”Rikkaruohofilosofiaa” eli turhanpäiväisen hyödyllisyydestä

Kaupunkien laitama-alueilla kasvavat, turhanpäiväisinä kiusankappaleina pidetyt rikkaruohot ovat itse asiassa mielenkiintoinen ja monisärmäinen aihepiiri. Niiden nykyihmiselle hyödyttömään olemassaoloon kätkeytyy se kiehtova tosiasia, että useimmat niistä ovat juuri ihmisen mukana tänne päätyneitä, entisajan suomalaisten hellästi vaalimia hyötykasveja. 

 ”Rikkaruohofilosofointi” on sitä, että turhanpäiväisenä pidetty näyttäytyy merkityksellisenä. Se on todellista ”laiskan” naisen ja miehen filosofiaa. - No niin - ”laiska” ja laiska - on todellista laiskuutta ja sitten on sitä toista, joka on eräänlaista onnellista olemista, joka sallii kaiken muunkin olla. Sellainen ”laiskimus” nauttii kaikesta ympärillään näkemästään ja kokemastaan. Hän on salaliitossa talon nurkalla kurkistelevien voikukkien kanssa. Hänen sydämensä iloitsee, kun pensaan varjoon on ilmaantunut nokkonen. Hän kulkee nenä kiinni nurmikossa ja näkee siihen asettuneet päivänkakkaran alut.

”Laiskimus” ansaitsee lainausmerkkinsä, sillä todellisuudessa hänen passiivisuutensa on täynnä näkymätöntä toimintaa, jolla hän ahkerasti pyrkii tekemättömyyteen ja sillä tavoin korjaamaan kaiken ylenmääräisen tekemisen jäljet. Jatkuvasti hän virittää aistiensa vastaanotinta hienovaraisten yhteyksien taajuudelle ja kiillottaa tietoisuutensa peiliä niitä heijastamaan. Hän näkee jotain huomaamatonta ja kasvattaa sen kauniiksi kukaksi, jonka toisetkin yhtäkkiä pystyvät näkemään.

”Rikkaruohofilosofi” tarkistaa aina, olisiko maailma nurjalta puoleltaan paremman näköinen. Hän luottaa siihen, että kaikella, mitä hän henkilökohtaisesti kohtaa, on merkitys. Toisin sanoen kaikkeen, pienimpäänkin yksityiskohtaan, kätkeytyy jokin opetus häntä varten. Vastustamisen sijasta hän antaa lisävauhtia. Hän ei tukahduta, vaan päästää valloilleen. Turhan kiirehtimisen sijasta hän odottaa.

Luonto on tämän ”laiskimuksen” liittolainen, ei hänen vastustajansa. Hän ei käy mihinkään ”survival of fittest” -kamppailuihin olemassa olevan kanssa. Maapallo ja kaikkeus eivät ole hänen silmissään elämälle vihamielisiä, vaan ne ovat elävien olentojen koti. Kaikkihan täällä on selvästikin järjestetty niin, että elämällä on edellytyksensä. Ihmiselläkin on aivan ikioma paikkansa tämän kaiken runsauden keskellä. Ainoastaan hänen dogmeista taikauskoksi paisuneet ajattelutapansa estävät häntä näkemästä tätä oikeaa paikkaansa.

Inhimilliseen onneen - ja siitähän aina on kyse, nimittäin onnellisesta elämästä - ei tarvita sen enempää eikä vähempää kuin harmonia ja sopusointu kaiken olevaisen kanssa. Teknologiakin voisi palvella tätä päämäärää, kunhan se ensin tutkittaisiin ”nurjalta puolelta”. Tässä tarvitaan luovuutta. Luovuus ei tarkoita jotain arkielämästä pois suljettua, jotain muissa sfääreissä tapahtuvaa haaveksimista. Se löytyy kuivimmastakin paperisodasta, kunhan vain huomaamme sen piilottelemassa kaikkien ratkaisujemme sisällä ja tulemme tietoiseksi tästä jatkuvasti ja kaikkialla läsnä olevasta mahdollisuudesta. Taiteilijan tavoin me kaikki voisimme etsiä ilmaisutapaa ideoillemme. Luovuushan merkitsee ratkaisujen etsimistä niiden edellytysten puitteissa, jotka jo ovat olemassa, ja ”rikkaruohofilosofian” yhteydessä ”olemassa oleva” tarkoittaa luonnon tarjoamaa mahdollisuutta.

 Konkreettinen paluu tuohon ”olemassa olevaan” näyttää kuitenkin vaikealta. Ihmisen paluu alkulähteille on vaikea eikä kuitenkaan ole, sillä hänen olisi lähdettävä liikkeelle arvaamattoman, kiusallisenkin läheltä, nimittäin oman itsensä portilta: Hänen kehonsa on hänen ”työvälineensä” tässä aineellisessa maailmassa ja hänen porttinsa siihen. Jos ”työväline” on epäkunnossa ja portti kiinni, on selvää, että työ on hankalaa ja matka pysähtyy alkuunsa. Näin käy varsinkin tässä läntisessä kulttuurissa, missä ihminen ravitsee itseään väärin, hoitaa sairauksiaan yliampuvalla lääkityksellä ja kantaa huolta turhasta.

Ihmisen henkisiä ja fyysisiä kykyjä läntinen tiede ei ole vielä lähestulkoonkaan luodannut pohjia myöden. Voidaanpa sanoa, että läntinen tiede on katsellut asiaa vain pinnalta - sanan varsinaisessakin merkityksessä. Sitä paljon syvemmällä ovat käyneet - monesti turhanpäiväisinä pidetyt - henkiset, hengelliset ja uskonnolliset opit. Jospa siis yhdistettäisiinkin pinta ja syvyys, jospa tarkistaisimme elämässämme vaikuttavia arkisia aksioomia, esim. sitä, kuinka syömme päivittäin.

Oikeaoppinen ravitsemusneuvoja sanoo: Energiaa niin ja niin paljon, valkuaista, rasvaa ja hiilihydraatteja niin ja niin paljon, suurenpuoleinen määrä kaloreja (1900-2900 kcal), ja kaikki on hyvin. Lisäksi ihminen on kuulemma sekaravinnon syöjä, siis lihaa ja kasviksia hänelle pöytään. Kyllä siinä on ihmiskeholla ihmettelemistä, sekaravinnon sulattamisessa nimittäin. Lihaa ja kalaa eri muodoissa, kastikkeita, perunoita, leipää, munia, juustoa, hedelmäruokia, leivonnaisia, maitoa, limonadeja, sekasalaatteja, jälkiruokia, seisovan pöydän antimet kaikki nämä suunnilleen samalla lautasella, koko tämä uskomaton informaation kakofonia tarjotaan kehollemme. Keholta itseltään ei kuitenkaan kysytä mitään, koska sitä, nimittäin sen sisustaa, ei oikeastaan ole olemassa. Siellä sisustassa tuo sekamelska sitten kaikesta huolimatta jatkaa peruuttamatonta matkaansa. Vie muassaan epäharmonista viestiään, jonka selvittämiseen tarvitaan taatusti koko elimistön resurssit.

Mitä voimavarojen kuluttamisesta seuraa? Väsymystä tietenkin. Entä jatkuvasta voimavarojen tuhlaamisesta? Häiriöitä tietenkin ja lopulta systeemin täysi romahdus. Väsymys, huonovointisuus, sairaus, lyhyt elinikä - kaikki seurausta kehon läpi virranneesta liiasta energiasta ja informaatiosta. Onko tässä yli satavuotiaiden salaisuus: ravinnon päivittäisen energia- ja informaatiomäärän vähäisyys?

Se, joka on tarkkaan seurannut, kuinka lapset opettelevat syömään, tietää, että ihminen ei ole sekaravinnon syöjä. Lisäksi se, joka joskus on vienyt läpi menestyksekkään ja nautinnollisen paaston, tietää, että myös seuraava on täysin totta: Aidosti, biologisesti terve ihmiskeho tarvitsee vain n. 200 - 500 kcal päivässä.1) Aito terveys on eri kuin käyttökelpoinen terveys, johon länsimainen terveyden määritelmä perustuu ja joka itse asiassa merkitsee vain näkyvän sairauden poissaoloa ja sitä, että ihmistä voidaan käyttää yhteiskunnan rattaissa. Jos me täällä länsimaissa hoitaisimme fyysistä ja henkistä terveyttämme oikein, jos siis olisimme selvillä ihmisen perimmäisistä tarpeista biologisena olentona ja ymmärtäisimme oman vastuumme terveydestämme, voisimme luopua suuresta osasta meille tulevaa ravintoa, jolloin sitä ja sen tuottamiseen tarvittavia resursseja säästyisi muille niitä tarvitseville tahoille.

Tämä uusi - vai onko se vanha - tieto ihmiskeholle välttämättömän, ravinnon mukana tulevan energiamäärän vähäisyydestä ja hänen tarvitsemansa ravinnon yksinkertaisuudesta yhdistettynä permakulttuurin periaatteisiin saattaisi tuottaa suurenmoisen synteesin. Permakulttuurissahan pyritään hyödyntämään jo olemassa olevaa, muuttamaan jokin ongelmalta näyttävä tekijä hyödylliseksi ja siten säästämään energiaa ja resursseja. Kuinka kiehtovalta tämä alue näyttääkään, kuinka loputtomilta siihen kätkeytyvät mahdollisuudet, ja mikä hauskinta ja mukavinta: Tällaiset tutkimusretket ovat meille kaikille avoinna, koska niille voi lähteä aivan läheltä, nimittäin oman kehomme ja mielemme portilta.

Inspiraation lähteet:

1)Galina Schatalova 2002:

Wir fressen uns zu Tode. Goldmann (suom. Ahmimme itsemme kuoliaiksi)

Sepp Holzer 2004: Praktische Anwendung für Garten, Obst und Landwirtscaft. Leopold Stocker Verlag. (Käytännön ohjeita puutarhaa, hedelmäpuiden kasvatusta ja maanviljelyä varten)

Chiara Lombardini-Riipinen & Olli Riipinen 1998: Aikidoa luonnon kanssa. Johdatus permakulttuuriin. Visio

Rikkaruohopelto

Kvaliteeteista ja kvantiteeteista ja aidosta muutoksesta

Tehdäänpä seuraava ajatuskoe:

Oletetaan, että elämä tosiaankin sai alkunsa muinaisen meren alkuliemestä. Tuon meren vesi siis sisälsi kaikki elämälle tarpeelliset ainekset eli ensimmäisen solun synnyttämiseen tarvittavat ainekset. Kemiallisten ja biokemiallisten reaktioiden tarvitsema energia tuli runsaasta salamoinnista ja auringon UV-säteilystä. Alkuliemessä oli siis käynnissä runsaasti erilaisia reaktioita, jotka tuottivat erilaisia molekyylirakenteita, kuten aminohappoketjuja, DNA-fragmentteja, hiilihydraatteja, fosfolipidejä jne. Kaikki tämä runsaus iloisessa kaaoksessa. Nyt oletetaan, että ilmaantuu jokin järjestävä prinsiippi. Tämä saa aikaan molekyylien ryhmittymistä ja toisiinsa liittymistä, niin että lopulta muodostuu solua muistuttava rakenne. Nyt tuleekin sitten visainen kysymys: Missä vaiheessa molekyylirykelmiä voi ruveta kutsumaan soluiksi? Sitten, kun ne pystyvät monistamaan itsensä. Kuuluu tietysti vastaus. Jotta mitä moninaisimmat ja monimutkaisimmat ja komplekseilla tavoilla toisiinsa liittyneet rakenteet voisivat tuottaa itsensä kaltaisia rakenteita aina yhä uudelleen, täytyy olettaa, että molekyylien muodostamissa kokonaisuuksissa on tapahtunut jokin perustavanlaatuinen muutos, so. laadullinen muutos. Tämä tarkoittaa sitä, että solua muodostavia aineksia ei enää voi tarkastella pelkästään kvantitatiiviselta kannalta.

Voidaan tehdä vielä seuraava ajatuskoe:

Oletetaan, että on olemassa ainoastaan materiaa, joka esiintyy eri hienojakoisuustasoina. Varsinainen materia edustaa kaikkein karkeinta tasoa. Siitä siirrytään sitten hienojakoisemmille alueille, joita kutsutaan energiaksi ja informaatioksi. Mikäli tämä siirtyminen on havaittavissa empiirisesti eikä siis perustu keinotekoiseen ihmismielessä tapahtuvaan jaotteluun, syntyy kysymys: Missä vaiheessa karkeasta materiasta tulee energiaa ja missä vaiheessa energiasta informaatiota? Täytyy siis olettaa, että tässä materiatasojen jatkumossa on katkoja, laadullisia muutoksia. Lisäksi on selvää, että kaiken tämän tutkiminen tapahtuu ihmisen kokemuskentässä, hänen aistiensa varassa. Silloinkin, kun käytetään mittauslaitetta, liikkumatilaa on yksin ja ainoastaan ihmisen aistien varassa laaditun laitteen sallimissa puitteissa. Aistimusten tuottama sisäinen kokemus sinänsä edustaa laatua, jota ei voi pidemmälle analysoida tieteellisillä menetelmillä.

Myös selväaistien – selvänäön, selväkuulon, selvähajuaistin ja selvätunnon – välittämät tuntemukset (ns. out of body awareness eli ruumiinulkoinen tietoisuus) kuuluvat mitä suurimmassa määrin tähän ei-mitattavissa olevien sisäisten kokemusten kategoriaan. Nämä aistit on kuitenkin enemmän tai vähemmän tukahdutettu nykyisessä, länsimaisessa kulttuurissa. Tällä hetkellä polttopiste on varsinaista materiaa havaitsevien aistien puolella. Tämän johdosta myös kvantitatiivisesti, määrällisesti, käsitettävät suureet ovat saaneet niin suuren merkityksen ihmisten mielissä. Niiden ajatellaan olevan jotenkin todellisempia kuin laadullisten, kvalitatiivisten, suureiden. Kuitenkin kaikki mittaushavainnotkin perustuvat vain ja ainoastaan samoihin aisteihin kuin laatujen havaitseminen ja näiden aistien tuottamiin sisäisiin kokemuksiin. Itse mittauslaitehan, vaikka lähettääkin lukuja ja mittasuureita aistiemme ulottuville, ei meidän puolestamme voi aistia eikä kokea mitään. Nämä jälkimmäiset ovat elävän ihmisen etuoikeuksia. Aisteilta saapuvan signaalin työstäminen tapahtuu keskushermostossa, jonka toimintaa voidaan kyllä sähköisesti mitata, mutta jonka aikaansaama tai johon liittyvä sisäinen kokemus on laadullinen.

Selväaistien voi katsoa olevan ikään kuin intuition jatkoa, sen vielä hienompi muoto. Intuitiokyky ja herkkyys ovat taiteilijoiden ominaisuuksia. Taiteilijoilla monesti selväaistitkin ovat toiminnassa nykyajan tukahduttavasta tendenssistä huolimatta. Taiteen luominen katsotaankin vain harvojen etuoikeudeksi. Se on ylellisyyttä, josta ns. tavallinen ihminen pääsee tai uskoo pääsevänsä nauttimaan ainoastaan performanssien muodossa. Sitten hän menee maanantaina tai loman jälkeen töihin ja syöttää taiteen ja luonnon uudistamat voimansa systeemille, joka ei anna mitään vastaavaa tilalle. Taide- ja luontoelämykset katsotaan nykyajan kylmässä laskelmoivassa ajattelussa ainoastaan keinoksi saada lisää polttoainetta niiden monstereiden kitaan, joita kutsutaan arkielämän realiteeteiksi (lue: ahnaan rahatalouden rattaat).  Taide on siten eristetty omaan osastoonsa, samoin kuin luonto, osastoon, johon ”arkielämän realiteettien” kanssa kamppaileville on vain vaikea pääsy. Tarjolla on jos jonkinmoista luontoelämystä ja kulttuurinautintoa, mutta omakohtainen syvällinen kosketus puuttuu lähes täysin, koska se ei ole kasvanut osaksi jokapäiväistä elämää. Syvästi yleisinhimillinen tarve ja kyky luoda uutta ja toimia taiteilijan tavoin, samoin kuin tarve olla kosketuksissa maaäitiin, on työnnetty marginaaliin.

Se seikka, että totuuden valtikan käsiinsä saanut luonnontiede on silmänkääntötempuillaan saanut mitattavissa olevat tekijät näyttämään laatuja tärkeämmiltä, ei varmaan ole aivan vähäpätöisessä määrin vaikuttanut nykyiseen kriisiin, kuten ympäristökatastrofeihin ja terveydenhuollon ongelmiin. Nämä jälkimmäisethän ovat yksipuolisen, kvantitatiivisen talousajattelun ilmentymiä. Raha, joka alun perin oli vain käytännöllinen vaihdon väline, on muuttunut keinotekoiseksi mittariksi, joka erottaa ihmisen hänen sisäisestä kokemusmaailmastaan ja todellisesta olemuksestaan. Samalla tavalla kuin tieteellisten mittauslaitteiden äärimmäinen käyttö on köyhdyttänyt ja hämärtänyt välittömän luontokokemuksen rikkauden ja kirkkauden, rahan käyttö – varsinkin, jos sitä on liikaa tai liian vähän – estää ihmistä näkemästä ja tekemästä inhimillisiä ratkaisuja.

Länsimainen, luonnosta ja siten omasta luomiskyvystään vieraantunut ihminen elää enemmän tai vähemmän harhan vallassa. Tämä on se ”arkipäivän kova realiteetti”, jos realiteeteista halutaan puhua. Luonnon kokemuksista irrotettuna hänen aisteilleen ja mielelleen on tarjolla runsaasti hyvin voimakkaitakin ärsykkeitä ja niistä syntyviä, sisäisiä kokemuksia, mutta johtavatko nämä häntä oikeaan suuntaan? Auttavatko nämä häntä löytämään sisältään sen voiman ja luovuuden lähteen, joka on hänen syntymälahjansa, ja ylläpitämään sitä? Vai jatkuuko sama harhautus, joka läpäisee vuosituhannet? Jatkaako työtään eksyttäjä, joka on pukeutunut mitä erilaisimpiin valepukuihin kautta aikakausien - nykyään yllään tieteellisyyden ja äärimmäisen kylmän älyllisyyden viitta – eksyttäjä, jonka tehtävänä aina on ollut erottaa ihminen luonnosta?

Todellinen muutos edellyttäisi, että elämän ihme ja sen pyhyys voitaisiin kokea osana arkista elämää. Jonkinlaisia ulkoisia puitteita tätä muutosta tukevalle toiminnalle voidaan aina yrittää pystyttää. Kuitenkin ainoastaan ihmisen sisäinen, omien asenteitten taustoja laajalti ja syvältä luotaava tutkistelu ja työskentely voivat avata hänen silmänsä näkemään näille puitteille vaaditun oikean laadun ja niissä mahdollistetun toiminnan merkityksen.

Taina Leu

Perustelut Adolf Portmannin kirjan ”Biologische Fragmente zu einer Lehre vom Menschen” suomennokselle:

Tämä teos pyrkii täydentämään humanististen tieteiden tarjoamaa tietoutta biologisilla tutkimusfaktoilla. Siinä biologinen näkemys nivoutuu uudella, hämmästyttävällä tavalla ihmisen psyykkisiä ja henkisiä puolia koskevaan näkemykseen. Adolf Portmannilla on kyky nähdä asioiden välillä odottamattomia yhteyksiä. Tällaista kokonaisvaltaista tutkimusta ja siitä syntynyttä näkemystä tarvitaan tasapainottamaan nykyistä ihmiskuvaa, joka on edelleen yhtä pirstoutunut kuin tämän kirjan ilmestymisvuonna. Voidaan kai myös sanoa, ettei mitään jokapäiväistä elämää ohjaavaa, selkeästi tiedostettua ihmiskuvaa edes ole olemassa. Tähän tyhjiöön luonnontieteellinen tutkimus on kuitenkin päässyt ujuttamaan sille yleisesti osoitetun arvostuksen ja auktoriteetin varjolla ns. "biologistisen ihmiskuvan". Nykyään tämä ihmiskuva vaikuttaa voimakkaana kaiken ajattelun ja toiminnan takana. Sen mukaan ihminen nähdään kahdella jalalla kävelemään lähteneenä apinana. Yhtäläisyyksiä lähimpiin kädellisiin korostetaan. Ihmisen eläimenkaltaisuutta painotetaan joka suhteessa. Adolf Portmannin kirja edustaa biologin puheenvuoroa, mutta edellä mainitusta poikkeavaa. Tulisi tehdä laajemmin tunnetuksi nimenomaan sitä seikkaa, että biologiset faktat voivat tarjota aineksia myös toisenlaiseen ihmiskuvaan. Teos perustuu vakuuttavaan tutkimusaineistoon ja ansaitsisi tulla tunnetuksi kaikkien niiden keskuudessa, jotka osallistuvat opetukseen päiväkodista aina korkeampaan koulutukseen saakka alaan katsomatta. Yleisesti ottaen kaikkienkin kasvatustyöhön osallistuvien kirjahyllyssä tämä kirja olisi paikallaan. Lujaan tutkimukselliseen pohjaan tukeutuen Adolf Portmann luo uudenlaisen näkökulman ihmiseen, joka osoittaa ihmisen erikoisaseman muun eliökunnan joukossa ja joka edelleen on tuore ja ajankohtainen. Tämä Portmannin avaama näkökulma on tarpeeksi laaja tehdäkseen vihdoin mahdolliseksi tarkastella ihmisen asemaa muun elollisen joukossa kaikissa aspekteissa. Se auttaa myös ymmärtämään ihmiselle tulevaa vastuuta koko maapallon biosfäärin suhteen. Se antaa aavistaa myös lopulta, kuinka suurenmoinen tehtäväkenttä ihmistä odottaa, kun hän lähtee kantamaan tätä vastuuta.

Sisällöstä: Kirjan johdanto-osa kuvaa hyvin biologisen kehitysajatuksen historiallisia muutoksia. Erittäin terävänäköistä tekstiä Portmann kirjoittaa niillä sivuilla, joilla hän tarkastelee ihmisen henkiseen puoleen kohdistuvaa, nykyisestä biologisesta näkemyksestä johtuvaa aliarvostusta.

Oma kirjoitus Luontaisterveys-lehdessä olleeseen Pirkko R-R:n (pirkko.r.r.@pirtintaysi.fi ) puhdasta ruokaa käsitelleeseen artikkeliin ”Puolueeton tutkimus ja terve maalaisjärki”:

Hyvä, että tulee esille tämä sana: maalaisjärki. Maailma tuntuu kokonaisuudessaan, ei pelkästään ruuan suhteen, joutuneen järjettömyyden valtaan. Minne tahansa katseensa kääntää, se kohtaa järjettömyyttä järjettömyyden perään, terveestä maalaisjärjestä ei jälkeäkään. Tiedän, ettei näitä lauseita kovinkaan moni halua ihan tällaisena allekirjoittaa, sillä mehän olemme Homo sapiensin täydellisiä jälkeläisiä kaikki. Kuitenkin ehdotan, että lukija yrittäisi seurata seuraavia ajatuskulkuja avoimin mielin.

Maailmassa vallitsevaa järjettömyyttä kutsutaan - kehdataan kutsua - kuitenkin kovien realiteettien huomioon ottamiseksi. Nämä ns. kovat realiteetit ovat peitenimenä sanoille ahneus ja vallanhimo, ja taustalla häämöttävät epäilemättä euron ja dollarin kuvat.

Välistä teollisen ruuantuotannon tilanne muistuttaa tarinaa hölmöläisistä, joiden ongelmana oli liian lyhyt peitto. Ruuantuotannon tarinassa on kuitenkin se ero, että alkuperäisestä ”tarpeeksi pitkästä peitosta” otetaan pois palanen, jolloin ”varpaat palelevat” ts. jokin elementti puuttuu. "Peiton pidentämiseksi” haetaan irrotettuun kappaleeseen verrattuna toisarvoista materiaalia, joka on huonommin toimivassa muodossa (vrt. kuorittuun maitoon ja voihin lisätyt vitamiinit ym. rasvan mukana menetetyt terveelliset ainesosat). "Tarpeeksi pitkä peitto" on esimerkiksi luonnonmukaisesti tuotettu raakamaito. Jostain syystä ns. koviin realiteetteihin uskoville viranomaisille tällaiset "tarpeeksi pitkät peitot" ovatkin punaisia vaatteita. Niinpä sitä maalaisjärjellä varustettuna kansalaisena pyörittelee päätään, kun viranomaiset 2010-luvulla jahtaavat pontikkapannujen sijasta raakamaitokannuja!

Ihmisten psyykemaiseman täyttävät kaikenlaiset keinotekoisesti järjestetyt taloudelliset huolet ja terveydelliset pelot. Terve maalaisjärki häviää tämän fasadin taakse. Näin polut on tasoitettu taikauskoiselle massahysterialle. Niin kutsutut asiantuntijat nousevat tällöin korokkeelle lausumaan painavan sanansa, jolloin joukko heti kääntyy hänen osoittamaansa suuntaan valtamedian avulla tähän sielunmaisemaan varta vasten rakennetuille reiteille.

Tässä keinotekoisessa sielunmaisemassa kala saa uida selällään järvessä niin kauan, kunnes jonkin "tieteellisen" mittalaitteen viisari heilahtaa punaisen puolelle. Sitten vasta ruvetaan miettimään myrkkyjen veteen päästämisen vaarallisuutta. Ravintoketjujen merkitys - ihmisen riippuvuus niistä - se on SE kova realiteetti, joka pitäisi kuitenkin välittömästi ottaa huomioon.

Kaikki voimakkaasti keskitetty tuotanto, tuotettiinpa sitten mitä tahansa, aiheuttaa ympäristössä epätasapainoa. Varsinaisen tuotteen ohessa syntyy suuria määriä kaikenlaisia sivutuotteita, aikaisemmin ympäristössä vain vähäisessä määrin tai ei lainkaan esiintyneitä ilmiöitä ja materiaaleja. Näiden tekijöiden ennalleen palauttaminen ainoastaan voi taata pitkällä tähtäyksellä sen, että ekologisen järjestelmän normaali toiminta jatkuu ja että terveyttä edistävää ja sitä ylläpitävää ravintoa on jatkuvasti saatavilla kaikelle elävälle.

 Sanonnassa ”terve maalaisjärki” ei ole turhaan alkuosaa ”maalais-”, sillä juuri maata omaan tarpeeseen viljelevällä ja puutarhaa omaan tarpeeseen viljelevällä on parhaat edellytykset ymmärtää luonnon kiertoja ja niiden lakeja ja oppia niistä oikeita toimintatapoja.

Perustelut Adolf Portmannin kirjan ”Biologische Fragmente zu einer Lehre vom Menschen” suomennokselle:

Tämä teos pyrkii täydentämään humanististen tieteiden tarjoamaa tietoutta biologisilla tutkimusfaktoilla. Siinä biologinen näkemys nivoutuu uudella, hämmästyttävällä tavalla ihmisen psyykkisiä ja henkisiä puolia koskevaan näkemykseen. Adolf Portmannilla on kyky nähdä asioiden välillä odottamattomia yhteyksiä. Tällaista kokonaisvaltaista tutkimusta ja siitä syntynyttä näkemystä tarvitaan tasapainottamaan nykyistä ihmiskuvaa, joka on edelleen yhtä pirstoutunut kuin tämän kirjan ilmestymisvuonna. Voidaan kai myös sanoa, ettei mitään jokapäiväistä elämää ohjaavaa, selkeästi tiedostettua ihmiskuvaa edes ole olemassa. Tähän tyhjiöön luonnontieteellinen tutkimus on kuitenkin päässyt ujuttamaan sille yleisesti osoitetun arvostuksen ja auktoriteetin varjolla ns. "biologistisen ihmiskuvan". Nykyään tämä ihmiskuva vaikuttaa voimakkaana kaiken ajattelun ja toiminnan takana. Sen mukaan ihminen nähdään kahdella jalalla kävelemään lähteneenä apinana. Yhtäläisyyksiä lähimpiin kädellisiin korostetaan. Ihmisen eläimenkaltaisuutta painotetaan joka suhteessa. Adolf Portmannin kirja edustaa biologin puheenvuoroa, mutta edellä mainitusta poikkeavaa. Tulisi tehdä laajemmin tunnetuksi nimenomaan sitä seikkaa, että biologiset faktat voivat tarjota aineksia myös toisenlaiseen ihmiskuvaan. Teos perustuu vakuuttavaan tutkimusaineistoon ja ansaitsisi tulla tunnetuksi kaikkien niiden keskuudessa, jotka osallistuvat opetukseen päiväkodista aina korkeampaan koulutukseen saakka alaan katsomatta. Yleisesti ottaen kaikkienkin kasvatustyöhön osallistuvien kirjahyllyssä tämä kirja olisi paikallaan. Lujaan tutkimukselliseen pohjaan tukeutuen Adolf Portmann luo uudenlaisen näkökulman ihmiseen, joka osoittaa ihmisen erikoisaseman muun eliökunnan joukossa ja joka edelleen on tuore ja ajankohtainen. Tämä Portmannin avaama näkökulma on tarpeeksi laaja tehdäkseen vihdoin mahdolliseksi tarkastella ihmisen asemaa muun elollisen joukossa kaikissa aspekteissa. Se auttaa myös ymmärtämään ihmiselle tulevaa vastuuta koko maapallon biosfäärin suhteen. Se antaa aavistaa myös lopulta, kuinka suurenmoinen tehtäväkenttä ihmistä odottaa, kun hän lähtee kantamaan tätä vastuuta.

Sisällöstä: Kirjan johdanto-osa kuvaa hyvin biologisen kehitysajatuksen historiallisia muutoksia. Erittäin terävänäköistä tekstiä Portmann kirjoittaa niillä sivuilla, joilla hän tarkastelee ihmisen henkiseen puoleen kohdistuvaa, nykyisestä biologisesta näkemyksestä johtuvaa aliarvostusta.

Anastasia ja ihmisen uusi vanha luontosuhde

 

”Moderni ”itse” ja sille ominainen aistien käyttö on vain eräs lukuisista aistihavainnon ja itse-konstruktion muotoutumismahdollisuuksista. Sen asettaminen tieteelliseksi normiksi on rinnastettavissa rasismiin. Kun ryhdymme dialogiin historiallisesti ja kulttuurisesti toisenlaisten itse-konstruktioiden kanssa, silloin avautuu tilaisuus nähdä moderni yksilö, ei minään pakollisena kehityksenä, vaan eräänä valinnan mahdollisuutena.” - Tämä Jürgen Kremeriltä lainattu sitaatti johtaa suoraan erääseen keskeiseen teemaan venäläisen Vladimir Megren kirjassa ”Anastasia, Taigan Tytär”.

Kuten yllä olevan perusteella saattaa aavistaa, kirja kertoo kahden täysin erilaisen ihmisen - kahden maailmankuvan kohtaamisesta: Teknokraattisen maailman kasvatti tapaa ikivanhaa alkuperäiskulttuuria edustavan taigan asukkaan. Anastasia, taigan tytär, on vuosituhansia erämaassa asuneen yhteisön jäsen. Hänellä on nk. yliluonnollisia kykyjä, joita hän tottunut pitämään itsestään selvinä, kaikille yhteisön jäsenille kuuluvina luonnollisina asioina ja jotka avautuvat heille jo varhaislapsuudessa heidän rikkomattoman luontoyhteytensä kautta. Lisäksi Anastasialla on hämmästyttävän laaja tietämys, ja hän esittää erikoisia mielipiteitä teknokraattisen sivilisaation elämästä. Tällaiset kyvyt herättävät kuitenkin liikemies Vladimir Megressä aluksi taikauskoista pelkoa ja epäluuloa, ja heidän välilleen syntyy useita ristiriitatilanteita. Anastasia vaikuttaa Vladimiriin kuitenkin niin voimakkaasti, että hän saa tämän - kirjoittajan kyvyiltään harjaantumattoman liikemiehen - lopulta kirjoittamaan kirjan, jonka menestystä mies yksinomaan epäilee.

 Kuinka ollakaan, kirjoittajan omista epäilyistä huolimatta kirja herätti valtavaa vastakaikua Venäjällä jo sen julkaisuvuonna 1997 ja myöhemmin myös Saksassa sekä lukuisissa muissa maissa. Venäjällä kirjasarjaa (osat 1 - 7)¹⁾ on myyty kaikkiaan jo ainakin 5,7 miljoonaa kappaletta (tieto vuodelta 2005), eikä asia ole pysähtynyt pelkkään kirjan lukemiseen, vaan siitä on paisunut oikea kansanliike, nimenomaan Venäjällä. Tässä liikehdinnässä on nähdäkseni kyse syvälle käyvästä henkisen tason muutoksesta, vanhojen ajattelu- ja toimintatapojen romuttamisesta, joka seuraa, kun ”siemen on kylvetty otolliseen maahan”.

Venäjällä on siis syntynyt ”Anastasian ystäviksi” itseään kutsuvien piirejä, joiden jäsenet pyrkivät konkreettisesti toteuttamaan Anastasian ideoita. Näitä piirejä arvioitiin vuonna 2002 olevan n. 700 jakautuneena 250 eri kaupunkiin. Piirien toiminnan painopisteet riippuvat siitä, millaisten teemojen puitteissa ihmiset ovat niitä muodostaneet. Näihin ryhmiin kokoontuvat ihmiset tuntevat todellista kutsumusta tekoihin, ja niissä ratkotaan monenlaisia käytännön ongelmia, kuten kuinka järjestää lasten kasvatus ja koulutus uudella tavalla, kuinka hankkia maapalsta perhemaatilaa varten, kuinka rakentaa ekologisella tavalla, kuinka perustaa ekologinen puutarha jne.

Anastasian periaatteiden mukaan toimivia kouluja on perustettu, ja eräälle Tekos´ssa sijaitsevalle koululle on tullut peräti 2500 hakemusta yhtä paikkaa kohti. Anastasian ajatuksiin perustuvilla perhemaatiloilla asui v. 2002 vakituisesti jo suunnilleen sata perhettä, ja kymmenet tuhannet perheet viettivät vapaa-aikaansa sellaisilla tai suunnittelivat sellaisen maatilan hankkimista. Siperiassa Kusbas´ssa ja Chelabinskin alueella sekä Kirovissa oltiin pisimmällä tässä suhteessa.

”Anastasian ystävät” kasvattavat rautabetonisessa kerrostalossa, sen kahdeksannessa kerroksessa olevan asuntonsa ikkunoilla Anastasian ohjeiden mukaan istutettuja siperiansembroja ja tammia, tulevia esi-isien puita. Siinä ne odottavat pääsyä aitoon auringonpaisteeseen ja oikeaan multaan omalle perhemaatilalle, joka nähdään ikuisiksi ajoiksi ihmiselle annettuna kotiseutuna, osana tätä planeettaa, johon ihmisellä on syntymäoikeus. Anastasia väittää, että kaupungissa tapahtuva henkinen kehitys on rakennettu hiekalle. Hän sanoo: ”Monissa uskonnoissa kaikkina aikoina puhuttiin Jumalasta, muttei missään niistä kerrottu mitään siitä, mikä on ilmeistä. Kun ihminen on tietoisessa yhteydessä luontoon, hän on yhteydessä Jumalalliseen Ajatukseen. Ympäröivän tilan ymmärtäminen merkitsee Jumalan ymmärtämistä. Jo pelkkä ajatus, unelma perhemaatilasta, jossa kaikki on tasapainossa ihmisen kanssa, on ytimeltään lähempänä Jumalaa kuin ihmisten moninaiset ja viisastellen kokoon panemat uskonnolliset rituaalit. Maailmankaikkeuden salaisuudet tulevat avautumaan ihmiselle. Ihminen tulee löytämään itsestään kykyjä, joita ei tällä hetkellä ole olemassa edes hänen rohkeimmissa kuvitelmissaan. Ja ihmisestä todella tulee Jumalan kuva, ihmisestä, joka alkaa luoda ympärilleen jumalallista maailmaa.” (”Das Wissen der Ahnen”, V. Megre; kursiivi minun).

Lukijan avoimuudesta riippuu, kuinka pitkälle hän on valmis hyväksymään Anastasian olemassa olevana fyysisenä henkilönä - ihmisenä ja naisena. Anastasia sanookin olevansa olemassa niille, jotka uskovat hänen olemassaoloonsa. Jos hän onkin ”vain” kirjailijan henkinen konstruktio, mielikuvitusolento, niin se seikka ei mitenkään tee tyhjäksi sitä valtavaa säteilyä, mikä hänen hahmostaan lähtee ja mikä on saanut tuhannet ihmiset liikkeelle ja toteuttamaan unelmiansa ja siten myös Anastasian unelman. Hänhän myös sillä tavoin juuri todistaa ihmisen vapaasta hengestä, sen mahdollisuuksista ja sen uutta luovasta voimasta, joka saa konkreettisen ilmauksensa aineen maailmassa.

Palatkaamme takaisin tuohon johdantoon. - Siitä selviää, että ihmisellä on valinnan mahdollisuus jopa omien aistihavaintojensakin suhteen. Hänellä näyttäisi siis olevan mahdollisuus havaita ympäristönsä useammalla kuin yhdellä tavalla (riippuen hänen saamastaan kasvatuksesta). Sitä, mitä tällainen valinnan vapaus tuo tullessaan, me ”modernit itset” olemme jäävejä arvioimaan. Voimme kuitenkin uumoilla, että meiltä saattaa jäädä joitain todellisuuden aspekteja huomaamatta, yksi niistä saattaisi olla luonnon henkisyys.

Taina Leu

Yläviitteet:

1) Nykyään (v. 2017) koko kirjasarja käsittää 10 kirjaa ja sitä on käännetty jo useille kymmenille kielille, myös suomeksi ovat kaikki kymmenen kirjaa ilmestyneet Siperian Sembra -kustantamon kustantamana ja Tytti Vahlan suomennoksena.

 www.siperiansembra.fi 

Lähteet: 1. Vladimir Megre: ”Anastasia”, osa 1

2. Jürgen Kremer: ”Entfremdungsgeschichte der Sinne.” Zur kulturellen Genese normativer Anosmie und visueller Dominanz in mordernen Persönlichkeitsstrukturen“ . 1. Kapitel für Anthologie Multisensuelles Design. Giebichensteiner Vorlesungen.  http.// www.sonic.net/ ~riva/entfremdung.html.

3. http://www.anastasia-de.com.

4. Vladimir Megre:„Anastasia“, osa 6: „Das Wissen der Ahnen“ , Silberschnur-Verlag GmbH, Güllesheim 2003.