Kotiseudusta

Millaisen paikan ihminen kokee kotiseudukseen? Millainen on minun kokemukseni?

Kotiseutu - mikä ihana sana! Kun sitä miettii, niin tulevat mieleen lapsuuden maisemat tai ehkä pikemminkin ne sielunsaloissa olevat maisemat, joita lapsen elämykset maalasivat siitä hänen fyysisestä kotiseudustaan.

Mitä näihin sielun maisemiin sitten kätkeytyy? Tuntuu kuin niistä oikein tulvimalla tulvisi elämän runsautta, rikkautta, lämpöä, väkeviä värejä, ääniä, tuoksuja, tuntemuksia. Sisälläni on muisto, kuva tai pikemminkin tunne jostain paikasta, jossa ilta-aurinko paistaa kesäisen lämpimästi neulasten peittämälle polulle. Vai onko se hiekkatie, jonka keskelle ruohikko ja kedon kukat ovat tehneet oman vihreän vanansa? Tien tai polun reunoilla kasvaa varmaan mäntyjä ja jossakin kohtaa kyllä myös omenapuita. Siellä on pellon laidassa oja, jonka pientareella pajupensaat ja päivänkakkarat, sinikellot ja apilat ym. kedon kukat tarjoavat mettä ja suojaa monenlaisille kirjaville hyönteisille.

Kun ajattelen tätä tarkemmin, havaitsen, että sen lapsen kokemuksen, joka minä silloin olin, on täytynyt olla juuri tuo tällä hetkellä sisältäni löytynyt tunne tai tunnelma. Nyt sitten aikuisena ryhdyn hajottamaan tuota kokonaisvaltaista elämystä. Löydän siitä noita edellä mainittuja elementtejä. Itse kokemusta, sen intensiteettiä ja sisältöä, en pysty sanoin kuvaamaan., mutta siihen tiivistyy koko maailmankaikkeus - uskomaton, huikaiseva syvyys ja korkeus, itse ikuisuus ja lapsuuden kesäpäivien ajattomuus.  

Mietin, onko tällainen kokemusmaailma mahdollinen nykyajan lapsen kotiseudulla, johon kuuluu asvaltoitu piha autoineen, yksitoikkoisen tasainen nurmikko kuoliaaksi hoidettuine kukkapenkkeineen, joissa eivät mitkään perhoset lennä, koska niiden toukkien ravintona olevat puut ja rikkaruohot on lähistöltä hävitetty. Tällaisella avoimella kentällä eivät siilitkään halua taapertaa eivätkä sammakot loikkia. Linnut eivät tee pesiään pihapuihin tai räystään koloihin, koska niiden ravinnokseen tarvitsemia hyönteisiä ei ole lähistöllä. Ainoat äänet ovat ihmisen aiheuttamia ja keinotekoisten moottoreiden ääniä. Onko mahdollista kokea samaa elämysrikkautta ja -syvyyttä kotiseudulla, jossa steriilin näköisten talojen asvaltoiduilla pihamailla kiiltelee metalli, jossa kaikenlainen vallaton itsestään rehottaminen tukahdutetaan ja latistetaan tasaiseksi ja joka kohdasta samanlaiseksi?

Minun mielikuvissani kotiseutu on täynnä hellyttävää lämpöä. Se hehkuu siitä suvaitsevaisuudesta, jota maaäiti osoittaa kaikille lapsilleen. Ravitseehan hän povellaan niin nokkosen siementä kuin jaloruusun varttakin.