torstai 28. joulukuuta 2017
”Rikkaruohofilosofiaa” eli
turhanpäiväisen hyödyllisyydestä
Kaupunkien laitama-alueilla kasvavat,
turhanpäiväisinä kiusankappaleina pidetyt rikkaruohot ovat itse asiassa
mielenkiintoinen ja monisärmäinen aihepiiri. Niiden nykyihmiselle hyödyttömään
olemassaoloon kätkeytyy se kiehtova tosiasia, että useimmat niistä ovat juuri
ihmisen mukana tänne päätyneitä, entisajan suomalaisten hellästi vaalimia
hyötykasveja.
”Rikkaruohofilosofointi” on sitä, että
turhanpäiväisenä pidetty näyttäytyy merkityksellisenä. Se on todellista
”laiskan” naisen ja miehen filosofiaa. - No niin - ”laiska” ja laiska - on
todellista laiskuutta ja sitten on sitä toista, joka on eräänlaista onnellista
olemista, joka sallii kaiken muunkin olla. Sellainen ”laiskimus” nauttii
kaikesta ympärillään näkemästään ja kokemastaan. Hän on salaliitossa talon
nurkalla kurkistelevien voikukkien kanssa. Hänen sydämensä iloitsee, kun
pensaan varjoon on ilmaantunut nokkonen. Hän kulkee nenä kiinni nurmikossa ja
näkee siihen asettuneet päivänkakkaran alut.
”Laiskimus” ansaitsee
lainausmerkkinsä, sillä todellisuudessa hänen passiivisuutensa on täynnä
näkymätöntä toimintaa, jolla hän ahkerasti pyrkii tekemättömyyteen ja sillä
tavoin korjaamaan kaiken ylenmääräisen tekemisen jäljet. Jatkuvasti hän
virittää aistiensa vastaanotinta hienovaraisten yhteyksien taajuudelle ja
kiillottaa tietoisuutensa peiliä niitä heijastamaan. Hän näkee jotain
huomaamatonta ja kasvattaa sen kauniiksi kukaksi, jonka toisetkin yhtäkkiä
pystyvät näkemään.
”Rikkaruohofilosofi” tarkistaa
aina, olisiko maailma nurjalta puoleltaan paremman näköinen. Hän luottaa
siihen, että kaikella, mitä hän henkilökohtaisesti kohtaa, on merkitys. Toisin
sanoen kaikkeen, pienimpäänkin yksityiskohtaan, kätkeytyy jokin opetus häntä
varten. Vastustamisen sijasta hän antaa lisävauhtia. Hän ei tukahduta, vaan
päästää valloilleen. Turhan kiirehtimisen sijasta hän odottaa.
Luonto on tämän ”laiskimuksen”
liittolainen, ei hänen vastustajansa. Hän ei käy mihinkään ”survival of
fittest” -kamppailuihin olemassa olevan kanssa. Maapallo ja kaikkeus eivät ole
hänen silmissään elämälle vihamielisiä, vaan ne ovat elävien olentojen koti.
Kaikkihan täällä on selvästikin järjestetty niin, että elämällä on
edellytyksensä. Ihmiselläkin on aivan ikioma paikkansa tämän kaiken runsauden
keskellä. Ainoastaan hänen dogmeista taikauskoksi paisuneet ajattelutapansa
estävät häntä näkemästä tätä oikeaa paikkaansa.
Inhimilliseen onneen - ja
siitähän aina on kyse, nimittäin onnellisesta elämästä - ei tarvita sen enempää
eikä vähempää kuin harmonia ja sopusointu kaiken olevaisen kanssa.
Teknologiakin voisi palvella tätä päämäärää, kunhan se ensin tutkittaisiin ”nurjalta
puolelta”. Tässä tarvitaan luovuutta. Luovuus ei tarkoita jotain arkielämästä
pois suljettua, jotain muissa sfääreissä tapahtuvaa haaveksimista. Se löytyy kuivimmastakin
paperisodasta, kunhan vain huomaamme sen piilottelemassa kaikkien ratkaisujemme
sisällä ja tulemme tietoiseksi tästä jatkuvasti ja kaikkialla läsnä olevasta
mahdollisuudesta. Taiteilijan tavoin me kaikki voisimme etsiä ilmaisutapaa
ideoillemme. Luovuushan merkitsee ratkaisujen etsimistä niiden edellytysten
puitteissa, jotka jo ovat olemassa, ja ”rikkaruohofilosofian” yhteydessä ”olemassa
oleva” tarkoittaa luonnon tarjoamaa mahdollisuutta.
Konkreettinen paluu tuohon ”olemassa olevaan” näyttää
kuitenkin vaikealta. Ihmisen paluu alkulähteille on vaikea eikä kuitenkaan ole,
sillä hänen olisi lähdettävä liikkeelle arvaamattoman, kiusallisenkin läheltä,
nimittäin oman itsensä portilta: Hänen kehonsa on hänen ”työvälineensä” tässä
aineellisessa maailmassa ja hänen porttinsa siihen. Jos ”työväline” on
epäkunnossa ja portti kiinni, on selvää, että työ on hankalaa ja matka pysähtyy
alkuunsa. Näin käy varsinkin tässä läntisessä kulttuurissa, missä ihminen
ravitsee itseään väärin, hoitaa sairauksiaan yliampuvalla lääkityksellä ja kantaa
huolta turhasta.
Ihmisen henkisiä ja fyysisiä
kykyjä läntinen tiede ei ole vielä lähestulkoonkaan luodannut pohjia myöden. Voidaanpa
sanoa, että läntinen tiede on katsellut asiaa vain pinnalta - sanan
varsinaisessakin merkityksessä. Sitä paljon syvemmällä ovat käyneet - monesti turhanpäiväisinä
pidetyt - henkiset, hengelliset ja uskonnolliset opit. Jospa siis yhdistettäisiinkin
pinta ja syvyys, jospa tarkistaisimme elämässämme vaikuttavia arkisia
aksioomia, esim. sitä, kuinka syömme päivittäin.
Oikeaoppinen ravitsemusneuvoja
sanoo: Energiaa niin ja niin paljon, valkuaista, rasvaa ja hiilihydraatteja
niin ja niin paljon, suurenpuoleinen määrä kaloreja (1900-2900 kcal), ja kaikki
on hyvin. Lisäksi ihminen on kuulemma sekaravinnon syöjä, siis lihaa ja
kasviksia hänelle pöytään. Kyllä siinä on ihmiskeholla ihmettelemistä,
sekaravinnon sulattamisessa nimittäin. Lihaa ja kalaa eri muodoissa, kastikkeita,
perunoita, leipää, munia, juustoa, hedelmäruokia, leivonnaisia, maitoa,
limonadeja, sekasalaatteja, jälkiruokia, seisovan pöydän antimet kaikki nämä
suunnilleen samalla lautasella, koko tämä uskomaton informaation kakofonia
tarjotaan kehollemme. Keholta itseltään ei kuitenkaan kysytä mitään, koska sitä,
nimittäin sen sisustaa, ei oikeastaan ole olemassa. Siellä sisustassa tuo
sekamelska sitten kaikesta huolimatta jatkaa peruuttamatonta matkaansa. Vie
muassaan epäharmonista viestiään, jonka selvittämiseen tarvitaan taatusti koko
elimistön resurssit.
Mitä voimavarojen kuluttamisesta
seuraa? Väsymystä tietenkin. Entä jatkuvasta voimavarojen tuhlaamisesta?
Häiriöitä tietenkin ja lopulta systeemin täysi romahdus. Väsymys,
huonovointisuus, sairaus, lyhyt elinikä - kaikki seurausta kehon läpi virranneesta
liiasta energiasta ja informaatiosta. Onko tässä yli satavuotiaiden salaisuus:
ravinnon päivittäisen energia- ja informaatiomäärän vähäisyys?
Se, joka on tarkkaan seurannut,
kuinka lapset opettelevat syömään, tietää, että ihminen ei ole sekaravinnon syöjä.
Lisäksi se, joka joskus on vienyt läpi menestyksekkään ja nautinnollisen
paaston, tietää, että myös seuraava on täysin totta: Aidosti, biologisesti
terve ihmiskeho tarvitsee vain n. 200 - 500 kcal päivässä.1) Aito
terveys on eri kuin käyttökelpoinen terveys, johon länsimainen terveyden
määritelmä perustuu ja joka itse asiassa merkitsee vain näkyvän sairauden
poissaoloa ja sitä, että ihmistä voidaan käyttää yhteiskunnan rattaissa. Jos me
täällä länsimaissa hoitaisimme fyysistä ja henkistä terveyttämme oikein, jos siis
olisimme selvillä ihmisen perimmäisistä tarpeista biologisena olentona ja
ymmärtäisimme oman vastuumme terveydestämme, voisimme luopua suuresta osasta
meille tulevaa ravintoa, jolloin sitä ja sen tuottamiseen tarvittavia
resursseja säästyisi muille niitä tarvitseville tahoille.
Tämä uusi - vai onko se vanha -
tieto ihmiskeholle välttämättömän, ravinnon mukana tulevan energiamäärän
vähäisyydestä ja hänen tarvitsemansa ravinnon yksinkertaisuudesta yhdistettynä
permakulttuurin periaatteisiin saattaisi tuottaa suurenmoisen synteesin. Permakulttuurissahan
pyritään hyödyntämään jo olemassa olevaa, muuttamaan jokin ongelmalta näyttävä
tekijä hyödylliseksi ja siten säästämään energiaa ja resursseja. Kuinka
kiehtovalta tämä alue näyttääkään, kuinka loputtomilta siihen kätkeytyvät
mahdollisuudet, ja mikä hauskinta ja mukavinta: Tällaiset tutkimusretket ovat
meille kaikille avoinna, koska niille voi lähteä aivan läheltä, nimittäin oman kehomme
ja mielemme portilta.
Inspiraation lähteet:
1)Galina Schatalova 2002:
Wir fressen uns zu Tode. Goldmann (suom. Ahmimme itsemme kuoliaiksi)
Sepp Holzer 2004: Praktische Anwendung für Garten, Obst und Landwirtscaft. Leopold
Stocker Verlag. (Käytännön ohjeita puutarhaa, hedelmäpuiden kasvatusta ja
maanviljelyä varten)
Chiara Lombardini-Riipinen &
Olli Riipinen 1998: Aikidoa luonnon kanssa. Johdatus permakulttuuriin. Visio
Rikkaruohopelto
Kvaliteeteista ja kvantiteeteista ja aidosta muutoksesta
Tehdäänpä seuraava ajatuskoe:
Oletetaan, että elämä tosiaankin sai alkunsa muinaisen meren
alkuliemestä. Tuon meren vesi siis sisälsi kaikki elämälle tarpeelliset
ainekset eli ensimmäisen solun synnyttämiseen tarvittavat ainekset.
Kemiallisten ja biokemiallisten reaktioiden tarvitsema energia tuli runsaasta
salamoinnista ja auringon UV-säteilystä. Alkuliemessä oli siis käynnissä
runsaasti erilaisia reaktioita, jotka tuottivat erilaisia molekyylirakenteita,
kuten aminohappoketjuja, DNA-fragmentteja, hiilihydraatteja, fosfolipidejä jne.
Kaikki tämä runsaus iloisessa kaaoksessa. Nyt oletetaan, että ilmaantuu jokin
järjestävä prinsiippi. Tämä saa aikaan molekyylien ryhmittymistä ja toisiinsa
liittymistä, niin että lopulta muodostuu solua muistuttava rakenne. Nyt
tuleekin sitten visainen kysymys: Missä vaiheessa molekyylirykelmiä voi ruveta
kutsumaan soluiksi? Sitten, kun ne pystyvät monistamaan itsensä. Kuuluu
tietysti vastaus. Jotta mitä moninaisimmat ja monimutkaisimmat ja komplekseilla
tavoilla toisiinsa liittyneet rakenteet voisivat tuottaa itsensä kaltaisia
rakenteita aina yhä uudelleen, täytyy olettaa, että molekyylien muodostamissa
kokonaisuuksissa on tapahtunut jokin perustavanlaatuinen muutos, so.
laadullinen muutos. Tämä tarkoittaa sitä, että solua muodostavia aineksia ei
enää voi tarkastella pelkästään kvantitatiiviselta kannalta.
Voidaan tehdä vielä seuraava ajatuskoe:
Oletetaan, että on olemassa ainoastaan materiaa, joka
esiintyy eri hienojakoisuustasoina. Varsinainen materia edustaa kaikkein
karkeinta tasoa. Siitä siirrytään sitten hienojakoisemmille alueille, joita
kutsutaan energiaksi ja informaatioksi. Mikäli tämä siirtyminen on
havaittavissa empiirisesti eikä siis perustu keinotekoiseen ihmismielessä
tapahtuvaan jaotteluun, syntyy kysymys: Missä vaiheessa karkeasta materiasta
tulee energiaa ja missä vaiheessa energiasta informaatiota? Täytyy siis
olettaa, että tässä materiatasojen jatkumossa on katkoja, laadullisia muutoksia.
Lisäksi on selvää, että kaiken tämän tutkiminen tapahtuu ihmisen
kokemuskentässä, hänen aistiensa varassa. Silloinkin, kun käytetään
mittauslaitetta, liikkumatilaa on yksin ja ainoastaan ihmisen aistien varassa laaditun
laitteen sallimissa puitteissa. Aistimusten tuottama sisäinen kokemus sinänsä edustaa
laatua, jota ei voi pidemmälle analysoida tieteellisillä menetelmillä.
Myös selväaistien – selvänäön, selväkuulon, selvähajuaistin
ja selvätunnon – välittämät tuntemukset (ns. out of body awareness eli
ruumiinulkoinen tietoisuus) kuuluvat mitä suurimmassa määrin tähän
ei-mitattavissa olevien sisäisten kokemusten kategoriaan. Nämä aistit on
kuitenkin enemmän tai vähemmän tukahdutettu nykyisessä, länsimaisessa
kulttuurissa. Tällä hetkellä polttopiste on varsinaista materiaa havaitsevien
aistien puolella. Tämän johdosta myös kvantitatiivisesti, määrällisesti,
käsitettävät suureet ovat saaneet niin suuren merkityksen ihmisten mielissä.
Niiden ajatellaan olevan jotenkin todellisempia kuin laadullisten,
kvalitatiivisten, suureiden. Kuitenkin kaikki mittaushavainnotkin perustuvat
vain ja ainoastaan samoihin aisteihin kuin laatujen havaitseminen ja näiden
aistien tuottamiin sisäisiin kokemuksiin. Itse mittauslaitehan, vaikka
lähettääkin lukuja ja mittasuureita aistiemme ulottuville, ei meidän
puolestamme voi aistia eikä kokea mitään. Nämä jälkimmäiset ovat elävän ihmisen
etuoikeuksia. Aisteilta saapuvan signaalin työstäminen tapahtuu
keskushermostossa, jonka toimintaa voidaan kyllä sähköisesti mitata, mutta
jonka aikaansaama tai johon liittyvä sisäinen kokemus on laadullinen.
Selväaistien voi katsoa olevan ikään kuin intuition jatkoa,
sen vielä hienompi muoto. Intuitiokyky ja herkkyys ovat taiteilijoiden
ominaisuuksia. Taiteilijoilla monesti selväaistitkin ovat toiminnassa nykyajan
tukahduttavasta tendenssistä huolimatta. Taiteen luominen katsotaankin vain
harvojen etuoikeudeksi. Se on ylellisyyttä, josta ns. tavallinen ihminen pääsee
tai uskoo pääsevänsä nauttimaan ainoastaan performanssien muodossa. Sitten hän
menee maanantaina tai loman jälkeen töihin ja syöttää taiteen ja luonnon
uudistamat voimansa systeemille, joka ei anna mitään vastaavaa tilalle. Taide-
ja luontoelämykset katsotaan nykyajan kylmässä laskelmoivassa ajattelussa
ainoastaan keinoksi saada lisää polttoainetta niiden monstereiden kitaan, joita
kutsutaan arkielämän realiteeteiksi (lue: ahnaan rahatalouden rattaat). Taide on siten eristetty omaan osastoonsa,
samoin kuin luonto, osastoon, johon ”arkielämän realiteettien” kanssa
kamppaileville on vain vaikea pääsy. Tarjolla on jos jonkinmoista
luontoelämystä ja kulttuurinautintoa, mutta omakohtainen syvällinen kosketus
puuttuu lähes täysin, koska se ei ole kasvanut osaksi jokapäiväistä elämää.
Syvästi yleisinhimillinen tarve ja kyky luoda uutta ja toimia taiteilijan
tavoin, samoin kuin tarve olla kosketuksissa maaäitiin, on työnnetty
marginaaliin.
Se seikka, että totuuden valtikan käsiinsä saanut
luonnontiede on silmänkääntötempuillaan saanut mitattavissa olevat tekijät
näyttämään laatuja tärkeämmiltä, ei varmaan ole aivan vähäpätöisessä määrin
vaikuttanut nykyiseen kriisiin, kuten ympäristökatastrofeihin ja
terveydenhuollon ongelmiin. Nämä jälkimmäisethän ovat yksipuolisen,
kvantitatiivisen talousajattelun ilmentymiä. Raha, joka alun perin oli vain käytännöllinen
vaihdon väline, on muuttunut keinotekoiseksi mittariksi, joka erottaa ihmisen
hänen sisäisestä kokemusmaailmastaan ja todellisesta olemuksestaan. Samalla
tavalla kuin tieteellisten mittauslaitteiden äärimmäinen käyttö on köyhdyttänyt
ja hämärtänyt välittömän luontokokemuksen rikkauden ja kirkkauden, rahan käyttö
– varsinkin, jos sitä on liikaa tai liian vähän – estää ihmistä näkemästä ja
tekemästä inhimillisiä ratkaisuja.
Länsimainen, luonnosta ja siten omasta luomiskyvystään
vieraantunut ihminen elää enemmän tai vähemmän harhan vallassa. Tämä on se ”arkipäivän kova realiteetti”, jos
realiteeteista halutaan puhua. Luonnon kokemuksista irrotettuna hänen
aisteilleen ja mielelleen on tarjolla runsaasti hyvin voimakkaitakin ärsykkeitä
ja niistä syntyviä, sisäisiä kokemuksia, mutta johtavatko nämä häntä oikeaan
suuntaan? Auttavatko nämä häntä löytämään sisältään sen voiman ja luovuuden lähteen,
joka on hänen syntymälahjansa, ja ylläpitämään sitä? Vai jatkuuko sama
harhautus, joka läpäisee vuosituhannet? Jatkaako työtään eksyttäjä, joka on
pukeutunut mitä erilaisimpiin valepukuihin kautta aikakausien - nykyään yllään
tieteellisyyden ja äärimmäisen kylmän älyllisyyden viitta – eksyttäjä, jonka
tehtävänä aina on ollut erottaa ihminen luonnosta?
Todellinen muutos edellyttäisi, että elämän ihme ja sen
pyhyys voitaisiin kokea osana arkista elämää. Jonkinlaisia ulkoisia puitteita
tätä muutosta tukevalle toiminnalle voidaan aina yrittää pystyttää. Kuitenkin
ainoastaan ihmisen sisäinen, omien asenteitten taustoja laajalti ja syvältä
luotaava tutkistelu ja työskentely voivat avata hänen silmänsä näkemään näille
puitteille vaaditun oikean laadun ja niissä mahdollistetun toiminnan
merkityksen.
Taina Leu
Perustelut Adolf
Portmannin kirjan ”Biologische Fragmente zu einer Lehre vom Menschen” suomennokselle:
Tämä teos pyrkii täydentämään humanististen tieteiden
tarjoamaa tietoutta biologisilla tutkimusfaktoilla. Siinä biologinen näkemys
nivoutuu uudella, hämmästyttävällä tavalla ihmisen psyykkisiä ja henkisiä
puolia koskevaan näkemykseen. Adolf Portmannilla on kyky nähdä asioiden välillä
odottamattomia yhteyksiä. Tällaista kokonaisvaltaista tutkimusta ja siitä
syntynyttä näkemystä tarvitaan tasapainottamaan nykyistä ihmiskuvaa, joka on
edelleen yhtä pirstoutunut kuin tämän kirjan ilmestymisvuonna. Voidaan kai myös
sanoa, ettei mitään jokapäiväistä elämää ohjaavaa, selkeästi tiedostettua
ihmiskuvaa edes ole olemassa. Tähän tyhjiöön luonnontieteellinen tutkimus on
kuitenkin päässyt ujuttamaan sille yleisesti osoitetun arvostuksen ja auktoriteetin
varjolla ns. "biologistisen ihmiskuvan". Nykyään tämä ihmiskuva
vaikuttaa voimakkaana kaiken ajattelun ja toiminnan takana. Sen mukaan ihminen
nähdään kahdella jalalla kävelemään lähteneenä apinana. Yhtäläisyyksiä
lähimpiin kädellisiin korostetaan. Ihmisen eläimenkaltaisuutta painotetaan joka
suhteessa. Adolf Portmannin kirja edustaa biologin puheenvuoroa, mutta edellä
mainitusta poikkeavaa. Tulisi tehdä laajemmin tunnetuksi nimenomaan sitä
seikkaa, että biologiset faktat voivat tarjota aineksia myös toisenlaiseen
ihmiskuvaan. Teos perustuu vakuuttavaan tutkimusaineistoon ja ansaitsisi tulla
tunnetuksi kaikkien niiden keskuudessa, jotka osallistuvat opetukseen
päiväkodista aina korkeampaan koulutukseen saakka alaan katsomatta. Yleisesti
ottaen kaikkienkin kasvatustyöhön osallistuvien kirjahyllyssä tämä kirja olisi
paikallaan. Lujaan tutkimukselliseen pohjaan tukeutuen Adolf Portmann luo uudenlaisen
näkökulman ihmiseen, joka osoittaa ihmisen erikoisaseman muun eliökunnan
joukossa ja joka edelleen on tuore ja ajankohtainen. Tämä Portmannin avaama
näkökulma on tarpeeksi laaja tehdäkseen vihdoin mahdolliseksi tarkastella
ihmisen asemaa muun elollisen joukossa kaikissa aspekteissa. Se auttaa myös
ymmärtämään ihmiselle tulevaa vastuuta koko maapallon biosfäärin suhteen. Se antaa
aavistaa myös lopulta, kuinka suurenmoinen tehtäväkenttä ihmistä odottaa, kun
hän lähtee kantamaan tätä vastuuta.
Sisällöstä: Kirjan johdanto-osa kuvaa hyvin biologisen
kehitysajatuksen historiallisia muutoksia. Erittäin terävänäköistä tekstiä
Portmann kirjoittaa niillä sivuilla, joilla hän tarkastelee ihmisen henkiseen
puoleen kohdistuvaa, nykyisestä biologisesta näkemyksestä johtuvaa
aliarvostusta.
Oma kirjoitus Luontaisterveys-lehdessä olleeseen Pirkko R-R:n (pirkko.r.r.@pirtintaysi.fi )
puhdasta ruokaa käsitelleeseen artikkeliin ”Puolueeton tutkimus ja terve
maalaisjärki”:
Hyvä, että tulee esille tämä
sana: maalaisjärki. Maailma tuntuu kokonaisuudessaan, ei pelkästään ruuan
suhteen, joutuneen järjettömyyden valtaan. Minne tahansa katseensa kääntää, se
kohtaa järjettömyyttä järjettömyyden perään, terveestä maalaisjärjestä ei
jälkeäkään. Tiedän, ettei näitä lauseita kovinkaan moni halua ihan tällaisena
allekirjoittaa, sillä mehän olemme Homo sapiensin täydellisiä jälkeläisiä
kaikki. Kuitenkin ehdotan, että lukija yrittäisi seurata seuraavia
ajatuskulkuja avoimin mielin.
Maailmassa vallitsevaa
järjettömyyttä kutsutaan - kehdataan kutsua - kuitenkin kovien realiteettien
huomioon ottamiseksi. Nämä ns. kovat realiteetit ovat peitenimenä sanoille
ahneus ja vallanhimo, ja taustalla häämöttävät epäilemättä euron ja dollarin
kuvat.
Välistä teollisen ruuantuotannon
tilanne muistuttaa tarinaa hölmöläisistä, joiden ongelmana oli liian lyhyt
peitto. Ruuantuotannon tarinassa on kuitenkin se ero, että alkuperäisestä
”tarpeeksi pitkästä peitosta” otetaan pois palanen, jolloin ”varpaat palelevat”
ts. jokin elementti puuttuu. "Peiton pidentämiseksi” haetaan irrotettuun
kappaleeseen verrattuna toisarvoista materiaalia, joka on huonommin toimivassa
muodossa (vrt. kuorittuun maitoon ja voihin lisätyt vitamiinit ym. rasvan
mukana menetetyt terveelliset ainesosat). "Tarpeeksi pitkä peitto" on
esimerkiksi luonnonmukaisesti tuotettu raakamaito. Jostain syystä ns. koviin
realiteetteihin uskoville viranomaisille tällaiset "tarpeeksi pitkät
peitot" ovatkin punaisia vaatteita. Niinpä sitä maalaisjärjellä
varustettuna kansalaisena pyörittelee päätään, kun viranomaiset 2010-luvulla
jahtaavat pontikkapannujen sijasta raakamaitokannuja!
Ihmisten psyykemaiseman
täyttävät kaikenlaiset keinotekoisesti järjestetyt taloudelliset huolet ja
terveydelliset pelot. Terve maalaisjärki häviää tämän fasadin taakse. Näin
polut on tasoitettu taikauskoiselle massahysterialle. Niin kutsutut
asiantuntijat nousevat tällöin korokkeelle lausumaan painavan sanansa, jolloin
joukko heti kääntyy hänen osoittamaansa suuntaan valtamedian avulla tähän sielunmaisemaan
varta vasten rakennetuille reiteille.
Tässä keinotekoisessa
sielunmaisemassa kala saa uida selällään järvessä niin kauan, kunnes jonkin
"tieteellisen" mittalaitteen viisari heilahtaa punaisen puolelle.
Sitten vasta ruvetaan miettimään myrkkyjen veteen päästämisen vaarallisuutta.
Ravintoketjujen merkitys - ihmisen riippuvuus niistä - se on SE kova
realiteetti, joka pitäisi kuitenkin välittömästi ottaa huomioon.
Kaikki voimakkaasti keskitetty
tuotanto, tuotettiinpa sitten mitä tahansa, aiheuttaa ympäristössä epätasapainoa.
Varsinaisen tuotteen ohessa syntyy suuria määriä kaikenlaisia sivutuotteita,
aikaisemmin ympäristössä vain vähäisessä määrin tai ei lainkaan esiintyneitä
ilmiöitä ja materiaaleja. Näiden tekijöiden ennalleen palauttaminen ainoastaan
voi taata pitkällä tähtäyksellä sen, että ekologisen järjestelmän normaali toiminta
jatkuu ja että terveyttä edistävää ja sitä ylläpitävää ravintoa on jatkuvasti
saatavilla kaikelle elävälle.
Sanonnassa ”terve maalaisjärki” ei ole turhaan
alkuosaa ”maalais-”, sillä juuri maata omaan tarpeeseen viljelevällä ja
puutarhaa omaan tarpeeseen viljelevällä on parhaat edellytykset ymmärtää
luonnon kiertoja ja niiden lakeja ja oppia niistä oikeita toimintatapoja.
Perustelut Adolf
Portmannin kirjan ”Biologische Fragmente zu einer Lehre vom Menschen” suomennokselle:
Tämä teos pyrkii täydentämään humanististen tieteiden
tarjoamaa tietoutta biologisilla tutkimusfaktoilla. Siinä biologinen näkemys
nivoutuu uudella, hämmästyttävällä tavalla ihmisen psyykkisiä ja henkisiä
puolia koskevaan näkemykseen. Adolf Portmannilla on kyky nähdä asioiden välillä
odottamattomia yhteyksiä. Tällaista kokonaisvaltaista tutkimusta ja siitä
syntynyttä näkemystä tarvitaan tasapainottamaan nykyistä ihmiskuvaa, joka on
edelleen yhtä pirstoutunut kuin tämän kirjan ilmestymisvuonna. Voidaan kai myös
sanoa, ettei mitään jokapäiväistä elämää ohjaavaa, selkeästi tiedostettua
ihmiskuvaa edes ole olemassa. Tähän tyhjiöön luonnontieteellinen tutkimus on
kuitenkin päässyt ujuttamaan sille yleisesti osoitetun arvostuksen ja auktoriteetin
varjolla ns. "biologistisen ihmiskuvan". Nykyään tämä ihmiskuva
vaikuttaa voimakkaana kaiken ajattelun ja toiminnan takana. Sen mukaan ihminen
nähdään kahdella jalalla kävelemään lähteneenä apinana. Yhtäläisyyksiä
lähimpiin kädellisiin korostetaan. Ihmisen eläimenkaltaisuutta painotetaan joka
suhteessa. Adolf Portmannin kirja edustaa biologin puheenvuoroa, mutta edellä
mainitusta poikkeavaa. Tulisi tehdä laajemmin tunnetuksi nimenomaan sitä
seikkaa, että biologiset faktat voivat tarjota aineksia myös toisenlaiseen
ihmiskuvaan. Teos perustuu vakuuttavaan tutkimusaineistoon ja ansaitsisi tulla
tunnetuksi kaikkien niiden keskuudessa, jotka osallistuvat opetukseen
päiväkodista aina korkeampaan koulutukseen saakka alaan katsomatta. Yleisesti
ottaen kaikkienkin kasvatustyöhön osallistuvien kirjahyllyssä tämä kirja olisi
paikallaan. Lujaan tutkimukselliseen pohjaan tukeutuen Adolf Portmann luo uudenlaisen
näkökulman ihmiseen, joka osoittaa ihmisen erikoisaseman muun eliökunnan
joukossa ja joka edelleen on tuore ja ajankohtainen. Tämä Portmannin avaama
näkökulma on tarpeeksi laaja tehdäkseen vihdoin mahdolliseksi tarkastella
ihmisen asemaa muun elollisen joukossa kaikissa aspekteissa. Se auttaa myös
ymmärtämään ihmiselle tulevaa vastuuta koko maapallon biosfäärin suhteen. Se antaa
aavistaa myös lopulta, kuinka suurenmoinen tehtäväkenttä ihmistä odottaa, kun
hän lähtee kantamaan tätä vastuuta.
Sisällöstä: Kirjan johdanto-osa kuvaa hyvin biologisen
kehitysajatuksen historiallisia muutoksia. Erittäin terävänäköistä tekstiä
Portmann kirjoittaa niillä sivuilla, joilla hän tarkastelee ihmisen henkiseen
puoleen kohdistuvaa, nykyisestä biologisesta näkemyksestä johtuvaa
aliarvostusta.
Anastasia ja ihmisen uusi vanha luontosuhde
”Moderni ”itse” ja sille ominainen aistien käyttö on vain
eräs lukuisista aistihavainnon ja itse-konstruktion
muotoutumismahdollisuuksista. Sen asettaminen tieteelliseksi normiksi on
rinnastettavissa rasismiin. Kun ryhdymme dialogiin historiallisesti ja
kulttuurisesti toisenlaisten itse-konstruktioiden kanssa, silloin avautuu
tilaisuus nähdä moderni yksilö, ei minään pakollisena kehityksenä, vaan eräänä
valinnan mahdollisuutena.” - Tämä Jürgen Kremeriltä lainattu sitaatti johtaa
suoraan erääseen keskeiseen teemaan venäläisen Vladimir Megren kirjassa
”Anastasia, Taigan Tytär”.
Kuten yllä olevan perusteella saattaa aavistaa, kirja kertoo kahden
täysin erilaisen ihmisen - kahden maailmankuvan kohtaamisesta: Teknokraattisen
maailman kasvatti tapaa ikivanhaa alkuperäiskulttuuria edustavan taigan asukkaan.
Anastasia, taigan tytär, on vuosituhansia erämaassa asuneen yhteisön jäsen.
Hänellä on nk. yliluonnollisia kykyjä, joita hän tottunut pitämään itsestään
selvinä, kaikille yhteisön jäsenille kuuluvina luonnollisina asioina ja jotka
avautuvat heille jo varhaislapsuudessa heidän rikkomattoman luontoyhteytensä
kautta. Lisäksi Anastasialla on hämmästyttävän laaja tietämys, ja hän esittää
erikoisia mielipiteitä teknokraattisen sivilisaation elämästä. Tällaiset kyvyt
herättävät kuitenkin liikemies Vladimir Megressä aluksi taikauskoista pelkoa ja
epäluuloa, ja heidän välilleen syntyy useita ristiriitatilanteita. Anastasia
vaikuttaa Vladimiriin kuitenkin niin voimakkaasti, että hän saa tämän -
kirjoittajan kyvyiltään harjaantumattoman liikemiehen - lopulta kirjoittamaan
kirjan, jonka menestystä mies yksinomaan epäilee.
Kuinka ollakaan,
kirjoittajan omista epäilyistä huolimatta kirja herätti valtavaa vastakaikua
Venäjällä jo sen julkaisuvuonna 1997 ja myöhemmin myös Saksassa sekä lukuisissa
muissa maissa. Venäjällä kirjasarjaa (osat 1 - 7)1) on myyty
kaikkiaan jo ainakin 5,7 miljoonaa kappaletta (tieto vuodelta 2005), eikä asia ole pysähtynyt
pelkkään kirjan lukemiseen, vaan siitä on paisunut oikea kansanliike, nimenomaan
Venäjällä. Tässä liikehdinnässä on nähdäkseni kyse syvälle käyvästä henkisen
tason muutoksesta, vanhojen ajattelu- ja toimintatapojen romuttamisesta, joka
seuraa, kun ”siemen on kylvetty otolliseen maahan”.
Venäjällä on siis syntynyt ”Anastasian ystäviksi” itseään
kutsuvien piirejä, joiden jäsenet pyrkivät konkreettisesti toteuttamaan
Anastasian ideoita. Näitä piirejä arvioitiin vuonna 2002 olevan n. 700 jakautuneena
250 eri kaupunkiin. Piirien toiminnan painopisteet riippuvat siitä, millaisten teemojen
puitteissa ihmiset ovat niitä muodostaneet. Näihin ryhmiin kokoontuvat ihmiset
tuntevat todellista kutsumusta tekoihin, ja niissä ratkotaan monenlaisia käytännön
ongelmia, kuten kuinka järjestää lasten kasvatus ja koulutus uudella tavalla,
kuinka hankkia maapalsta perhemaatilaa varten, kuinka rakentaa ekologisella
tavalla, kuinka perustaa ekologinen puutarha jne.
Anastasian periaatteiden mukaan toimivia kouluja on
perustettu, ja eräälle Tekos´ssa sijaitsevalle koululle on tullut peräti 2500
hakemusta yhtä paikkaa kohti. Anastasian ajatuksiin perustuvilla
perhemaatiloilla asui v. 2002 vakituisesti jo suunnilleen sata perhettä, ja
kymmenet tuhannet perheet viettivät vapaa-aikaansa sellaisilla tai
suunnittelivat sellaisen maatilan hankkimista. Siperiassa Kusbas´ssa ja
Chelabinskin alueella sekä Kirovissa oltiin pisimmällä tässä suhteessa.
”Anastasian ystävät” kasvattavat rautabetonisessa
kerrostalossa, sen kahdeksannessa kerroksessa olevan asuntonsa ikkunoilla
Anastasian ohjeiden mukaan istutettuja siperiansembroja ja tammia, tulevia
esi-isien puita. Siinä ne odottavat pääsyä aitoon auringonpaisteeseen ja
oikeaan multaan omalle perhemaatilalle, joka nähdään ikuisiksi ajoiksi
ihmiselle annettuna kotiseutuna, osana tätä planeettaa, johon ihmisellä on
syntymäoikeus. Anastasia väittää, että kaupungissa tapahtuva henkinen kehitys
on rakennettu hiekalle. Hän sanoo: ”Monissa uskonnoissa kaikkina aikoina
puhuttiin Jumalasta, muttei missään niistä kerrottu mitään siitä, mikä on ilmeistä.
Kun ihminen on tietoisessa yhteydessä
luontoon, hän on yhteydessä Jumalalliseen Ajatukseen. Ympäröivän tilan
ymmärtäminen merkitsee Jumalan ymmärtämistä. Jo pelkkä ajatus, unelma
perhemaatilasta, jossa kaikki on tasapainossa ihmisen kanssa, on ytimeltään
lähempänä Jumalaa kuin ihmisten moninaiset ja viisastellen kokoon panemat
uskonnolliset rituaalit. Maailmankaikkeuden salaisuudet tulevat avautumaan
ihmiselle. Ihminen tulee löytämään itsestään kykyjä, joita ei tällä hetkellä
ole olemassa edes hänen rohkeimmissa kuvitelmissaan. Ja ihmisestä todella tulee
Jumalan kuva, ihmisestä, joka alkaa luoda ympärilleen jumalallista maailmaa.”
(”Das Wissen der Ahnen”, V. Megre; kursiivi minun).
Lukijan avoimuudesta riippuu, kuinka pitkälle hän on valmis
hyväksymään Anastasian olemassa olevana fyysisenä henkilönä - ihmisenä ja
naisena. Anastasia sanookin olevansa olemassa niille, jotka uskovat hänen
olemassaoloonsa. Jos hän onkin ”vain” kirjailijan henkinen konstruktio,
mielikuvitusolento, niin se seikka ei mitenkään tee tyhjäksi sitä valtavaa
säteilyä, mikä hänen hahmostaan lähtee ja mikä on saanut tuhannet ihmiset
liikkeelle ja toteuttamaan unelmiansa ja siten myös Anastasian unelman. Hänhän myös
sillä tavoin juuri todistaa ihmisen vapaasta hengestä, sen mahdollisuuksista ja
sen uutta luovasta voimasta, joka saa konkreettisen ilmauksensa aineen
maailmassa.
Palatkaamme takaisin tuohon johdantoon. - Siitä selviää, että
ihmisellä on valinnan mahdollisuus jopa omien aistihavaintojensakin suhteen.
Hänellä näyttäisi siis olevan mahdollisuus havaita ympäristönsä useammalla kuin
yhdellä tavalla (riippuen hänen saamastaan kasvatuksesta). Sitä, mitä tällainen
valinnan vapaus tuo tullessaan, me ”modernit itset” olemme jäävejä arvioimaan.
Voimme kuitenkin uumoilla, että meiltä saattaa jäädä joitain todellisuuden
aspekteja huomaamatta, yksi niistä saattaisi olla luonnon henkisyys.
Taina Leu
Yläviitteet:
1) Nykyään (v. 2017) koko kirjasarja käsittää 10 kirjaa ja
sitä on käännetty jo useille kymmenille kielille, myös suomeksi ovat kaikki
kymmenen kirjaa ilmestyneet Siperian Sembra -kustantamon kustantamana ja Tytti
Vahlan suomennoksena.
www.siperiansembra.fi
Lähteet: 1. Vladimir Megre: ”Anastasia”, osa 1
2. Jürgen
Kremer: ”Entfremdungsgeschichte der Sinne.” Zur kulturellen Genese normativer
Anosmie und visueller Dominanz in mordernen Persönlichkeitsstrukturen“ . 1.
Kapitel für Anthologie Multisensuelles Design. Giebichensteiner
Vorlesungen. http.// www.sonic.net/ ~riva/entfremdung.html.
4. Vladimir Megre:„Anastasia“, osa 6: „Das Wissen
der Ahnen“ , Silberschnur-Verlag GmbH, Güllesheim 2003.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)