B-soluissa (Klein, s. 376). Tässä on myös huomioitava seuraava seikka: Vaikka vasta-ainetuotantoa pyritään siirtämään monoklonaalisuuden suuntaan, so. muuttamaan vasta-aineet homogeenisemmiksi, käyttämällä toistuvia antigeenideterminantteja (esim. polysakkaridit, koska ne sisältävät toistuvia rakenteita), tämä ei onnistu aina. Ilmeisesti on olemassa muita homogeenisuuteen vaikuttavia tekijöitä. Eräs näistä on immunisoidun väestöryhmän tai eläinpopulaation geneettinen yhtenäisyys. (Klein, s. 159) (DeLatten mukaan esim. erästä Alaskan Kenaissa elävää eskimoryhmää on käytetty koekaniinina tämän vuoksi. He ovat nostaneet syytteen USA:n terveysviranomaisia vastaan genosidistä. Myös muita pitkään eristyksissä olleita väestöryhmiä on kohdeltu näin. Suomalaiset ja Hib- ja HPV-kokeilut!? linkki 6 ).

Edellä kuvattujen perustietojen valossa voidaan rokotteiden tehoa (tai tehottomuutta) koskevien tutkimusten tulokset ymmärtää paremmin. Tri Viera Scheibner, joka on tehnyt hyvin kattavaa rokotetutkimusta ja kirjoittanut tuloksistaan kirjan, kertoo, että esimerkiksi kehitysmaissa poliorokotuksilla on tyypillisesti alhainen ”hyötyaste”. Tämän arvellaan johtuvan rokotevirusten nopeasta neutraloitumisesta. Lapsille annetaan siellä suun kautta viisi poliorokoteannosta, jotta saadaan aikaan serologinen muutos ja rokoteviruksen erittyminen. Tri Scheibner uskoo, että tämä tapahtuu vasta sitten, kun luonnollinen neutralointikyky kuluu täysin loppuun rokotuksilla aikaansaatujen toistuvien altistusten tuloksena (!) (Scheibner, s. 195). Tämä kuulostaa aika järjettömältä toiminnalta, sillä neutralointikyvyn hävittäminenhän merkitsee, että vastustuskyky muuttui heikommaksi. Neutralointikyky liittyy luonnolliseen immuniteettiin eli luonnolliseen vastustuskykyyn, jota näillä lapsilla ilmeisesti oli ja jota siis rokotteellakin yritettäisiin kaiken järjen mukaan jäljitellä. Lisäksi se, että tähdätään rokoteviruksen erittymiseen hengitysteiden kautta, kuulostaa yhtä lailla varsin oudolta. Rokoteviruksen erittyminen hengitysteiden kautta on merkki elimistön heikentymisestä. Rokotettahan pitäisi tarkastella sen suhteen, miten se lisää immuniteettia. Tapahtuu siis jotain ihan päinvastaista. Jos myös koko menettelyn tarkoituksena on poistaa ”vanha immuniteettitausta”, jotta saataisiin esille pelkän rokotteen aiheuttama serologinen muutos ja rokotteessa käytetyn virukseksi oletetun rakenteen erittyminen, niin tämä olisi katsottava ihmisillä tehdyksi kokeeksi eikä varmaankaan siinä otettu huomioon noiden rokotettujen lasten parasta. Sinänsä koko koejärjestely on tietyssä mielessä tautologinen tai pikemminkin se merkitsee kehäpäätelmää. Sen avulla yritetään nimittäin väkisin saada esille odotettu tulos, so. yritetään väkisin saada esille se vasta-ainereaktio, joka on laboratorio-olosuhteissa tullut ilmi käyttäen oletettuja poliovirusantigeenejä. Lisäksi voidaan todeta, että tällä tavalla rokotetusta taatusti tulee myös ko. viruksen (tai mikä lienee) kantaja ja mahdollinen tartunnan levittäjä!

Vasta-ainereaktiota mittaavan menetelmän roolin kyseenalaistaa myös se tieto, että vasta-ainetasot, esim. jäykkäkouristusrokotteen jälkeen, eivät korreloi jäykkäkouristuksen esiintyvyyden alenemisen kanssa. Toisin sanoen potilailla, joiden verinäytteistä on löytynyt korkeita antitoksiinipitoisuuksia, on todettu kliiniset jäykkäkouristusoireet. Erään tutkimuksen loppupäätelmänä olikin, että hoitohenkilökunnan ”tulee rohkeasti tehdä jäykkäkouristusdiagnoosi kliinisten oireiden perusteella”, vaikka vasta-ainetasot olisivat korkeat ja potilas rokotettu. On selvää, että monimutkaisen puolustusjärjestelmän muiden tekijöiden rooli on jätetty perusteettomasti huomioimatta rokotuksia kehiteltäessä. Jäykkäkouristusrokotteen on havaittu aiheuttavan sellaista T-solupopulaation epätasapainoa, jota on havaittu immuunivajauspotilailla (V. S., s. 109–116)

Selvä vasta-ainetiitteri sikotautirokotteen saaneilla lapsilla ei myöskään näytä korreloivan epidemianaikaisen sairastuvuuden kanssa. Eräässä tutkimuksessa rokotettujen lasten todettiin sairastuvan epidemian aikana siinä missä rokottamattomienkin. Merkittävää oli, että vasta-ainetiittereistä huolimatta heiltä ei pystytty eristämään minkäänlaista virusta. (ss. 135–136) Toisaalta tuhkarokkorokotuksen saaneilta ja siitä huolimatta tautiin sairastuneiden lasten verestä ei eräässä tutkimuksessa löydetty viruksen vasta-aineita. Samassa tutkimuksessa todettiin kuitenkin, että suurimmalla osalla rokottamattomista, tuhkarokkoon sairastuneista lapsista vasta-aineet olivat todettavissa. (V.S. s. 123)

Edellä olevien tutkimusten lisäksi tri Scheibner kuvaa runsaasti muita tapauksia, joissa eivät niin vasta-ainetasot kuin sairastuvuuskaan lainkaan korreloi rokotusten kanssa. Esimerkiksi Hib-rokotuksista löytyy useita, huonosti laadittuja tutkimuksia, joukossa pari suomalaistakin, joista ilmenee PDT-, polio- ja Hib-rokotuksen jälkeinen alttius sairastua invasiiviseen aivotulehdukseen. Tri Scheibner tekee tästä useiden muiden tutkijoiden kanssa yhteisen johtopäätöksen, että rokotukset eivät lisää immuniteettia, vaan herkistävät ja sekoittavat immuunipuolustuksen toiminnan. (V.S. 156–170).

Nettisivut, joihin viitattu tekijöiden nimellä:

http://www.virusmyth.com/aids/hiv/slartefact.htm Stefan Lanka

https://www.youtube.com/watch?v=SaA6zLUPfvk Christl Meyer & Jane Buergermeister

https://www.youtube.com/watch?v=zqjI-YiNliQ&t=20s AIDS conspiracy is real 2017

https://thetruthaboutcancer.com/the-truth-about-vaccinations/ Ty Bollinger: The truth about vaccinations

Nettisivut, joihin viitattu numerolla:

1) http://www.sciencedirect.com/science/article/pii/001457939080535Q

2)https://www.ncbi.nlm.nih.gov/pubmed?db=PubMed&cmd=Retrieve&list_uids=12368430

3) https://www.cdc.gov/flu/protect/vaccine/how-fluvaccine-made.htm

4) https://www.cdc.gov/flu/protect/vaccine/how-fluvaccine-made.htm

5) http://info.cmsri.org/the-driven-researcher-blog/vaccinated-vs.-unvaccinated-guess-who-is-sicker

6)  https://suomenkuvalehti.fi/wp-content/uploads/sk/files/pdf-liitteet/narkolSK1311.pdf
7) http://www.greenmedinfo.com/blog/vaccine-illusion-how-vaccination-compromises-our-natural-immunity-and-what-we-can 

Antibody Theory: The Fatal Flaw In The Vaccination Agenda? (greenmedinfo.com) 

Kirjallisuus, johon viitattu:

Klein, Jan 1982: Immunology, The Science of Self-Nonself Discrimination; ss. 355, 356, 521, 27, 159, 356, 376.

Scheibner, Viera 2001: Rokotukset, Tieteelliset tutkimukset 100 vuoden ajalta osoittavat, että rokotteet ovat isku immuunijärjestelmää vastaan; ss. 195, 109 –116, 135–136, 123, 156 –170, 159 –161.

DeLatte, Yves & Virtanen, Teija: Rokotukset; ss. 97, 99.

Roche Lexikon Medizin, 1987; Hoffmann-LaRoche AG & Urban & Schwarzenberg; ss. 608, 52, 466, 599.

E-koodiavain, Evira 2/2007.

Muita nettisivuja yms.:

Thomas A. Hein & Michael Leitner 2006: Vogel-Grippe-DVD ”H5N1 antwortet nicht”, riippumaton raportti lintuinfluenssasta (Saksa)

Joachim-F. Grätz, 2007: Sanfte Medizin; ss. 51–57; Siteeraus s. 56: ”Se, miten vaarallisia rokotukset todella ovat, käy ilmi ”last but not least” myös siitä tosiseikasta, että tutkimuksessa rokotteiden ainesosia käytetään laukaisemaan koe-eläimillä aivojen ja selkäytimen tulehdus (encephalomyelitis)! Tällä tavoin on tutkimustarkoituksia varten tuotettavissa vakavia aivovaurioita (aivojen turpoamista ja verenvuotoja) sekä sydän- ja verisuonivaurioita ja aineenvaihdunnan vaurioita. – Sic! Kaikki lisäkommentit tähän lienevät tarpeettomia.”

Georges Vithoulkas, 2001: The Science of Homeopathy; ss. 113–118.

http://www.vaccinesrevealed.com/

https://www.youtube.com/watch?v=neNn97UUM88&list=PL1PvQbgt6fqmpk0jALzMYfYB1DugpQMdA&index=4 Dokumentti VAXXED From cover up to catastrophe MUST WATCH!

http://www.prohealth.com/library/showarticle.cfm?libid=18960 Judy Mikovitsin haastattelu, jossa paljastuvat rekombinanttiteknologian vaarat, mm. uusien sairauksien syntyminen tätä tietä.

Oma näkemykseni virustaudeista:

Virukset ovat tietyssä mielessä sekä ulko- että sisäsyntyisiä. Ne ovat osa ihmisen solujen rakenteita. Tilanteesta riippuen ne saattavat spontaanisti aktivoitua ja lähteä esim. kuroutumaan irti soluista ja kulkeutua veren mukana kehon eri osiin ja aiheuttaa sairauden oireita. Kyseessä ei kuitenkaan ole sairaus siinä mielessä, kuin se nykyään ymmärretään. Kyseessä on jokin elimistön vaatima puhdistumis- tai tasapainotusprosessi. Jos tällaiseen prosessiin osallistuva virus erittyy esim. syljen tai liman mukana, se saattaa tällä tavalla siirtyä toiseen yksilöön. Jos tämäkin yksilö tarvitsee tasapainotusta tai puhdistumista, niin hän saa siitä vastaavia oireita. Keväiset flunssa-aallot ovat ilmausta ihmiskehon puhdistumistarpeesta pitkän talven jälkeen.