Kvaliteeteista ja kvantiteeteista ja aidosta muutoksesta

Tehdäänpä seuraava ajatuskoe:

Oletetaan, että elämä tosiaankin sai alkunsa muinaisen meren alkuliemestä. Tuon meren vesi siis sisälsi kaikki elämälle tarpeelliset ainekset eli ensimmäisen solun synnyttämiseen tarvittavat ainekset. Kemiallisten ja biokemiallisten reaktioiden tarvitsema energia tuli runsaasta salamoinnista ja auringon UV-säteilystä. Alkuliemessä oli siis käynnissä runsaasti erilaisia reaktioita, jotka tuottivat erilaisia molekyylirakenteita, kuten aminohappoketjuja, DNA-fragmentteja, hiilihydraatteja, fosfolipidejä jne. Kaikki tämä runsaus iloisessa kaaoksessa. Nyt oletetaan, että ilmaantuu jokin järjestävä prinsiippi. Tämä saa aikaan molekyylien ryhmittymistä ja toisiinsa liittymistä, niin että lopulta muodostuu solua muistuttava rakenne. Nyt tuleekin sitten visainen kysymys: Missä vaiheessa molekyylirykelmiä voi ruveta kutsumaan soluiksi? Sitten, kun ne pystyvät monistamaan itsensä. Kuuluu tietysti vastaus. Jotta mitä moninaisimmat ja monimutkaisimmat ja komplekseilla tavoilla toisiinsa liittyneet rakenteet voisivat tuottaa itsensä kaltaisia rakenteita aina yhä uudelleen, täytyy olettaa, että molekyylien muodostamissa kokonaisuuksissa on tapahtunut jokin perustavanlaatuinen muutos, so. laadullinen muutos. Tämä tarkoittaa sitä, että solua muodostavia aineksia ei enää voi tarkastella pelkästään kvantitatiiviselta kannalta.

Voidaan tehdä vielä seuraava ajatuskoe:

Oletetaan, että on olemassa ainoastaan materiaa, joka esiintyy eri hienojakoisuustasoina. Varsinainen materia edustaa kaikkein karkeinta tasoa. Siitä siirrytään sitten hienojakoisemmille alueille, joita kutsutaan energiaksi ja informaatioksi. Mikäli tämä siirtyminen on havaittavissa empiirisesti eikä siis perustu keinotekoiseen ihmismielessä tapahtuvaan jaotteluun, syntyy kysymys: Missä vaiheessa karkeasta materiasta tulee energiaa ja missä vaiheessa energiasta informaatiota? Täytyy siis olettaa, että tässä materiatasojen jatkumossa on katkoja, laadullisia muutoksia. Lisäksi on selvää, että kaiken tämän tutkiminen tapahtuu ihmisen kokemuskentässä, hänen aistiensa varassa. Silloinkin, kun käytetään mittauslaitetta, liikkumatilaa on yksin ja ainoastaan ihmisen aistien varassa laaditun laitteen sallimissa puitteissa. Aistimusten tuottama sisäinen kokemus sinänsä edustaa laatua, jota ei voi pidemmälle analysoida tieteellisillä menetelmillä.

Myös selväaistien – selvänäön, selväkuulon, selvähajuaistin ja selvätunnon – välittämät tuntemukset (ns. out of body awareness eli ruumiinulkoinen tietoisuus) kuuluvat mitä suurimmassa määrin tähän ei-mitattavissa olevien sisäisten kokemusten kategoriaan. Nämä aistit on kuitenkin enemmän tai vähemmän tukahdutettu nykyisessä, länsimaisessa kulttuurissa. Tällä hetkellä polttopiste on varsinaista materiaa havaitsevien aistien puolella. Tämän johdosta myös kvantitatiivisesti, määrällisesti, käsitettävät suureet ovat saaneet niin suuren merkityksen ihmisten mielissä. Niiden ajatellaan olevan jotenkin todellisempia kuin laadullisten, kvalitatiivisten, suureiden. Kuitenkin kaikki mittaushavainnotkin perustuvat vain ja ainoastaan samoihin aisteihin kuin laatujen havaitseminen ja näiden aistien tuottamiin sisäisiin kokemuksiin. Itse mittauslaitehan, vaikka lähettääkin lukuja ja mittasuureita aistiemme ulottuville, ei meidän puolestamme voi aistia eikä kokea mitään. Nämä jälkimmäiset ovat elävän ihmisen etuoikeuksia. Aisteilta saapuvan signaalin työstäminen tapahtuu keskushermostossa, jonka toimintaa voidaan kyllä sähköisesti mitata, mutta jonka aikaansaama tai johon liittyvä sisäinen kokemus on laadullinen.

Selväaistien voi katsoa olevan ikään kuin intuition jatkoa, sen vielä hienompi muoto. Intuitiokyky ja herkkyys ovat taiteilijoiden ominaisuuksia. Taiteilijoilla monesti selväaistitkin ovat toiminnassa nykyajan tukahduttavasta tendenssistä huolimatta. Taiteen luominen katsotaankin vain harvojen etuoikeudeksi. Se on ylellisyyttä, josta ns. tavallinen ihminen pääsee tai uskoo pääsevänsä nauttimaan ainoastaan performanssien muodossa. Sitten hän menee maanantaina tai loman jälkeen töihin ja syöttää taiteen ja luonnon uudistamat voimansa systeemille, joka ei anna mitään vastaavaa tilalle. Taide- ja luontoelämykset katsotaan nykyajan kylmässä laskelmoivassa ajattelussa ainoastaan keinoksi saada lisää polttoainetta niiden monstereiden kitaan, joita kutsutaan arkielämän realiteeteiksi (lue: ahnaan rahatalouden rattaat).  Taide on siten eristetty omaan osastoonsa, samoin kuin luonto, osastoon, johon ”arkielämän realiteettien” kanssa kamppaileville on vain vaikea pääsy. Tarjolla on jos jonkinmoista luontoelämystä ja kulttuurinautintoa, mutta omakohtainen syvällinen kosketus puuttuu lähes täysin, koska se ei ole kasvanut osaksi jokapäiväistä elämää. Syvästi yleisinhimillinen tarve ja kyky luoda uutta ja toimia taiteilijan tavoin, samoin kuin tarve olla kosketuksissa maaäitiin, on työnnetty marginaaliin.

Se seikka, että totuuden valtikan käsiinsä saanut luonnontiede on silmänkääntötempuillaan saanut mitattavissa olevat tekijät näyttämään laatuja tärkeämmiltä, ei varmaan ole aivan vähäpätöisessä määrin vaikuttanut nykyiseen kriisiin, kuten ympäristökatastrofeihin ja terveydenhuollon ongelmiin. Nämä jälkimmäisethän ovat yksipuolisen, kvantitatiivisen talousajattelun ilmentymiä. Raha, joka alun perin oli vain käytännöllinen vaihdon väline, on muuttunut keinotekoiseksi mittariksi, joka erottaa ihmisen hänen sisäisestä kokemusmaailmastaan ja todellisesta olemuksestaan. Samalla tavalla kuin tieteellisten mittauslaitteiden äärimmäinen käyttö on köyhdyttänyt ja hämärtänyt välittömän luontokokemuksen rikkauden ja kirkkauden, rahan käyttö – varsinkin, jos sitä on liikaa tai liian vähän – estää ihmistä näkemästä ja tekemästä inhimillisiä ratkaisuja.

Länsimainen, luonnosta ja siten omasta luomiskyvystään vieraantunut ihminen elää enemmän tai vähemmän harhan vallassa. Tämä on se ”arkipäivän kova realiteetti”, jos realiteeteista halutaan puhua. Luonnon kokemuksista irrotettuna hänen aisteilleen ja mielelleen on tarjolla runsaasti hyvin voimakkaitakin ärsykkeitä ja niistä syntyviä, sisäisiä kokemuksia, mutta johtavatko nämä häntä oikeaan suuntaan? Auttavatko nämä häntä löytämään sisältään sen voiman ja luovuuden lähteen, joka on hänen syntymälahjansa, ja ylläpitämään sitä? Vai jatkuuko sama harhautus, joka läpäisee vuosituhannet? Jatkaako työtään eksyttäjä, joka on pukeutunut mitä erilaisimpiin valepukuihin kautta aikakausien - nykyään yllään tieteellisyyden ja äärimmäisen kylmän älyllisyyden viitta – eksyttäjä, jonka tehtävänä aina on ollut erottaa ihminen luonnosta?

Todellinen muutos edellyttäisi, että elämän ihme ja sen pyhyys voitaisiin kokea osana arkista elämää. Jonkinlaisia ulkoisia puitteita tätä muutosta tukevalle toiminnalle voidaan aina yrittää pystyttää. Kuitenkin ainoastaan ihmisen sisäinen, omien asenteitten taustoja laajalti ja syvältä luotaava tutkistelu ja työskentely voivat avata hänen silmänsä näkemään näille puitteille vaaditun oikean laadun ja niissä mahdollistetun toiminnan merkityksen.

Taina Leu