”Rikkaruohofilosofiaa” eli turhanpäiväisen hyödyllisyydestä

Kaupunkien laitama-alueilla kasvavat, turhanpäiväisinä kiusankappaleina pidetyt rikkaruohot ovat itse asiassa mielenkiintoinen ja monisärmäinen aihepiiri. Niiden nykyihmiselle hyödyttömään olemassaoloon kätkeytyy se kiehtova tosiasia, että useimmat niistä ovat juuri ihmisen mukana tänne päätyneitä, entisajan suomalaisten hellästi vaalimia hyötykasveja. 

 ”Rikkaruohofilosofointi” on sitä, että turhanpäiväisenä pidetty näyttäytyy merkityksellisenä. Se on todellista ”laiskan” naisen ja miehen filosofiaa. - No niin - ”laiska” ja laiska - on todellista laiskuutta ja sitten on sitä toista, joka on eräänlaista onnellista olemista, joka sallii kaiken muunkin olla. Sellainen ”laiskimus” nauttii kaikesta ympärillään näkemästään ja kokemastaan. Hän on salaliitossa talon nurkalla kurkistelevien voikukkien kanssa. Hänen sydämensä iloitsee, kun pensaan varjoon on ilmaantunut nokkonen. Hän kulkee nenä kiinni nurmikossa ja näkee siihen asettuneet päivänkakkaran alut.

”Laiskimus” ansaitsee lainausmerkkinsä, sillä todellisuudessa hänen passiivisuutensa on täynnä näkymätöntä toimintaa, jolla hän ahkerasti pyrkii tekemättömyyteen ja sillä tavoin korjaamaan kaiken ylenmääräisen tekemisen jäljet. Jatkuvasti hän virittää aistiensa vastaanotinta hienovaraisten yhteyksien taajuudelle ja kiillottaa tietoisuutensa peiliä niitä heijastamaan. Hän näkee jotain huomaamatonta ja kasvattaa sen kauniiksi kukaksi, jonka toisetkin yhtäkkiä pystyvät näkemään.

”Rikkaruohofilosofi” tarkistaa aina, olisiko maailma nurjalta puoleltaan paremman näköinen. Hän luottaa siihen, että kaikella, mitä hän henkilökohtaisesti kohtaa, on merkitys. Toisin sanoen kaikkeen, pienimpäänkin yksityiskohtaan, kätkeytyy jokin opetus häntä varten. Vastustamisen sijasta hän antaa lisävauhtia. Hän ei tukahduta, vaan päästää valloilleen. Turhan kiirehtimisen sijasta hän odottaa.

Luonto on tämän ”laiskimuksen” liittolainen, ei hänen vastustajansa. Hän ei käy mihinkään ”survival of fittest” -kamppailuihin olemassa olevan kanssa. Maapallo ja kaikkeus eivät ole hänen silmissään elämälle vihamielisiä, vaan ne ovat elävien olentojen koti. Kaikkihan täällä on selvästikin järjestetty niin, että elämällä on edellytyksensä. Ihmiselläkin on aivan ikioma paikkansa tämän kaiken runsauden keskellä. Ainoastaan hänen dogmeista taikauskoksi paisuneet ajattelutapansa estävät häntä näkemästä tätä oikeaa paikkaansa.

Inhimilliseen onneen - ja siitähän aina on kyse, nimittäin onnellisesta elämästä - ei tarvita sen enempää eikä vähempää kuin harmonia ja sopusointu kaiken olevaisen kanssa. Teknologiakin voisi palvella tätä päämäärää, kunhan se ensin tutkittaisiin ”nurjalta puolelta”. Tässä tarvitaan luovuutta. Luovuus ei tarkoita jotain arkielämästä pois suljettua, jotain muissa sfääreissä tapahtuvaa haaveksimista. Se löytyy kuivimmastakin paperisodasta, kunhan vain huomaamme sen piilottelemassa kaikkien ratkaisujemme sisällä ja tulemme tietoiseksi tästä jatkuvasti ja kaikkialla läsnä olevasta mahdollisuudesta. Taiteilijan tavoin me kaikki voisimme etsiä ilmaisutapaa ideoillemme. Luovuushan merkitsee ratkaisujen etsimistä niiden edellytysten puitteissa, jotka jo ovat olemassa, ja ”rikkaruohofilosofian” yhteydessä ”olemassa oleva” tarkoittaa luonnon tarjoamaa mahdollisuutta.

 Konkreettinen paluu tuohon ”olemassa olevaan” näyttää kuitenkin vaikealta. Ihmisen paluu alkulähteille on vaikea eikä kuitenkaan ole, sillä hänen olisi lähdettävä liikkeelle arvaamattoman, kiusallisenkin läheltä, nimittäin oman itsensä portilta: Hänen kehonsa on hänen ”työvälineensä” tässä aineellisessa maailmassa ja hänen porttinsa siihen. Jos ”työväline” on epäkunnossa ja portti kiinni, on selvää, että työ on hankalaa ja matka pysähtyy alkuunsa. Näin käy varsinkin tässä läntisessä kulttuurissa, missä ihminen ravitsee itseään väärin, hoitaa sairauksiaan yliampuvalla lääkityksellä ja kantaa huolta turhasta.

Ihmisen henkisiä ja fyysisiä kykyjä läntinen tiede ei ole vielä lähestulkoonkaan luodannut pohjia myöden. Voidaanpa sanoa, että läntinen tiede on katsellut asiaa vain pinnalta - sanan varsinaisessakin merkityksessä. Sitä paljon syvemmällä ovat käyneet - monesti turhanpäiväisinä pidetyt - henkiset, hengelliset ja uskonnolliset opit. Jospa siis yhdistettäisiinkin pinta ja syvyys, jospa tarkistaisimme elämässämme vaikuttavia arkisia aksioomia, esim. sitä, kuinka syömme päivittäin.

Oikeaoppinen ravitsemusneuvoja sanoo: Energiaa niin ja niin paljon, valkuaista, rasvaa ja hiilihydraatteja niin ja niin paljon, suurenpuoleinen määrä kaloreja (1900-2900 kcal), ja kaikki on hyvin. Lisäksi ihminen on kuulemma sekaravinnon syöjä, siis lihaa ja kasviksia hänelle pöytään. Kyllä siinä on ihmiskeholla ihmettelemistä, sekaravinnon sulattamisessa nimittäin. Lihaa ja kalaa eri muodoissa, kastikkeita, perunoita, leipää, munia, juustoa, hedelmäruokia, leivonnaisia, maitoa, limonadeja, sekasalaatteja, jälkiruokia, seisovan pöydän antimet kaikki nämä suunnilleen samalla lautasella, koko tämä uskomaton informaation kakofonia tarjotaan kehollemme. Keholta itseltään ei kuitenkaan kysytä mitään, koska sitä, nimittäin sen sisustaa, ei oikeastaan ole olemassa. Siellä sisustassa tuo sekamelska sitten kaikesta huolimatta jatkaa peruuttamatonta matkaansa. Vie muassaan epäharmonista viestiään, jonka selvittämiseen tarvitaan taatusti koko elimistön resurssit.

Mitä voimavarojen kuluttamisesta seuraa? Väsymystä tietenkin. Entä jatkuvasta voimavarojen tuhlaamisesta? Häiriöitä tietenkin ja lopulta systeemin täysi romahdus. Väsymys, huonovointisuus, sairaus, lyhyt elinikä - kaikki seurausta kehon läpi virranneesta liiasta energiasta ja informaatiosta. Onko tässä yli satavuotiaiden salaisuus: ravinnon päivittäisen energia- ja informaatiomäärän vähäisyys?

Se, joka on tarkkaan seurannut, kuinka lapset opettelevat syömään, tietää, että ihminen ei ole sekaravinnon syöjä. Lisäksi se, joka joskus on vienyt läpi menestyksekkään ja nautinnollisen paaston, tietää, että myös seuraava on täysin totta: Aidosti, biologisesti terve ihmiskeho tarvitsee vain n. 200 - 500 kcal päivässä.1) Aito terveys on eri kuin käyttökelpoinen terveys, johon länsimainen terveyden määritelmä perustuu ja joka itse asiassa merkitsee vain näkyvän sairauden poissaoloa ja sitä, että ihmistä voidaan käyttää yhteiskunnan rattaissa. Jos me täällä länsimaissa hoitaisimme fyysistä ja henkistä terveyttämme oikein, jos siis olisimme selvillä ihmisen perimmäisistä tarpeista biologisena olentona ja ymmärtäisimme oman vastuumme terveydestämme, voisimme luopua suuresta osasta meille tulevaa ravintoa, jolloin sitä ja sen tuottamiseen tarvittavia resursseja säästyisi muille niitä tarvitseville tahoille.

Tämä uusi - vai onko se vanha - tieto ihmiskeholle välttämättömän, ravinnon mukana tulevan energiamäärän vähäisyydestä ja hänen tarvitsemansa ravinnon yksinkertaisuudesta yhdistettynä permakulttuurin periaatteisiin saattaisi tuottaa suurenmoisen synteesin. Permakulttuurissahan pyritään hyödyntämään jo olemassa olevaa, muuttamaan jokin ongelmalta näyttävä tekijä hyödylliseksi ja siten säästämään energiaa ja resursseja. Kuinka kiehtovalta tämä alue näyttääkään, kuinka loputtomilta siihen kätkeytyvät mahdollisuudet, ja mikä hauskinta ja mukavinta: Tällaiset tutkimusretket ovat meille kaikille avoinna, koska niille voi lähteä aivan läheltä, nimittäin oman kehomme ja mielemme portilta.

Inspiraation lähteet:

1)Galina Schatalova 2002:

Wir fressen uns zu Tode. Goldmann (suom. Ahmimme itsemme kuoliaiksi)

Sepp Holzer 2004: Praktische Anwendung für Garten, Obst und Landwirtscaft. Leopold Stocker Verlag. (Käytännön ohjeita puutarhaa, hedelmäpuiden kasvatusta ja maanviljelyä varten)

Chiara Lombardini-Riipinen & Olli Riipinen 1998: Aikidoa luonnon kanssa. Johdatus permakulttuuriin. Visio

Rikkaruohopelto