Kotiseudusta

Millaisen paikan ihminen kokee kotiseudukseen? Millainen on minun kokemukseni?

Kotiseutu - mikä ihana sana! Kun sitä miettii, niin tulevat mieleen lapsuuden maisemat tai ehkä pikemminkin ne sielunsaloissa olevat maisemat, joita lapsen elämykset maalasivat siitä hänen fyysisestä kotiseudustaan.

Mitä näihin sielun maisemiin sitten kätkeytyy? Tuntuu kuin niistä oikein tulvimalla tulvisi elämän runsautta, rikkautta, lämpöä, väkeviä värejä, ääniä, tuoksuja, tuntemuksia. Sisälläni on muisto, kuva tai pikemminkin tunne jostain paikasta, jossa ilta-aurinko paistaa kesäisen lämpimästi neulasten peittämälle polulle. Vai onko se hiekkatie, jonka keskelle ruohikko ja kedon kukat ovat tehneet oman vihreän vanansa? Tien tai polun reunoilla kasvaa varmaan mäntyjä ja jossakin kohtaa kyllä myös omenapuita. Siellä on pellon laidassa oja, jonka pientareella pajupensaat ja päivänkakkarat, sinikellot ja apilat ym. kedon kukat tarjoavat mettä ja suojaa monenlaisille kirjaville hyönteisille.

Kun ajattelen tätä tarkemmin, havaitsen, että sen lapsen kokemuksen, joka minä silloin olin, on täytynyt olla juuri tuo tällä hetkellä sisältäni löytynyt tunne tai tunnelma. Nyt sitten aikuisena ryhdyn hajottamaan tuota kokonaisvaltaista elämystä. Löydän siitä noita edellä mainittuja elementtejä. Itse kokemusta, sen intensiteettiä ja sisältöä, en pysty sanoin kuvaamaan., mutta siihen tiivistyy koko maailmankaikkeus - uskomaton, huikaiseva syvyys ja korkeus, itse ikuisuus ja lapsuuden kesäpäivien ajattomuus.  

Mietin, onko tällainen kokemusmaailma mahdollinen nykyajan lapsen kotiseudulla, johon kuuluu asvaltoitu piha autoineen, yksitoikkoisen tasainen nurmikko kuoliaaksi hoidettuine kukkapenkkeineen, joissa eivät mitkään perhoset lennä, koska niiden toukkien ravintona olevat puut ja rikkaruohot on lähistöltä hävitetty. Tällaisella avoimella kentällä eivät siilitkään halua taapertaa eivätkä sammakot loikkia. Linnut eivät tee pesiään pihapuihin tai räystään koloihin, koska niiden ravinnokseen tarvitsemia hyönteisiä ei ole lähistöllä. Ainoat äänet ovat ihmisen aiheuttamia ja keinotekoisten moottoreiden ääniä. Onko mahdollista kokea samaa elämysrikkautta ja -syvyyttä kotiseudulla, jossa steriilin näköisten talojen asvaltoiduilla pihamailla kiiltelee metalli, jossa kaikenlainen vallaton itsestään rehottaminen tukahdutetaan ja latistetaan tasaiseksi ja joka kohdasta samanlaiseksi?

Minun mielikuvissani kotiseutu on täynnä hellyttävää lämpöä. Se hehkuu siitä suvaitsevaisuudesta, jota maaäiti osoittaa kaikille lapsilleen. Ravitseehan hän povellaan niin nokkosen siementä kuin jaloruusun varttakin.

   

Kuvittele, millaista olisi ihan kotisi liepeillä:

-          puhdas, kirkas vesi

-          puhtaat yrtit ja marjat

-          turvallinen ympäristö

-          rehelliset ihmiset

-          tähtitaivas näkyvissä koko komeudessaan

Mikä on ihmisen tehtävä Maa-planeetan biosfäärissä?

”Siellä tietoisuuden kosminen merkitys tuli minulle ylivoimaisen selväksi. ”Quod natura relinquit imperfectum, ars perficit” (Minkä luonto jättää epätäydelliseksi, sen taide täydentää), sanovat alkemistit. Ihminen, minä, vasta annoin näkymättömällä luomisen teolla maailmalle täydellisyyden, objektiivisen olemassaolon. Me olemme pitäneet tätä tekoa yksin Luojan työnä emmekä ajatelleet, että me silloin näemme myös elämän ja olemassaolon ja ihmisen psyyken sen mukana yksityiskohtaisesti suunniteltuna koneena, joka kulkee mieltä vailla eteenpäin etukäteen tunnettujen ja määrättyjen sääntöjen mukaan. Sellaisessa lohduttomassa kellopelifantasiassa ei ole enää ihmisen, maailman ja Jumalan draamaa, ei ”uutta päivää”, joka johtaa ”uudelle rannalle”, vaan vain ennalta laskettujen tapahtumien autius. Mieleeni tuli vanha pueblo-ystäväni: hän uskoi että hänen pueblojensa raison détre oli Isä Auringon auttaminen joka päivä taivaan halki. Minä olin kadehtinut heidän uskonsa syvää mielekkyyttä ja etsinyt ilman toivoa meidän omaa myyttiämme. Nyt tiesin mikä se oli ja vielä enemmänkin: ihminen on välttämätön jotta luomistyö tulisi täydelliseksi, hän on itse toinen maailmanluoja, joka vasta antaa maailmalle objektiivisen olemassaolon, jota ilman se kenenkään kuulematta ja näkemättä, äänettömänä syöden, synnyttäen, kuollen, päätä nyökytellen kulkisi satojen vuosimiljoonien ajan ei-olemassaolon syvimmässä yössä tuntemattomaan loppuunsa. Vasta ihmisen tietoisuus on luonut objektiivisen olemassaolon ja merkityksen, ja sen kautta ihminen on löytänyt välttämättömän paikkansa suuressa olemisen prosessissa.”

Carl Gustav Jung kirjoittaa "olemisesta". Koska nykyinen yhteiskuntaelämä kuitenkin on suuntautunut enemmän tekemiseen kuin olemiseen, niin silloin syntyy kysymys oikeasta toimintatavasta. Syntyy kysymys tehtävästä, joka täydentäisi harmonisella tavalla ihmisen ”paikkaa suuressa olemisen prosessissa” ja joka todella olisi ihmistietoisuuden suorittaman ”näkymättömän luomisen teon” vertainen.ntatavasta. iskuntaelämä kuitenkin on suuntautunut enemmän tekemiseen kuin olemiseen, niin silloin syntyy kysymys oikeast ja joka todella olisi ihms.                

Tätä nykyä näemme selvästi, mihin meidän ihmisten tietoisuus pystyy: vaikuttamaan koko maapallon biosfääriin haitallisella tavalla. Tästä voimme päätellä, mitä osaa meidän tämänhetkinen toimintamme esittää maapallon biosfäärin tapahtumissa: pääosaa. Meidän ihmisten on turha yrittää paeta vastuutamme minkään taloudellisten yms. verukkeiden taakse, sillä siitä, että meillä ihmisillä ylipäätään on kyky ja valta massiivisella tavalla vaikuttaa biosfäärin tapahtumiin, voimme päätellä, ettemme voi jättää mitään tekemistämme sattuman varaan. Meillä ei ole pakopaikkaa. Me emme pääse pakoon sitä suurta tehtävää, joka on tullut osaksemme täällä Maa-planeetalla.

Väestömme kasvu nykyiseen mittaansa ja luomamme tekniikan kursailematon soveltaminen luonnonvarojen tuhlaamiseen ovat havainnollistaneet ja toteuttaneet sitä valtavaa ympäristöä muokkaavaa potentiaalia, joka meissä piilee. Valitettavasti se vain on saanut ilmauksensa tällä negatiivisella tavalla.

Niin kauan kuin emme ymmärrä oman lajimme ainutlaatuista, keskeistä merkitystä maapallon kehityksessä, ympäristöongelmat tulevat jatkumaan samanlaisina. Tätä ei välttämättä tarvitse perustella miltään metafyysiseltä eikä muultakaan teoreettiselta kannalta, sillä tosiasiat ovat silmiemme edessä joka päivä. Näemme siis, että ihmisellä on valta ja kyky vaikuttaa syvälle käyvällä tavalla ekosysteemien ja siten koko biosfäärin rakenteeseen ja prosesseihin. Lisäksi näemme, että ihmisen toiminnan ja muiden eläinlajien toiminnan vaikutusten välillä on laadullinen ero. Peipposet, jotka rakentavat pesänsä puistosta löytämistään aineksista, tai hämähäkit, jotka kutovat verkkonsa eritteensä avulla, eivät näillä toimillaan järkytä ekosysteemin tasapainoa eivätkä varsinkaan alenna biologista monimuotoisuutta ympäristössään. Tämä seikka hämärtyy tai jää kokonaan näkemättä, jos tukeudutaan pelkästään biologistiseen ihmiskuvaan, joka tärkeiltä osin on teoreettinen konstrukti vailla yhteyttä empiiriseen tietoon ja katsoo ihmisen toiminnassa olevan vain määrällistä intensiteetin eroa muuhun eläinkuntaan nähden. Se näkee ihmisen ainoastaan eräänä lajina kaikkien muiden lajien joukossa taistelemassa olemassaolostaan tällä vihamieliseksi ymmärretyllä planeetalla. On kuitenkin mahdotonta sivuuttaa ihmisen toiminnassa ilmenevää monipuolisuutta ja joustavuutta, joka mahdollistaa suoranaisen ryöstelyn. Niinpä meitä eläinlajina, jolla lisäksi on kyky nähdä tekojensa seuraukset, toisin sanoen, jonka tietoisuus suorittaa tuon ”näkymättömän luomisen teon”, ei mikään armahda vastuusta, tai jos haluamme sanoa asian positiivisesti: Mikään ei voi ottaa meiltä pois meidän suurenmoista osaamme täällä maapallolla kukoistavan biosfäärin ylläpitäjinä ja rikastuttajina.

Me kuvittelemme, että meidän on taisteltava luonnonvoimia vastaan ja otettava väkivalloin tarvitsemamme. Siksi meidän silmiemme edessä saattaa häilyä jopa sellainen tulevaisuus, jossa muka olemme vapauttaneet itsemme luonnonvoimien vallasta. Tässä maailmassa kaiken täytyisi olla keinotekoista. Koska mikään ei ole varmempaa kuin muutos, meidän taistelumme epäilemättä jatkuisi siinäkin maailmassa hamaan katkeraan loppuun asti. Me siis taistelemme vapautuaksemme, mutta emme tajua, että ainoa todellinen tie vapauteen kulkee täydellisen antautumisen ja luonnon laille alistumisen kautta.

Ekosysteemit toimivat todistettavasti ilman meitä ihmisiä. Tässä suhteessa jopa maan ”matalat” madot ja muut hajottajaeliöt ovat tärkeämpiä kuin me ihmiset. Kaiken aiheuttamamme tuhon takia lajiamme voidaan pitää luonnon suurena erehdyksenä tai sitten sillä voidaan katsoa olevan jokin erityinen tehtävä maapallon biosfäärissä, tehtävä, jonka olemme valitettavalla tavalla laiminlyöneet. Ensimmäinen vaihtoehto antaa mahdollisuuden paeta vastuusta. Jos me ihmiset olemme luonnostamme sellaisia kuin me nyt näytämme olevan - muuta biosfääriä ryösteleviä otuksia, joilla ei ole joidenkin luonnonlakien takia vapaata tahtoa eikä siten valinnan mahdollisuutta, meidän ei tarvitse yrittääkään muuttaa suuntaamme. On kuitenkin totta, että lajimme sisältä löytyy ja on kautta aikojenkin löytynyt yksilöitä ja kokonaisia kulttuureja, jotka eivät halua ryöstelevää toimintaa. Näin ollen on ilmeistä, että todellisuudessa meillä ihmisillä kollektiivisesti ottaen on muita mahdollisuuksia. Toinen vaihtoehto tulee tällöin vakavasti harkittavaksi. Ihmisellä on siis jokin tehtävä maapallon biosfäärissä. Hänellä on siis nimenomaan tehtävä. Emme puhu niinkään mistään ekologisesta lokerosta. Tämä johtuu siitä, että ihminen on lajina niin monipuolinen, ettei hänelle voi osoittaa mitään lokeroa. Koska biosfääri on systeemi, joka pyrkii ylläpitämään jatkuvaa homeostaasia, tasapainoa, ihmisen tehtävänä siinä ei mitenkään voi olla biosfäärin tuhoaminen.

Maailmassa on yksi ainoa sairaus ja sen nimi on ihmisen vääristynyt luontosuhde. On olemassa todisteita siitä, että täydellisen henkisen ja ruumiillisen terveyden tilassa, so. korkea-asteisen tasapainon tilassa aikuisen ihmisen keho toimii hyvin vähäisellä energian ja aineen kulutuksella. Tässä tilassa keho käyttää kaiken ympäristöstä saamansa energian ja informaation äärimmäisen tehokkaasti. Tähän tilaan päästäkseen ihmisen täytyisi kuitenkin voida elää terveessä ja siten terveellisessä ympäristössä. Nykyään ihmiskeho tarvitsee todella paljon lisäravinteita. Syynä ovat ilmansaasteet (typen oksidit), radioaktiivinen säteily, torjunta-aineet ym. ympäristömyrkyt, täysin väärät ravintotottumukset ja kuollut ravinto lisäaineineen sekä myrkylliset lääkkeet, kaiken päälle, muttei vähemmän tärkeänä voimakas henkinen stressi. Ihmiskeho, sen solut, on varustettu omilla erittäin tehokkailla antioksidanteilla. Lisäksi ihmiskeholla on oma tehokas puolustusjärjestelmänsä. Nämä eivät kuitenkaan nykyisissä oloissa pääse oikeuksiinsa. Niiden toiminta tukahtuu ja/tai se ei riitä kompensoimaan ympäristöstä tulevia sairastuttavia vaikutuksia.

Ihmislajin toiminnan monipuolisuus ja joustavuus, hänen perinnöllisten taipumustensa avoimuus ja sopeutuvuus ovat hänen kirouksenaan ja siunauksenaan. Kirouksenaan siksi, että ne ovat sallineet ihmisen viedä olemassaolonsa siihen pisteeseen, että se itse uhkaa itseään. Näiden ominaisuuksien siunauksellinen puoli on ihmiskunnalta kuitenkin jäänyt ymmärtämättä ja käyttämättä. Koska ihminen siis on tietyssä mielessä ekologinen ”tabula rasa”, kirjoittamaton taulu, hänen pitää antaa muiden olentojen kirjoittaa siihen, ts. näyttää hänelle tietä, kuinka toimia oikein. Luonnon siis kuuluisi olla hänen opettajansa. Ihminen on ”tabula rasa”, mutta samalla enemmänkin. Hän on ketjun täydentävä rengas. Hän on polttopiste, johon säteet kerääntyvät.  merkitssella tavalla, niin voime

Vielä on jäljellä paratiisin rippeitä, joita voisimme lähteä kasvattamaan, joihin voisimme puhaltaa uuden hengen. Manipuloivan kontrollin ja massiivisen asioihin puuttumisen sijasta toimintaamme biosfäärissä voisikin ohjata eräänlaisen kevyen katalyysin periaate. Koska meillä ei ole tästä mitään kokemusta emmekä enää voi löytää sitä vanhaa tiedonlähdettä, joka kenties joskus on ollut olemassa, meidän täytyy ryhtyä tekemään pieniä kokeita. Meidän tulee valppaasti havainnoida ympäristöämme, toivottaa tervetulleeksi kaikki elämän merkit. Pieniä, hyödyllisiä tekoja toteuttamalla voisimme saada aikaan lähiympäristössämme muutoksia, joiden vaikutus alkaisi tuntua laajemmaltikin. Kaupungin asukkaina voisimme kasvattaa parvekkeellamme kasveja, joista hyönteiset pitävät (petuniat, auringonkukat, ihmekukat jne.)  Voisimme myös asettaa tervapääskyille pesimisalustoja. Lintujen ulosteet voisimme kerätä ja käyttää lannoitukseen. Kun toinen toisemme perään teemme tämän, niin asuntoalueet pursuavat kohta elämää. Tämä elämä houkuttelee luokseen lisää elämää. Yllätysmomentti on läsnä koko ajan. Siitä voi tulla todellinen seikkailu kaikkine huvittavinekin käänteineen. Meidän tulee pitää aistimme koko ajan valppaina ymmärtääksemme, mitä voisimme tehdä uusien asioiden suhteen (esim. kun pihalle ilmaantuu siili, rusakko, fasaani, muita lintuja, hyönteisiä, ampiaispesä, sisiliskoja, uusia kasveja). Kaikki, mikä on löytänyt tiensä meidän ihmisten läheisyyteen, ilmeisesti myös haluaa olla nimenomaan siinä. Me ihmiset olemme katalyytteja, joiden läheisyydestä lähtee odottamattomia vaikutuksia.

Voidaan olettaa, että ne kulttuurit, joissa ihminen on ymmärtänyt merkityksensä häntä ympäröivässä universumissa, ovat kauan pysyneet vakaina ja kukoistavina. Sitten, kun tämä tieto on hämärtynyt, kulttuurin rappio on käynnistynyt.

Ajattele, jos ihanat, elämää pursuavat aarniometsät ovatkin syntyneet muinaisen Aatamin käsien kautta, hänen ajattelunsa ja sydämensä työstä, kun hän antoi nimet kaikille luoduille, mietti niiden määränpään ja tiesi, että kaikki oli hyvää omalla tavallaan oikeaan aikaan oikeassa paikassa.kailla antioksidanteilla. nä lisäaineineen, kaiken pääädi sa energian ja informaation äärimmäisen tehokkaasti. lisen terveyden tilassa, so.

Se voima, joka antoi minulle tietoisuuden, ei voi olla vihamielinen, koska se antoi minulle kyvyn nähdä kauneutta. 

Göran Ekströmin EK:ssä julkaistun palautteen herättämiä ajatuksia tähän EK:ssä julkaistuun juttuuni

Muutamia haja-ajatuksia, joita tuli mieleeni. Saattaa vaikuttaa epäloogiselta, mutta tämä onkin vain pohdiskelua. 

Minä nyt kerta kaikkiaan olen sitä mieltä, että ihminen saa maailman näyttämään juuri sellaiselta, kuin mitä hänen korviensa välissä tai mitä – jos ylipäänsä mitään – hänen sydämensä tienoilla liikkuu.nä nyt kerta kaikkiaan olen sitä mieltä, että ihminen saa maailam

Vastaus kysymykseen ihmisen tietoisuudesta ohjaa eri teille. Jos vastaa, että ihmisen tietoisuudella ei ole merkitystä maailman olemassaololle eli on olemassa objektiivinen todellisuus subjektista riippumatta, niin silloin lähdetään perinteiselle reitille sille ominaisine seurauksineen. Onko siinä mitään radikaalisti uutta? Kysyn tätä, koska todellisen muutoksen aikaansaaminen edellyttää jotain aivan uutta. Vanhoissa ajatusrakenteissa riippuminen ei selvästikään tätä ole. Lisäksi on huomattava, että oman subjektiivisuutensa tunnustaminen on suurinta objektiivisuutta. Äärimmilleen vietynä tämä tarkoittaa kai sitä, että maailma ihan oikeasti lakkaa olemasta, kun oma tietoisuus sammuu.

Totta on, että Jungin johtopäätös voidaan ymmärtää väärin. Niinhän on Raamattukin ymmärretty väärin siinä kohdassa (ehkä käännösvirhe), missä on puhe luotujen hallitsemisesta.

Koko ajan olemme tässä maallisessa olemassaolossamme kiinni ruumiissamme ja sen vastaanotto- ja prosessointijärjestelmissä. Sitä tietä tietoisuutemme muotoutuu. Me emme yleensä koe sitä, mitä on tämän järjestelmämme ulkopuolella. Siinä mielessä olemme täysin sidoksissa ihmislajille ominaiseen kokemukseen ja tällä tavoin hyvin subjektiivisia. Voi kai kärjistetysti sanoa, että olemme ihmislajille ominaisen todellisuusharhan vallassa. Koska ihminen toisaalta – Adolf Portmanniin viitaten – kykenee hänen avoimen maailmansuhteensa ansiosta kuitenkin vastaanottamaan myös eliökunnan osoitteettomat viestit, joilla ei ole mitään merkitystä yksilön tai lajin eloonjäämisen kannalta, eli siis viestit, joita ei ole suunnattu millekään lajitoverille tai viholliselle eliön havaitsemassa, sille ominaisessa todellisuudessa, ihmistietoisuus pystyy luomaan ympäröivästä luonnosta objektiivisen todellisuuskuvan eli hän luo yhdessä Luojan kanssa. Tämän mukaan muut eliöt siis elävät subjektiivisemmassa todellisuudessa kuin ihminen. Tämä osansa tässä suuressa maailmanteatterissa - niin sanoakseni - ihmisen tulisi viedä läpi sen arvoa vastaavalla tavalla eli mahdollisimman objektiivisesti kaiken huomioon ottaen. Tämä tarkoittaa sitä, että hän toimii niin, että tasapaino säilyy.

Kaiketi on oikein sanoa, ettei kirjoitukseni ollut syväekologinen. Ihmisen erikoisaseman korostaminen ei kai sitten ole syväekologiaa? Koska syväekologia korostaa kaikkien elävien olentojen yhteyttä toisiinsa, niin tähän voidaan kuitenkin esittää sellainen argumentti, että ihmislajin erikoisaseman korostaminen edellä mainitulla tavalla asettaa hänet todella vahvaan yhteyteen muun eliökunnan kanssa.

Vielä Portmanniin viitaten sanoisin, että ihmisen luonnossa havaitsema kauneus ja hänen kykynsä iloita siitä ja arvostaa sitä, on heijastusta kaiken takana olevasta suuremmasta järjestyksestä. Tämän järjestyksen ihminen siis pystyy havaitsemaan ja jollakin tasolla tiedostamaan ja sen arvoisesti hänen tulisi toimia täällä maaplaneetalla.

Adolf Portmannin ”täydentävä biologia”

1. Adolf Portmann - ”kerettiläinen” biologi

Adolf Portmann (1897-1982), Sveitsissä Baselin yliopistolla toiminut eläintieteen professori, oli eräs niistä harvoista 1900-luvun biologeista, jotka uskalsivat lähteä kulkemaan omaa, biologian valtavirrasta poikkeavaa tietään. Viime vuosituhannelta tälle vuosituhannelle biologisessa tutkimuksessa on voimistunut tendenssi, joka yhä enenevässä määrin on keskittynyt selvittämään kaikelle elämälle yhteisiä solutason toimintoja ja perinnöllisyyden ilmiöitä sekä selittämään evoluutiota ja eliökunnan monimuotoisuutta lajinsäilymiseen vetoavin, funktionaalisin perustein. Vastoin tätä yleistä linjaa Adolf Portmann käänsi katseensa siihen, mikä on kullekin yksittäiselle eliölajille ominaista ja välittömän havainnon piirissä: elävien olentojen ulkoiseen olemukseen ja niiden käyttäytymiseen. Kun siis muualla biologien keskuudessa alkoi vakiintua käsitys eliöiden ulkomuodon vähemmän tärkeästä tutkimuksellisesta merkityksestä - niitä tapauksia lukuun ottamatta, joissa sille voitiin osoittaa selvä yhteys biokemiallisiin seikkoihin ja / tai voimassa olevaan evoluutiokäsitykseen - Adolf Portmannin laboratoriossa tutkittiin nimenomaan eliöiden ulkomuotoa sinänsä.

1. Käsite ”täydentävä biologia”

”Kaikki tietämys voi olla parantavaa tietämystä.” Tämä lause, joka on peräisin Joachim Illiesin kirjoittamasta Adolf Portmannin elämänkerrasta, viittaa siihen, että kaikki tietämys tarkoitettiin alun perin ihmisen parhaaksi, hänen fyysisen, psyykkisen, henkisen ja hengellisen terveytensä ylläpitämiseksi. Niin ei ole merkitystä sillä, mistä alasta kulloinkin on kyse. Biologia, yhtä hyvin kuin jokin hoitotiede, lääketiede tai psykologia, voi antaa ihmiselle parantavia vaikutteita. Tässä painotus on kuitenkin sanalla ”voi”. Biologiseen tietämykseen, luonnon ilmiöiden tutkimukseen, sisältyy siis parantavaa potentiaalia. Kysymys on siitä, kuinka kokonaisvaltaisesti aihepiiri käsitetään. Samalla tavoin kuin virallinen moderni lääketiede on fyysisyyteen rajoittuneessa yksipuolisuudessaan ja taloudellisissa kytkennöissään osoittautunut kyvyttömäksi tietynlaisten sairaustilojen hoidossa ja saanut rinnalleen täydentävät ja vaihtoehtoiset hoitomuodot, myös moderni biologia tarvitsee täydennystä ollakseen todella juuri ihmistä kokonaisuudessaan palveleva eikä pelkästään tekniikkaa ja / tai taloutta palveleva tiede.

Adolf Portmann pyrki koko biologin uransa ajan yhteen päämäärään - tutkimukseen, joka syventyi niihin elävissä olennoissa oleviin aspekteihin, jotka jäivät biokemiallisesti, geneettisesti ja evolutiivis-funktionaalisesti tutkittavissa olevien kohteiden ulkopuolelle. Hän pyrki tasapainottamaan ja täydentämään ”esteettisellä funktiolla” yksipuolista ”teoreettista funktiota”, jolla hän tarkoitti puhtaasti älyllistä ja hyötynäkökohtia painottavaa lähestymistapaa. ”Esteettinen funktio” merkitsee Adolf Portmannin biologiassa lähestymistapaa, jossa naiiveille aisteillemme avautuvalla välittömällä havainnolla on keskeinen merkitys. Tässä mielessä hänen biologista tutkimustaan voisi kutsua ”täydentäväksi biologiaksi”.

2. Biologiseen virtuaalimaailmaan eksyminen - ”sekundäärinen maailmankuva” tutkimuksen perustana

Adolf Portmannin biologian ymmärtämiseksi tarkastellaan vaikkapa mustarastaan laulua. Tämä lintu laulaa ensimmäisten laululintujen joukossa keväisessä metsässä. Sen kaunis, huilumainen ääni korkealla puun latvassa kevätillan kuulakkuudessa tuntuu olevan täynnä yhtä aikaa sekä iloa että kaipausta. Iloa minkä vuoksi? Kaipausta minne?

Oikeaoppinen biologi vastaa: ”Mustarastas laulaa, koska se sillä tavoin ilmoittaa reviirinsä rajat ja houkuttelee luokseen naaraan. Tällä tavoin se varmistaa itselleen jälkeläiset ja näille riittävästi ravintoa ”omistaessaan” tietyn maa-alan. Tämä mahdollistaa mustarastaan geenien siirtymisen ja säilymisen seuraavissa sukupolvissa. Laulu johtuu linnun hormonaalisesta tilasta.”

Ottakaamme toinen esimerkki: Neitoperhonen lentää. Sen siivet kevyesti leyhyttävät lämmintä kesäilmaa. Niiden värit - välkehtivä sini, palava terrakotta valkeine ja keltaisine kuvioineen ja syvänmustine rajauksineen - ihastuttavat ja ihmetyttävät ihmissilmää aina yhä uudelleen. Miksi?

Biologi vastaa taas oikeaoppisesti: ”Neitoperhosen värikkäät kuviot houkuttavat vastakkaista sukupuolta ja karkottavat vihollisia. Värit johtuvat pigmenteistä ja siipisuomujen rakenteesta. Luonnonvalinta on ne synnyttänyt monien vuosimiljoonien kuluessa. Niiden avulla tämä laji varmistaa geeniensä siirtymisen seuraaviin sukupolviin.”

Olivatko nämä vastauksia edellä esitettyihin kysymyksiin? Eivät selvästikään.

Itseään kunnioittava, ”ortodoksinen” biologi ei yrittäisikään ammatillisessa mielessä kommentoida mustarastaan laulussa kuuluvaa tunnevirettä tai neitoperhosen siipien ihmeen ihania välkähdyksiä. Esineiden ja olentojen laaduthan käsitetään pelkästään ihmismielen sisäisiksi luomuksiksi ja siten edelleenkin arvottomiksi tutkimuskohteiksi. Näin ei ole ainoastaan biologien piirissä, vaan myös muilla aloilla. Tällä näkemystavalla on syvälle juontuvat juuret. Ne ulottuvat aina uuden ajan alkuun, jolloin Adolf Portmannin käyttämän termin mukaan tapahtui ns. ”galileilainen käänne”. Galileo Galilein matemaattiseen maailmankuvaan mahtuivat ainoastaan mitattavat suureet. Laaduista Galilei kirjoittaa seuraavasti: ” … Mutta sitä seikkaa, että sen täytyy olla valkoinen tai punainen, karvas tai makea, meluisa tai hiljainen, ja tuoksua miellyttävältä tai epämiellyttävältä, en koe mielessäni pakottavaksi saattaa tähän yhteyteen (so. jotakin aineellista tai kappalemaista oliota kuviteltaessa; kirj. huom.). Ilman aistien opastusta, ilman niiden suomaa apua, järkemme tai mielikuvituksemme ei todennäköisesti milloinkaan päätyisi tämän kaltaisiin ominaisuuksiin. Siten ajattelen, että maut, tuoksut, värit jne. eivät ole sen enempää kuin pelkkiä nimityksiä, mitä tulee siihen tarkastelemaamme kohteeseen, johon me ne sijoitamme, ja että ne ovat läsnä ainoastaan tajunnassa…” Tämä Galilein perintö sai lisävauhtia valistusajan filosofeilta, varsinkin Descartesilta, joka myös korotti kvantitatiivisesti l. määrällisesti käsitettävän tiedon kvalitatiivisesti l. laadullisesti käsitettävän yläpuolelle. Adolf Portmann kutsuu tätä näkemystä ”sekundääriseksi maailmankuvaksi”.

”Sekundääristä maailmankuvaa” eivät siis ole luomassa ihmisen aistit. Hänen välittömään havaintoonsa ei luoteta, vaan ainoastaan siihen, mikä voidaan laitteilla mitata ja tehdä havaittavaksi. Sekundäärisen maailmankuvan” näyttämässä maailmassa ei ole hajuja, ei makuja, ei värejä, ääniä eikä tuntoakaan. Mustarastaan laulun ja neitoperhosen siipien hienon hienot vivahteet ja yksityiskohdat ”selitetään pois” geeniperimän säilymiseen ja biokemiallis-fysiologisiin seikkoihin viittaamalla. Nämä ihmisen välittömiä aisteja ihastuttavat ominaisuudet ikään kuin kalpenevat, muuttuvat merkityksettömäksi hälyksi. Tilalle astuu hajuton, mauton, väritön, tunnoton ja äänetön geenimaailma, kuiva teoria, laboratoriot monimutkaisine laitteineen ja tietokonesimulaatioineen. Tutkija sanoo, ellei aivan suoraan, niin sitten ainakin rivien välistä: ”Täältä löytyy todellisuuttamme koskeva totuus.”

Biologisista virtuaalimaailmoista virtaa jäätävää viimaa, joka hyydyttää kaiken spontaanin luontokokemuksen. Se lapsi tai lapsenmielinen aikuinen, joka kyseli mustarastaan laulusta ja neitoperhosen siivistä, kokee ristiriitaa ja lopulta turhautuu. Ammatissa toimivien asiantuntijoiden tehtävänä näyttää olevan luonnon salaisuuksien selvittäminen, noiden salaisuuksien, joissa ei heidän mukaansa enää mitään ihmettelemistä olekaan. On vain ajan kysymys, milloin kaikki ratkeaa. Ihmettelijä antaa periksi. Hän ei enää katsele ympärilleen. Luonnon olennothan ovat viime kädessä ainoastaan geeniperimänsä kantajia ja siten sinänsä merkityksettömiä.

4. Tienviittoja eksyneille - ”primäärinen maailmankuva” tutkimuksen perustaksi

Adolf Portmannin biologia tarjoaa siis toisenlaisia vastauksia laatuja koskeviin kysymyksiin. Ensinnäkin hän antaa täyden tunnustuksen niin sanotulle ”primääriselle maailmankuvalle”. Tämä on jälleen hänen oma terminsä ja kuvaa sitä tapaa, jolla me havaitsemme ja koemme ympäröivän maailman lapsuutemme päivinä. Se on se kokemistapa, joka sitoo ihmiselämän tähän planeettaan ja joka perustuu täysin naiivien aistien varaan. Adolf Portmann korostaa myös, että ihmisen käyttämillä kielikuvilla ja symboleilla on pakollinen lähtökohtansa tässä alkuperäisessä kokemusmaailmassa.

4.1.  Eliöiden itse-esittely ja sisäisyys

Primäärinen maailmankuva ohjenuoranaan Adolf Portmann päätyi siihen, että eliöiden ulkoisessa olemuksessa on aina piirteitä, joita ei voida ymmärtää pelkästään lajinsäilymistarpeen eikä biokemiallisten ilmiöiden perusteella. Selitykseksi mustarastaan laululle eivät siis riitä pelkästään reviirivaatimus ja hormonitilanne, vaan on muutakin. Tämä muu sisältyy Portmannin käsitteisiin ”itsensä esittely  / itse-esittely” ja ”sisäisyys” (saks. ”Selbstdarstellung” ja ”Innerlichkeit”). Mustarastaan itseilmaus on sen esittämän laulun omalaatuisuudessa. Kaikista maailman äänistä sen sisäinen kehitys - sisäisyys - on tuonut esiin juuri nämä sävelet. Se, että neitoperhosen siivissä ovat juuri nuo kuviot ja värit, on sen itseilmausta. Kaikista maailman ja ehkä maailmankaikkeudenkin vivahteista ja malleista sen sisäinen kehitys - sisäisyys - on tuonut esiin juuri nämä. Pelkkä perinnöllisyys ja luonnonvalinta eivät riitä selittämään tätä. Sattumaan vetoaminenkin tarkoittaa ainoastaan sitä, ettei ilmiön taustalla olevia tekijöitä tunneta.

Marjorie Greenen toimittamassa filosofista biologiaa käsittelevässä teoksessa Portmannin termien ”itsensä esittely / itse-esittely” ja ”sisäisyys” asema itsesäilytykseen nähden kuvataan näin: Darwinin teorian ohjaamina biologit näkevät eliöt pelkästään eräänlaisina eloonjäämistekniikoiden aggregaatteina. He näyttävät uskovan, että elämän ja adaptaation l. sopeutumisen välille voidaan asettaa yhtäläisyysmerkki. Adaptaatio merkitsee eliön sopeutumista sisäiseen ja ulkoiseen ympäristöön sillä tavoin, että se selviytyy hengissä. Tämän kaltaisessa ajattelussa hallitsevana käsitteenä on hyödyllisyys. Hyödyllisyys on kuitenkin kaksinainen käsite: ei pelkästään hyödyllinen jonkin vuoksi - tässä tapauksessa hengissä säilymisen vuoksi - vaan myös hyödyllinen jollekin. Aina on olemassa myös yksilö tai ryhmä - siis laji - joille jokin ominaisuus on hyödyllinen. Kuinka biologi selittää tämän adaptaatioyhtälöön kuuluvan tekijän? On kaksi vaihtoehtoa: Joko yksilöstä itsestään on hyötyä jotain tarkoitusta varten, tai sillä on oma itseisarvonsa ja siitä sellaisenaan riippuu alkuperäinen hyödyllisyyden perustelu. Jos edellinen pitää paikkansa, voimme eräiden tunnettujen biologien tavoin sanoa, että monisoluisten eliöiden elämä ei ole mitään muuta kuin väline, joka uudelleen järjestelee ja monistaa niissä olevaa ainoaa rajattomasti hengissä säilyvää osaa, nimittäin geenistöä. Absurdi tapa tarkastella kaikkien elävien olentojen saavutuksia, mukaan luettuna inhimillinen kulttuuri sekä kasvien ja eläinten suunnaton monimuotoisuus. Toinen vaihtoehto olisi rehellisesti tunnustaa, että itsesäilytyksen mekanismit, olkoot ne kuinka kiehtovia tutkimuskohteita tahansa, ovat kaikki välineellisiä suhteessaan niiden kokonaisuuksien itseisarvoon, joita ne ylläpitävät. Tässä on se, mitä Portmannin käyttämät elämän tunnusmerkit itsensä esittely ja sisäisyys pyrkivät selventämään. Elävät olennot, sellaisina, kuin ne näyttäytyvät ympäröivälle maailmalle ja sellaisina, kuin ne omasta keskuksestaan käsin järjestelmällisesti toimivat, ovat itsessään merkityksellisiä. Elämälle tyypilliseksi katsottu itsesäilytys, niin tärkeä kuin se onkin, täytyy sijoittaa kolmanneksi ominaispiirteeksi noiden kahden muun alaisuuteen.

Tällä tavoin Adolf Portmannin biologinen näkemys kääntää voimassa olevat dogmit täysin päälaelleen. Kun biologina tai maallikkona lähtee seuraamaan Adolf Portmannin viitoittamaa tietä, niin luonto muuttuu jälleen siksi salaperäiseksi paikaksi, mikä se oli lapsuuden päivinä. Jokainen muoto ja ääni on täynnä merkitystä, joka odottaa löytäjäänsä. Näivettynyt havaintomaailmamme ja sitä tietä myös sielunelämämme saavat virvoitusta ihmettelemisen kokemuksesta. Luontosuhteemme herää henkiin. Kun sielumme avautuu luonnon olennoille, olemassaolon ihme on läsnä koko parantavassa voimassaan.

Kirjallisuus:

Approaches to a Philosophical Biology, 1968; toim. M. Greene

Descartes, R.: Die Prinzipien der Philosophie. Kirjassa „Was die Philosophinnen denken“, 1983; toim. H.Bendkowski & B. Weisshaupt

Adolf Portmann 1982: Biologie und Geist

Joachim Illies 1981: Adolf Portmann, Ein Biolog vor dem Geheimnis des Lebendigen

Tekstissä olevien lainausten käännökset: Taina Leu

Kokonaisvaltainen näkemys eliöiden monimuotoisuudesta

Luonnon olentoja tarkkailtaessa fokusta on siirrettävä etäämmälle, kuin missä sitä nykyään yleisesti pidetään. On nähtävä, kuinka luonnon olennot kehittyvät ja toimivat itsenäisesti omasta näkymättömästä keskuksestaan käsin. Tästä eliön keskuksesta ja siihen liittyvistä tuntemuksista, aistimuksista, tunnelmista, tunteista, mahdollisista ajatuksistakin me ihmiseliöt voimme sanoa jotakin ainoastaan oman ihmiskokemuksemme perusteella. Voimme tietysti tehdä kokeita, esim. ärsyttämällä kokeellisin keinoin kontrolloidusti tarkoin rajattuja kohtia näissä eliöissä ja tehdä näiden kokeiden perusteella johtopäätöksiä eliöiden käyttäytymisestä. Emme kuitenkaan milloinkaan tällaisin keinoin pääse ymmärtämään sitä eliöiden elämystä tai kokemusta, jonka nämä kokeet eliössä aiheuttavat. Tätä eliöiden ominaisuutta sveitsiläinen eläintieteen professori Adolf Portmann (1897-1982) korosti. Hän kutsui sitä eliöiden sisäisyydeksi (saks. Innerlichkeit). Eliöiden sisäisyys, niiden kyky toimia itsenäisinä yksilöinä omasta keskuksestaan käsin, on käsite, jonka A. Portmann toi komplementaariseksi käsitteeksi hänen toiselle käsitteelleen Selbstdarstellung, joka tarkoittaa eliöiden ulkoisen olemuksen ilmentymisen tapaa tai sen ottamaa muotoa. Sana Selbstdarstellung suoraan käännettynä merkitsee: ”itsensä esittäminen”. Se kertoo siitä, miten kunkin eliön sisäisyys näyttäytyy ulkoisessa todellisuudessa.

Eliöiden ulkoista olemusta on näin ollen pidettävä hyvin vähän sattumanvaraisena, myös niiltä osin, joilta siinä on pelkkään lajin säilyttämiseen pohjautuville selityksille saavuttamattomia piirteitä. Näitä jälkimmäisiä piirteitä A. Portmann kutsuu osoitteettomiksi, koska niillä ei näytä olevan vastaanottajaa. Selvimpänä tämä osoitteettomuus näkyy alemmilla eläimillä, joiden aistit ovat heikosti kehittyneet, mutta myös kehittyneempien eläinten ja kasvien ulkoisessa olemuksessa havaitaan monia ominaisuuksia, jotka saattavat eloonjäämisen kannalta olla peräti haitallisiakin. Adolf Portmannia siteeratakseni:”…elävän olennon kehitys tähtää salaperäistä harmoniaa noudattaen alusta lähtien kahteen erilaiseen päämäärään: monimutkaisen ylläpitovarustuksen rakentaminen toisaalla, mutta sen lisäksi vielä aivan toisenlainen järjestelmä, joka on suuntautunut ulkoisen olemuksen ilmentämiseen. Elimistö panee käyntiin huomattavia prosesseja, jotka eivät alun pitäenkään ole säilytysvaiston alaisia.” Adolf Portmann korostaa, että näitä erikoislaatuisia kemiallisten tapahtumien sarjoja säätelevät tarkasti ja täsmällisesti perintötekijät, jotka aktivoituvat yhtä monimutkaisten lakien alaisina kuin ne tapahtumat, jotka tuottavat silmän tai munuaisen. ”Samalla tavoin kuin alkionkehitys tuottaa hermoston muodossa rakenteen, joka tekee havaintoja ulkomaailman tapahtumista, elimistö muovaa itsestään hahmon, joka on katselemista varten, tarjoaa ’silmänruokaa‘”.

Jos tässä kohdassa fokusta kavennetaan nykyisin voimassa olevan paradigman mukaisesti, nähdään ainoastaan ne perinnölliset prosessit, jotka tähtäävät sellaisten ulkoisten rakenteiden aikaansaamiseen, jotka osallistuvat lajin ja yksilön säilyttämiseen. Nähdään siis ainoastaan sellaiset prosessit, jotka tähtäävät niiden rakenteiden aikaansaamiseen, jotka osallistuvat esim. vihollisen varoittamisessa ja partnerin houkuttamisessa tarvittavien ääntelyiden, värien, muotojen ja tuoksujen aikaansaamiseen ja joilla siis osoitteena on esim. vihollisen tai partnerin näköaisti. Tämän mukaisesti eliöt olisivat pelkästään eräänlaisia eloonjäämistekniikoiden aggregaatteja, ja elämä redusoituisi jäännöksettä adaptaatioksi eli sopeutumiseksi. M. Greenen mukaan¹⁾: ”Adaptaatiohan merkitsee eliön sopeutumista sisäiseen ja ulkoiseen ympäristöön siten, että se säilyy hengissä. Tässä korostuu hyödyllisyyden käsite. Hyödyllisyys on kuitenkin kaksinainen käsite: ei pelkästään hyödyllinen jonkin vuoksi – tässä tapauksessa hengissä säilymisen vuoksi – vaan myös hyödyllinen jollekin. Aina on olemassa jokin ryhmä tai yksilö, jolle jostakin on hyötyä. Kuinka nykyinen biologinen ajattelu tuosta rajoittuneesta, eloonjäämistä korostavasta näkökulmastaan käsin suhtautuu tähän kaksinaisuuteen? Jos tuo ajattelutapa viedään äärimmäiseen loogiseen johtopäätökseen, niin vastauksena on, että yksilöstä itsestään on hyötyä jotain tarkoitusta varten. Jos tämä pitää paikkansa, voimme eräiden tunnettujen biologien tavoin sanoa, että monisoluisten eliöiden elämä ei ole mitään muuta kuin väline, joka uudelleen järjestelee ja monistaa niissä olevaa ainoaa rajattomasti hengissä säilyvää osaa, nimittäin geenistöä. Absurdi tapa tarkastella kaikkien elävien olentojen saavutuksia, mukaan luettuna ihmisen luoma kulttuuri sekä kasvien ja eläinten suunnaton monimuotoisuus.”  Tämä monimuotoisuus  - sen muoto- ja värikirjo, äänivalikoima, sen tarjoamat tuoksut ja tuntemukset – on runsaudeltaan niin käsittämätön, että se jo pelkällä olemassaolollaan haastaa jokaisen redusoivan selity(syrity)ksen. Jos lajin säilyminen olisi ainoa päämäärä, johon jokin monimutkainen biologinen olento olemassaolollaan tähtää, niin voidaan todeta, että sellaiseen riittäisi jo hyvin yksinkertainen varustus. Jakautuvathan bakteeritkin loputtomiin, ja jotkin syöpäsolulinjat ovat ilmeisesti kuolemattomia. Tätä solutasoa pidemmälle evoluution ei siis olisi tarvinnut edetä.

Jos kuitenkin fokusta laajennetaan tämän rajoittuneisuuden ulkopuolelle pois sen asettamasta pakonomaisesta tarpeesta redusoivasti selittää kaikki eliöillä havaittava monimuotoisuus ainoastaan lajin ja yksilön hengissä säilymiseen perustuvasti, niin monet tieteelliset kysymykset voidaan asettaa oikeammalla tavalla. M. Greenen mukaan¹⁾: ”Näin ollen vaihtoehto edelliselle absurdille johtopäätökselle olisi rehellisesti tunnustaa, että itsesäilytyksen mekanismit, olkoot ne kuinka kiehtovia tutkimuskohteita tahansa, ovat kaikki välineellisiä suhteessa niiden kokonaisuuksien eli siis eliöyksilöiden itseisarvoon, joita ne ylläpitävät. Elävät olennot, sellaisina, kuin ne näyttäytyvät ympäröivälle maailmalle ja sellaisina, kuin ne omasta keskuksestaan käsin järjestelmällisesti toimivat, ovat itsessään merkityksellisiä. Ainoastaan tällaisina ehjinä kokonaisuuksina elävät olennot voidaan parhaiten ymmärtää. Elämälle tyypilliseksi katsottua itsesäilytystä, niin tärkeä kuin se onkin, täytyy tarkastella uudessa valossa.”

Eliökunnan monimuotoisuuden taustalla vaikuttavan järjestyksen ymmärtämiseksi on löydettävä uusi lähestymistapa. Kun itsesäilytyksen mekanismeja tarkastellaan eliökunnan monimuotoisuuden palvelijoina (eikä päinvastoin), tutkimus pääsee liikkeelle uudesta kulmasta. Tässä on se, mitä Portmannin käyttämät elämän tunnusmerkit Selbstdarstellung, itsensä esittäminen, ja Innerlichkeit, sisäisyys, pyrkivät selventämään.

Eliön sisäisyys (Innerlichkeit), ts. eliössä kätkössä oleva toimintakeskus, saa komplementaarisen vastineensa eliön ulkoisen olemuksen ilmentymistavassa (Selbstdarstellung). Siinä näkymätön ja tuntematon, aina kullekin eliölle ominainen kokemusmaailma muotoutuu konkreettisesti havaittavaksi. Syntyy ikään kuin kieli tai symboliikka, jonka merkityksiä voitaisiin ryhtyä tutkimaan. Eliön sisäisyys, sen omista omin olemassaolon kokemus, joka pakenee ihmisen välittömiltä aisteilta, samoin kuin hänen ulkoisilta koejärjestelyiltään, ankkuroituu epäilemättä ainakin jossain määrin tällä hetkellä tunnettuihin perinnöllisyyden lakeihin. Tästä todistavat esim. eläimellä sen lajityypillinen käyttäytyminen ja kasvilla sen hakeutuminen lajityypilliseen kasvupaikkaan. Nämä samat perinnöllisyyden lait vaikuttavat myös lajityypilliseen muotoon, väritykseen, ääneen jne. Näiden saama ilmentymistapa taas vastavuoroisesti liittyy erottamattomasti eläimellä lajityypilliseen käyttäytymiseen ja kasvilla lajityypilliseen kasvupaikkaan. Eliökunnassa vallitsevan monimuotoisuuden taustalla vaikuttavan järjestyksen tutkimiseksi on siten paneuduttava eliön sisäisyyden ja sen ”itsensä esittämisen” välillä vaikuttaviin tekijöihin. Eräs lähestymistapa voisi olla tuon em. kielen tai symboliikan ”kääntäminen” tai sen merkitysten avaaminen.

Viitteet:

Approaches to a Philosophical Biology, 1968; toim. M. Greene

Adolf Portmann 1982: Biologie und Geist

Anastasian parantava puutarha

Vladimir Megren kirjassa taigalla elävä Anastasia, vanhan siperialaisen kulttuurin edustaja, kertoo hyvin erikoislaatuisesta tavasta hoitaa puutarhaa. Tämän hoitotavan ytimessä on ajatus informaatiovirrasta, joka liikkuu ihmisen, kasvien ja maailmankaikkeuden välillä. Tämä informaatiovirta on kaikesta päättäen jonkinlaisessa, joskin heikossa ja hajanaisessa muodossa, olemassa ihmisen hoitamissa kaikenlaisissakin puutarhoissa. Kuitenkin Anastasian esittämässä puutarhanhoidossa tätä kommunikointia ympäröivän kaikkeuden ja kasvien kanssa edistetään ja tuetaan tietoisesti. Tällä periaatteella saadaan ilmeisesti synnytetyksi sellaista harmoniaa ihmisen ja hänen ympäristönsä välille, että se vaikuttaa parantavasti monellakin tasolla.

Anastasia sanoo: ”Kasvit, jotka ovat saaneet tiettyjä ihmisiä koskevaa informaatiota, ryhtyvät vaihtamaan informaatiota kosmisten voimien kanssa. Ne toimivat tällöin kuitenkin vain välittäjinä, jotka suorittavat tietyn tarkoituksenmukaisen ihmisen kehoa ja muutamia sielullisia suunnitelmia koskevan tehtävän.”

Informaatiovirran käynnistäminen

Kuinka tällainen keskitetty informaatiovirta käytännössä saadaan liikkeelle? Anastasian neuvot ovat hyvin yksinkertaisia: Hän sanoo: ”Jokainen kylvämänne siemen sisältää valtaisan määrän kosmista informaatiota. Sitä on siinä paljon enemmän kuin missään ihmisen tekemässä. Niin siemen tietää aina millisekunnin tarkkuudella, milloin sen pitää herätä eloon ja milloin alkaa itää, mitä nesteitä sen on otettava maaperästä ja kuinka se voi käyttää hyväkseen taivaankappaleiden - auringon, kuun ja tähtien säteilyä. Se tietää myös, miksi kasvilajiksi sen tulee kehittyä ja millaisia hedelmiä sen tulee tuottaa. Näiden hedelmien on määrä ravita ihmistä. Ne pystyvät huomattavasti paremmin taistelemaan ihmiselimistön sairauksia vastaan kuin kaikki ihmisen tekemät lääkkeet, tulevaisuuden lääkkeet mukaan luettuina. Tätä varten siemenellä tulisi kuitenkin olla tietoa ihmisen kokonaisuudesta, jotta se voisi kypsymistapahtuman aikana varustaa hedelmänsä vaaditulla ainekokoonpanolla.  Siemenen tulisi siis tuntea tietyn ihmisen sairaudet, myös taipumus niiden puhkeamiseen, voidakseen hoitaa häntä hyvin tuloksin.” Jotta esimerkiksi kurkku- tai tomaattikasvi sisältäisi tämän tärkeän informaation, kylvettävistä siemenistä otetaan yksi tai useampia kielen alle ja pidetään suussa vähintään yhdeksän minuuttia. Seuraavaksi niitä pidetään kämmenien välissä 30 sekuntia ja samalla seistään paljain jaloin kohdassa, johon ne on tarkoitus kylvää. Sitten kämmenet avataan, siemeniä pidetään suun edessä, hengitetään sisään ja puhalletaan varovasti siementen ylle. Seuraavaksi niiden annetaan olla avoimella kämmenellä 30 sekuntia. Tällä on tarkoitus antaa ne taivaankappaleiden nähtäväksi, jotta siemenet saisivat selville hetken, jolloin niiden on määrä lähteä kasvuun. Vasta nyt siemenet pannaan maahan. Kasteleminen on syytä jättää aluksi kokonaan pois, jottei tärkeä informaatio muuttuisi. Kolmen päivän päästä voidaan varovasti kastella. Kokonaista kasvipenkkiä ei tarvitse käsitellä tällä tavoin, vaan pari kasviyksilöä riittää.

Lisäksi on tärkeää, että puutarhapalstalla kuljetaan paljain jaloin silloin tällöin, sillä jalat erittävät runsaasti erilaisia aineita, mm. toksiineja, jotka viestittävät ihmistä vaivaavista sairauksista. Myös Anastasian suosittelemat aamu- ja iltatoimet, paitsi virkistävät ja ihastuttavat, palvelevat tätä tarkoitusta. On kyse siitä, että ihmistä ympäröivä luonto kyllästetään häntä koskevalla informaatiolla. Kasvit voivat kerätä kaiken tiettyä ihmistä koskevan informaation ja ottaa kasvunsa aikana tälle ihmiselle tarpeellisen energian maailmankaikkeudesta ja maaperästä.

Puutarhan kasvit

Anastasian puutarhassa vallitsee tavanomaiselle siirtolapuutarhalle tai vastaavalle tyypillinen monimuotoisuus: vadelmia, herukoita, karviaismarjoja, kurkkuja, tomaatteja, mansikoita, omenoita, myös makea- ja hapankirsikoita. Hänen mukaansa maapalstan energeettisen mikroilmaston kannalta korvaamattomia ovat auringonkukat, joita pitää olla vähintään yksi. Lisäksi ruista ja vehnää tulisi olla jonkin verran sekä vähintään 2 neliön alue villeinä kasvavia ruohoja ja yrttejä varten. Viljelmien pinta-alalla ei sinänsä ole merkitystä.

Vilja

Erityisen tärkeää olisi se, että viljantähkät kerätään ja puidaan itse, että niistä itse tehdään jauhoja ja leivotaan leipää. Anastasian mukaan tällainen leipä kerran tai kahdesti vuodessa nautittuna "antaa ihmiselle suunnattoman energiavaraston. Hänen sisäiset voimansa lähtevät liikkeelle, hänen ruumiillinen hyvinvoinnin tunteensa kasvaa, ja hän saa sieluunsa rauhan.” Sellaista leipää voi lahjoittaa myös sukulaisille ja ystäville, sillä se tekee heillekin hyvää, ennen kaikkea silloin kun se annetaan vilpittömyydellä ja hyvyydellä. ”On terveellistä ainakin kerran kesässä kolmen päivän ajan syödä ainoastaan sitä, mitä on omassa puutarhassa. Näitä antimia voi täydentää leivällä, auringonkukkaöljyllä ja pienellä suolamäärällä.”

Mehiläiset

Kasvien lisäksi tulee huomioida pölyttäjinä toimivat mehiläiset. Anastasian mukaan jokaisessa puutarhassa tulisi olla ainakin yksi mehiläisyhdyskunta. Tässäkin hänellä on omintakeisia ajatuksia. Mehiläiset, paitsi keräävät mettä ja samalla pölyttävät kasveja, myös avaavat näissä maailmankaikkeuden yhteyteen johtavia kanavia. Hänellä on myös erikoinen neuvo: Mehiläisille on rakennettava sellainen pesä, johon ne ovat tottuneet luonnossa. (Yksityiskohtaiset neuvot Anastasian laatimaa mehiläispönttöä varten löytyvät kirjasta Vladimir Megre: Anastasia Taigan tytär)

Uneksiminen oman tähden alla

Tärkeä osa Anastasian kuvaamaa ihmisen ja kasvien välistä suhdetta on ”uneksiminen oman tähden alla”. Anastasian mukaan siis puutarhan kasvit auttavat luomaan yhteyden maailmankaikkeuteen suorittaessaan ”tietyn tarkoituksenmukaisen ihmisen kehoa ja hänen muutamia sielullisia suunnitelmiaan koskevan tehtävän”. Tämä yhteys mahdollistaa ihmiselle kosmisen älyn hyväksikäytön, tarkemmin sanottuna sallii hänen vaihtaa informaatiota tämän kanssa. Tämä kommunikointi toteutuu Anastasian neuvoman yksinkertaisen toimenpiteen avulla: ”Jonain iltana, kun säätila sallii, varustaudut viettämään yön tähtitaivaan alla. Yösijan tulee olla vadelmien, viinimarjojen tai viljaistutusten lähellä, ja sinun täytyy olla yksin. Paneudu selällesi sulkematta silmiäsi. Seuraavaksi annat katseesi ja ajatustesi pyyhkiä taivaankappaleita. On tärkeää, että pysyt tällöin rentoutuneena ja että ajatuksesi ovat irrallisia ja vapaita. Ensiksi yrität ajatella parhaiten näkyvissä olevia taivaankappaleita, sitten voit alkaa uneksia: hartaista toiveistasi, lähimmäisistäsi ja kaikista niistä, joille toivot hyvää. Älä missään tapauksessa päästä mieleesi kostonhimoisia tai pahantahtoisia ajatuksia, sillä se voisi olla omaksi vahingoksesi. Tämä yksinkertainen toimenpide tulee aktivoimaan monista aivosoluistasi muutamia, jotka muuten uinuvat koko elämän ajan. Kosmiset voimat tulevat olemaan kanssasi ja auttamaan sinua mitä uskomattomimpien, valoisien unelmien toteuttamisessa ja mielenrauhan löytämisessä, samoin kuin läheissuhteittesi parantamisessa, niin että he tulevat rakastamaan sinua enemmän kuin aikaisemmin.

On suositeltavaa käydä tämä toimenpide läpi useamman kerran. Sen vaikutus toteutuu kuitenkin vain siellä, missä sinä hoidat jatkuvaa yhteyttäsi kasvimaailmaan. Jo seuraavana aamuna tulet tuntemaan vaikutuksen. Erityisen tärkeää on noudattaa tätä ohjetta syntymäpäiväsi aattoiltana. Olisi liian monimutkaista selittää nyt, miten se tarkalleen toimii, muttei ole tarpeenkaan. Sinä et kuitenkaan voisi uskoa kaikkea; muutamia kohtia et edes ymmärtäisikään. Olisi mielekkäämpää puhua siitä niiden ihmisten kanssa, jotka ovat kokeilleet sitä itse ja kokeneet sen vaikutuksen käytännössä; sillä tavalla saadut ja kokemuksen oikeiksi varmistamat tiedot voivat auttaa toimenpiteen seurauksena tulevan informaation parempaan ymmärtämiseen.”

Informaation kantaja?

Mieleen tulee kysymys, mikä tässä systeemissä mahtaa toimia informaation kantajana? Siitä on esitetty sellainen näkemys, että mikroeliöiden DNA toimisi informaation kuljettajana ihmisen, maaperän ja kasvien välillä. Voidaan myös ajatella, että informaation kantajina toimii monenlaisia energioita ja aineita. Vesi tulee lähinnä mieleen. Senhän katsotaan olevan homeopaattisenkin viestinsiirron takana. Lisäksi voidaan ajatella Rupert Sheldraken morfisia kenttiä, joiden kautta saman lajin yksilöt ja myös eri lajiin kuuluvat, toisilleen läheiset olennot ovat yhteydessä toisiinsa. Tähän samaan suuntaan menevät biodynaamisen viljelyn periaatteet. Näin Anastasian puutarha tarjoaa paitsi käytännön mahdollisuuksia ihmisen kokonaisvaltaiseen ja syvälliseen parantamiseen, myös uudenlaisia tutkimuslähtökohtia.

Mitä tuntee ihminen…

Parantaessaan ihmistä Anastasian puutarha myös herättää hänet elämään tämän maailman todellisuudessa, eheyttää hänen luontosuhteensa ja elvyttää hänen rakkautensa kotiseutua ja maata kohtaan.

Mitä siis tuntee ihminen, joka elää tietoisessa yhteydessä hoitamaansa puutarhaan? Tätä kysymystä valaiskoon Anastasian ja Vladimirin välinen keskustelu, jonka päätteeksi Anastasia konkreettisesti antaa Vladimirin kokea näitä tunteita:

"´Reagoivatko näin kaikki kasvit ja eläimet, jotka elävät ihmisen ympärillä?´ minä kysyin.

´Eivät. Teidän maailmassanne ne eivät tiedä, kehen niiden tulisi reagoida. Teillä ei ole niihin mitään yhteyttä - niin - ette vielä edes ymmärrä tämän yhteyden merkitystä ja tarkoitusta. Te ette anna niille tarpeeksi informaatiota itsestänne. Kasvien ja ihmisten välistä vuorovaikutusta voi olla ainoastaan pienillä puutarhapalstoilla, edellyttäen, että ihmiset varustavat siemenet itseään koskevalla informaatiolla ja pitävät huolta tietoisesta informaation vaihdosta kasvien kanssa siten, kuin olen sinulle kuvaillut. Jos haluat, voin näyttää sinulle, mitä tuntee ihminen, joka pitää yllä sellaista yhteyttä. Näytänkö?´

 ´Tietenkin haluan, että näytät. Entä miten aiot tehdä sen?´

´Nyt sovitan oman sydänrytmini sinun sydämesi rytmiin, ja sinä tunnet sen.´

Hän pisti kätensä paitani alle kämmenen painaessa kevyesti rintaani, ja vähitellen hänen sydämensä rytmi alkoi sopeutua minun sydämeni rytmiin. Se, mitä sitten tapahtui, oli kuin ihme: Tunsin oloni epätavallisen onnelliseksi ja turvalliseksi, aivan kuin olisin ollut rakkaiden sukulaisten ja äitini seurassa. Ruumiillisesti tunsin itseni hyvinvoivaksi ja terveeksi ja sielussani tyytyväiseksi ja vapaaksi. Minä näin maailman uusin silmin. Ympäröivien äänten ja äännähdysten koko skaala hyväili minua ja avasi minulle totuuden, jota en vielä täysin saattanut ymmärtää ja jonka voin vain intuitiivisesti aavistaa. Kaikki ilon ja autuuden tunteet, joita koskaan olin elinaikanani saanut kokea, yhtyivät nyt yhdeksi ihmeelliseksi emootioksi. Se oli kai sitä, mitä on tapana kutsua onneksi.”

Lainaukset kirjasta V. Megre: ”Anastasia Taigan tytär” 

Immunologisesta tiedosta ja rokotteista

Rokotteiden, erityisesti virusrokotteiden, toimintamekanismia tai vaikutustapaa ihmiselimistössä on mahdotonta tutkia yksityiskohtaisen tarkasti, koska rokotteen kaikkein tärkeintä edellytystä, elimistön ulkopuolista, tautia aiheuttavaa virusta, ei ole voitu kiistattomasti osoittaa (esimerkiksi Ty Bollinger: HPV-virus; Stefan Lanka / Christl Meyer: HIV-virus; Stefan Lanka: tuhkarokkovirus). Siksi asiaa on lähestytty ikään kuin kiertoteitse. Ensinnä rokotteeseen on ainakin ennen rekombinantti-RNA/DNA-teknologian kehittymistä antigeenisesti vaikuttavaksi aineeksi valittu jokin sairastuneesta kudoksesta tai eritteestä valmistettu preparaatti, ei siis itse varsinaista virusta tai tämän rakenneosaa. Toiseksi ainoana tätä rokotteiden toimintamekanismia valottavana laboratorioparametrina virusrokotteiden kohdalla, mutta myös bakteerirokotteiden kohdalla, on käytetty vasta-aineen pitoisuuden nousua veressä. Tämä yksinään ei kylläkään kerro vielä mitään muuta, kuin että immuunijärjestelmä reagoi rokotteen sisältämiin aineisiin tuottamalla (lisää) vasta-ainetta, jonka on - teoriassa - oltava spesifinen rokotteen sisältämälle antigeenille / sisältämille antigeeneille. Mitä rokotteen sisällöksi väitettyyn virusantigeeniin (tai bakteeriantigeeniin) tulee ja mitä itse elimistön puolustusmekanismin oletettuun vahvistumiseen tulee, niistä tämä ei vielä kerro mitään.

Antigeenimolekyyleissä olevien antigeenisten determinanttien tunnistaminen ja niiden topografisen jakautumisen määrittäminen antigeenimolekyylissä vaativat paljon työtä: Yhden ainoan antigeeniproteiinin determinanttien täydellinen selvittäminen vaatii yhdeltä tutkimuslaboratoriolta yli 10 vuotta ahkeraa työntekoa (Klein: s. 355). Antigeenisten ominaisuuksien puolesta tunnetaan ainoastaan muutama proteiini (vrt. Klein: s.356; linkki 1). Ei siinä kyllin, että taudinaiheuttajien antigeenisten determinanttien tarkka tunnistaminen ja topografisen sijainnin määrittäminen sinänsä jo ovat hyvin työläitä ja aikaa vaativia tutkimuksia. Toimenpiteiden monimutkaisuutta ja kestoa lisää myös se seikka, että koko tutkimus olisi suunniteltava sellaiseksi, että se voidaan suorittaa turvallisesti eläviä taudinaiheuttajia käyttäen. Siksi tämä työläs vaihe on korvattu bakteerigenomin perusteella laadituilla, oletetuilla proteiinirakenteilla, joiden sisältämät oletetut antigeenideterminantit vaativat jatkuvaa tarkistusta (linkki 2). Tässä on korostettava sitä seikkaa, että ko. proteiinirakenteita ja niiden topografiaa ei siis ole empiirisesti määritetty, vaan nämä rakenteet esitetään semi-empiirisinä tietokonemalleina, jotka perustuvat tunnettuihin genomisekvensseihin. Näitä sekvenssejä puolestaan voidaan tulkita eri tavoin eli niistä saadaan tulokseksi useita erilaisia proteiinirakenteita. Siten rokotteisiin käytettyjen virus- tai bakteeriantigeenien ihmiselimistössä aikaansaamien reaktioiden täysin tarkka tuntemus on tutkimuksen ulottumattomissa. Samoin on vielä etäämpänä varman tiedon ulottuvilta itse elävien kokonaisten taudinaiheuttajien reaktioiden tuntemus. 
Edellä selostetusta huolimatta tiedeyhteisöissä on vakiintunut ns. konsensus-käytäntö. Tämä tarkoittaa sitä, että tietty proteiinirakenne ja sitä vastaava DNA- tai RNA-sekvenssi on sovittu edustamaan esim. HIV-virusta, tuhkarokkovirusta, hepatiitti C -virusta tai vaikkapa influenssavirusta (linkki 3). Tämä on ihan sitä, miltä kuulostaa: lähes mielivaltaista, olettamuksiin perustuvaa vallan käyttöä ja asioiden lukkoon lyömistä (Stefan Lanka; Ty Bollinger; Christl Meyer). Tästä on seurannut jotain, mitä ei enää voi pitää tieteellisenä työskentelynä. Konsensus-sekvenssien perusteella on nimittäin lähdetty konstruoimaan hypoteettisia virusrakenteita (bakteerirakenteita ehkä myös). Kaiken huipuksi näiden pohjalta on laadittu kliinisiä laboratorioita varten PCR- ja vasta-ainetestejä, joiden avulla sitten ko. sekvenssejä tai proteiineja voidaan jäljittää potilaan kudoksista, verestä, eritteistä jne. Sen perusteella, mitä edellä on kerrottu, tällaisten testien tulokset voivat olla peräisin jostain ihan muusta kuin tutkimuksen nimellisestä kohteesta! (Stefan Lanka; AIDS Conspiracy is real; Jane Buergermeister & Christl Meyer). Jos tarkkaan lukee esim. CDC:n (Centres of Disease Control and Prevention) sivuja kohdasta, jossa kerrotaan, kuinka influenssavirusrokotteet valmistetaan, niin joutuu turhaan etsimään vastausta kysymykseen, mistä ns. virukset alun perin ovat peräisin (linkki 4). Tämän perusteella voi tosiaan epäillä, että influenssarokotteiden valmistus ei perustu kriittiseen tieteelliseen työhön, vaan suurmittaiseen ja -piirteiseen tehtailuun.

”Rokotuksia on käytetty puoskarimaisesti ilman tietoa immunologian mekanismeista ja ne ovat perustuneet ainoastaan patogeenisten taudinaiheuttajien tunnistamiseen.” (Andre Capron & Jean Claude Ameisen, siteeraus Delatte & Virtanen, s. 97). Sen sijaan, että myönnettäisiin yksinomaan ulkoisiin taudinaiheuttajiin perustuva teoria vääräksi, sitä yritetään ylläpitää keinotekoisesti. Syy on selvä: Rokotteiden käyttöhän (= rokotusbisnes) perustuu yksinomaan siihen.

Näyttää siltä, ettei mitään autenttisia, sairautta aiheuttavia viruksia ole koskaan onnistuttu eristämään, ei edes nykyisiä tekniikkoja käyttäen. Viruksen eristäminen olisi kuitenkin tieteellisestä näkökulmasta katsottuna ehdoton edellytys sen ymmärtämiseksi, kuinka viruksen antigeenit vaikuttavat elimistön immuunivasteeseen. Vasta tällaisen tietämyksen valossa voidaan myös rokotteen turvallisuutta arvioida ihan uusin edellytyksin.

Jos kuitenkin esitetään väite, että rokotteet voimistavat immuniteettiä tiettyä sairautta vastaan, tämä pitäisi voida näyttää toteen kliinisin tutkimuksin tilastollisia menetelmiä käyttäen.  Elimistön puolustusjärjestelmän voimistumisen näytöksi tarvittaisiin kliininen koe, jossa olisi tutkittava tarpeeksi edustava otos, joka jaettaisiin ainakin kahteen ryhmään. Toiselle ryhmälle annettaisiin tutkittava rokote, ja toinen ryhmä jäisi kokonaan rokottamatta. Tämän tyyppisiä tutkimuksia on jonkin verran tehtykin. Koska kuitenkin on ”katsottu epäeettiseksi” jättää esim. jokin kontrolliksi katsottu ryhmä lapsia kokonaan rokottamatta, kontrolliryhmällekin on annettu jonkinasteinen oletettu rokotesuoja tai kontrolliryhmäkin on myöhemmin rokotettu. Lisäksi toisinaan kontrolliryhmä on saanut jonkin muun irrelevantin rokotteen tai- mikä on harvinaisempaa - sille on annettu pelkkiä adjuvantteja sisältävä rokote. Näin ollen todellista kontrolliryhmää – siis täysin rokottamatonta ryhmää – ei näissä kokeissa ole ollut (ks. esim. Viera Scheibner, s. 159–161). Näistä kokeista saadut johtopäätöksetkin ovat siten epäluotettavia ja harhaan johtavia.

Minusta vaikuttaa siltä, että keinotekoiseen, rokotteilla saatavissa olevaan immunisaatioon lähdetään hyvin menetelmäkeskeisestä näkökulmasta. Tämä johtuu nähdäkseni siitä, että jollekin taudille vastustuskykyisten henkilöiden seerumista on aikoinaan löydetty sairautta aiheuttavaa toksiinia neutraloiva ainesosa, jonka nykyään tiedetään sisältävän immunoglobuliineja eli vasta-aineita. Siten vasta-ainetuotantoa eli immuunijärjestelmän humoraalista haaraa, on alettu pitää keskeisenä immuunivasteen mittapuuna. Vasta-aineiden tuotannon ja parantuneen immuniteetin välille on virheellisesti piirretty yhtäläisyysmerkki. Tämän vuoksi eläinkokeissakin on kehitetty erilaisia adjuvantteja eli apuaineita, joiden on kokeellisesti havaittu nostavan veren vasta-ainetasoa.

Rokotteissa käytettyjä apuaineita eli adjuvantteja ovat esim. polysorbaatti 80 (kauppanimeltään TWEEN 80; emulgointiaineena E-koodilla E433; kemiallisesti polyoksietyleeni-sorbitaanimono-oleaatti), alumiinihydroksidi, formaldehydi, tiomersaali (etyylielohopeatiosalisylaatti).

Alumiini-formoli-toksoidi on adsorbaattirokoteaine. Se sisältää formolilla eli formaldehydin vesiliuoksella vaarattomaksi tehtyä bakteeritoksiinia (ektotoksiini = eksotoksiini = hyvin myrkyllinen, useimmiten lämpöherkkä bakteerien erittämä toksiini, kemiallisesti polypeptidi), joka on säilyttänyt antigeenisyytensä eli kyvyn nostaa veren vasta-ainetasoa. Alumiiniin adsorboituna toksoidin antigeenisyyttä voidaan voimistaa (esim. kurkkumätä, jäykkäkouristus) (Roche Lexikon Medizin).

Polysorbaatti 80 vaikuttaa ilmeisesti samalla tavalla kuin Freundin adjuvantti, jota käytetään eläinkokeissa immuunivasteen voimistajana. Freundin adjuvantin käyttö ihmisille tarkoitetuissa rokotteissa on kielletty sen myrkyllisyyden vuoksi. Ihmisille tarkoitetuissa rokotteissa käytettyyn polysorbaatti 80:aan emulgoitunut antigeeni nähdäkseni vapautuu pisaroittain kudokseen ja vereen. Siten se pitkittää antigeenin oloa ja vaikutusta elimistössä, kunnes vasta-aineita on kehittynyt niin paljon, että antigeeni on täysin eliminoitu. Entä jos luonnotonta reittiä myöten elimistöön tuotu antigeeni ehtiikin aiheuttaa vaikeita häiriöitä juuri tämän viivytyksen vuoksi? Ja mitä muuta nämä adjuvantit saattavat tehdä elimistössä? Tästä ei voi saada mihinkään tilastoon perustuvaa tietoa, koska tähän asti tehdyissä tutkimuksissa myös kontrolliryhmälle on annettu jokin rokotus, joka sisältää ko. adjuvantteja. Lisäksi on syytä epäillä, että tällaiset tehoaineet ärsyttävät immuunijärjestelmää yleisesti. Tästä seuraa epäspesifisiä reaktioita, joiden yhteys immuunijärjestelmän häiriöön saattaa olla vaikeasti osoitettavissa. Tässä kohtaa on hyvä todeta, että tutkijat tuottavat rutiinisti allergiasairauksien eläinmalleja altistamalla koe-eläimet samanaikaisesti alumiiniapuaineille (samantapaisia kuin rokotteissa) ja allergeeneille tai astmaeläinmalleja altistamalla eläimet alumiinihydroksidiin adsorboidulle munavalkuaiselle, jotka molemmat aineet ovat myös ihmisillä käytettyjen rokotteiden ainesosia (linkki 5).

Immunologisen tietämyksen karttuessa on kuitenkin tullut ilmi, että luonnollisessa vasta-ainetuotannossa, joka siis käynnistyy ilman mitään erityisiä adjuvantteja ja luonnottomia reittejä myöten elimistöön päätyneitä antigeenejä, on nähtävissä ainoastaan ”jäävuoren huippu”.  Kuten jäävuoressakin, ”vedenalaisessa osassa” kuitenkin on koko jutun juju. Menetelmäkeskinen lähestymistapa saattaa todella johtaa tutkimusta harhaan siinä mielessä, että tutkittavan kohteen ymmärtämisen kannalta joitain hyvin tärkeitäkin aspekteja voi jäädä kokonaan huomaamatta. Toisin sanoen lähdetään liian aikaisin liikkeelle, ennen kuin koko kenttä on hahmotettu. Yhden menetelmän, so. vasta-aineen pitoisuuden mittauksien ollessa mahdollisuuksien rajoissa, sitä on pidetty myös ainoana oikeana ja tärkeänä menetelmänä.

On kuitenkin havaittu, että immuunivasteen aikana vasta-aineen affiniteetissä (= se voima, jolla vasta-aine sitoutuu taudinaiheuttajassa tms. olevaan antigeeniseen determinanttiin) tapahtuu jatkuvasti dynaamisia muutoksia, so. vasta-aine saattaa esim. aluksi sitoutua voimakkaammin, ja myöhemmin sitoutumisessa tulee pudotus. Joissain tapauksissa esiintyy aaltomaista affiniteettivaihtelua ja joissain affiniteetti taas säilyy samana koko vasteen ajan. Eri eläinlajeilla on todettu olevan aivan omat reaktionsa yhtä ja samaa antigeeniä vastaan. Niin ollen koe-eläimet eivät aina anna oikeaa kuvaa siitä, mitä todella tapahtuu ihmiselimistössä. Koska myös ihmisen HLA-kompleksi (HLA = human leucocyte A) osallistuu olennaisella tavalla vasta-ainetuotannon säätelyyn, pelkkään vasta-ainemittaukseen rajoittuva tutkimustulos ei riitä antamaan tarkkaa (ennakko)tietoa jonkin tietyn väestöryhmän tai eläinpopulaation immuunivasteesta. Ihmisen HLA-kompleksi on osa suurempaa kudosspesifisiä molekyylejä koodaavaa geenijärjestelmää. Se osallistuu immunogeenideterminanttien ”esittämiseen” auttaja-T-soluille, jotka ”näkemänsä” perusteella aktivoituvat ja erittävät viestintämolekyylejä. Nämä puolestaan aktivoivat B-solujen esiasteita siten, että ne muuttuvat vasta-aineita tuottaviksi plasmasoluiksi (Klein, ss. 521, 27; DeLatte & Virtanen, s. 99). Tämä antigeenirakenteiden esittäminen auttaja-T-soluille HLA:n yhteydessä on immunologisesti katsoen eri säätelyreitillä kuin esim. se suora vasta-ainesynteesi, jonka bakteerisoluseinämässä oleva LPS (lipopolysakkaridi) indusoi B-soluissa (Klein, s. 376). Tässä on myös huomioitava seuraava seikka: Vaikka vasta-ainetuotantoa pyritään siirtämään monoklonaalisuuden suuntaan, so. muuttamaan vasta-aineet homogeenisemmiksi, käyttämällä toistuvia antigeenideterminantteja (esim. polysakkaridit, koska ne sisältävät toistuvia rakenteita), tämä ei onnistu aina. Ilmeisesti on olemassa muita homogeenisuuteen vaikuttavia tekijöitä. Eräs näistä on immunisoidun väestöryhmän tai eläinpopulaation geneettinen yhtenäisyys. (Klein, s. 159) (DeLatten mukaan esim. erästä Alaskan Kenaissa elävää eskimoryhmää on käytetty koekaniinina tämän vuoksi. He ovat nostaneet syytteen USA:n terveysviranomaisia vastaan genosidistä. Myös muita pitkään eristyksissä olleita väestöryhmiä on kohdeltu näin. Suomalaiset ja Hib- ja HPV-kokeilut!? linkki 6 ).

Edellä kuvattujen perustietojen valossa voidaan rokotteiden tehoa (tai tehottomuutta) koskevien tutkimusten tulokset ymmärtää paremmin. Tri Viera Scheibner, joka on tehnyt hyvin kattavaa rokotetutkimusta ja kirjoittanut tuloksistaan kirjan, kertoo, että esimerkiksi kehitysmaissa poliorokotuksilla on tyypillisesti alhainen ”hyötyaste”. Tämän arvellaan johtuvan rokotevirusten nopeasta neutraloitumisesta. Lapsille annetaan siellä suun kautta viisi poliorokoteannosta, jotta saadaan aikaan serologinen muutos ja rokoteviruksen erittyminen. Tri Scheibner uskoo, että tämä tapahtuu vasta sitten, kun luonnollinen neutralointikyky kuluu täysin loppuun rokotuksilla aikaansaatujen toistuvien altistusten tuloksena (!) (Scheibner, s. 195). Tämä kuulostaa aika järjettömältä toiminnalta, sillä neutralointikyvyn hävittäminenhän merkitsee, että vastustuskyky muuttui heikommaksi. Neutralointikyky liittyy luonnolliseen immuniteettiin eli luonnolliseen vastustuskykyyn, jota näillä lapsilla ilmeisesti oli ja jota siis rokotteellakin yritettäisiin kaiken järjen mukaan jäljitellä. Lisäksi se, että tähdätään rokoteviruksen erittymiseen hengitysteiden kautta, kuulostaa yhtä lailla varsin oudolta. Rokoteviruksen erittyminen hengitysteiden kautta on merkki elimistön heikentymisestä. Rokotettahan pitäisi tarkastella sen suhteen, miten se lisää immuniteettia. Tapahtuu siis jotain ihan päinvastaista. Jos myös koko menettelyn tarkoituksena on poistaa ”vanha immuniteettitausta”, jotta saataisiin esille pelkän rokotteen aiheuttama serologinen muutos ja rokotteessa käytetyn virukseksi oletetun rakenteen erittyminen, niin tämä olisi katsottava ihmisillä tehdyksi kokeeksi eikä varmaankaan siinä otettu huomioon noiden rokotettujen lasten parasta. Sinänsä koko koejärjestely on tietyssä mielessä tautologinen tai pikemminkin se merkitsee kehäpäätelmää. Sen avulla yritetään nimittäin väkisin saada esille odotettu tulos, so. yritetään väkisin saada esille se vasta-ainereaktio, joka on laboratorio-olosuhteissa tullut ilmi käyttäen oletettuja poliovirusantigeenejä. Lisäksi voidaan todeta, että tällä tavalla rokotetusta taatusti tulee myös ko. viruksen (tai mikä lienee) kantaja ja mahdollinen tartunnan levittäjä!

Vasta-ainereaktiota mittaavan menetelmän roolin kyseenalaistaa myös se tieto, että vasta-ainetasot, esim. jäykkäkouristusrokotteen jälkeen, eivät korreloi jäykkäkouristuksen esiintyvyyden alenemisen kanssa. Toisin sanoen potilailla, joiden verinäytteistä on löytynyt korkeita antitoksiinipitoisuuksia, on todettu kliiniset jäykkäkouristusoireet. Erään tutkimuksen loppupäätelmänä olikin, että hoitohenkilökunnan ”tulee rohkeasti tehdä jäykkäkouristusdiagnoosi kliinisten oireiden perusteella”, vaikka vasta-ainetasot olisivat korkeat ja potilas rokotettu. On selvää, että monimutkaisen puolustusjärjestelmän muiden tekijöiden rooli on jätetty perusteettomasti huomioimatta rokotuksia kehiteltäessä. Jäykkäkouristusrokotteen on havaittu aiheuttavan sellaista T-solupopulaation epätasapainoa, jota on havaittu immuunivajauspotilailla (V. S., s. 109–116)

Selvä vasta-ainetiitteri sikotautirokotteen saaneilla lapsilla ei myöskään näytä korreloivan epidemianaikaisen sairastuvuuden kanssa. Eräässä tutkimuksessa rokotettujen lasten todettiin sairastuvan epidemian aikana siinä missä rokottamattomienkin. Merkittävää oli, että vasta-ainetiittereistä huolimatta heiltä ei pystytty eristämään minkäänlaista virusta. (ss. 135–136) Toisaalta tuhkarokkorokotuksen saaneilta ja siitä huolimatta tautiin sairastuneiden lasten verestä ei eräässä tutkimuksessa löydetty viruksen vasta-aineita. Samassa tutkimuksessa todettiin kuitenkin, että suurimmalla osalla rokottamattomista, tuhkarokkoon sairastuneista lapsista vasta-aineet olivat todettavissa. (V.S. s. 123)

Edellä olevien tutkimusten lisäksi tri Scheibner kuvaa runsaasti muita tapauksia, joissa eivät niin vasta-ainetasot kuin sairastuvuuskaan lainkaan korreloi rokotusten kanssa. Esimerkiksi Hib-rokotuksista löytyy useita, huonosti laadittuja tutkimuksia, joukossa pari suomalaistakin, joista ilmenee PDT-, polio- ja Hib-rokotuksen jälkeinen alttius sairastua invasiiviseen aivotulehdukseen. Tri Scheibner tekee tästä useiden muiden tutkijoiden kanssa yhteisen johtopäätöksen, että rokotukset eivät lisää immuniteettia, vaan herkistävät ja sekoittavat immuunipuolustuksen toiminnan. (V.S. 156–170).

Nettisivut, joihin viitattu tekijöiden nimellä:

http://www.virusmyth.com/aids/hiv/slartefact.htm Stefan Lanka

https://www.youtube.com/watch?v=SaA6zLUPfvk Christl Meyer & Jane Buergermeister

https://www.youtube.com/watch?v=zqjI-YiNliQ&t=20s AIDS conspiracy is real 2017

https://thetruthaboutcancer.com/the-truth-about-vaccinations/ Ty Bollinger: The truth about vaccinations

Nettisivut, joihin viitattu numerolla:

1) http://www.sciencedirect.com/science/article/pii/001457939080535Q

2)https://www.ncbi.nlm.nih.gov/pubmed?db=PubMed&cmd=Retrieve&list_uids=12368430

3) https://www.cdc.gov/flu/protect/vaccine/how-fluvaccine-made.htm

4) https://www.cdc.gov/flu/protect/vaccine/how-fluvaccine-made.htm

5) http://info.cmsri.org/the-driven-researcher-blog/vaccinated-vs.-unvaccinated-guess-who-is-sicker

6)  https://suomenkuvalehti.fi/wp-content/uploads/sk/files/pdf-liitteet/narkolSK1311.pdf
7) http://www.greenmedinfo.com/blog/vaccine-illusion-how-vaccination-compromises-our-natural-immunity-and-what-we-can 

Antibody Theory: The Fatal Flaw In The Vaccination Agenda? (greenmedinfo.com) 

Kirjallisuus, johon viitattu:

Klein, Jan 1982: Immunology, The Science of Self-Nonself Discrimination; ss. 355, 356, 521, 27, 159, 356, 376.

Scheibner, Viera 2001: Rokotukset, Tieteelliset tutkimukset 100 vuoden ajalta osoittavat, että rokotteet ovat isku immuunijärjestelmää vastaan; ss. 195, 109 –116, 135–136, 123, 156 –170, 159 –161.

DeLatte, Yves & Virtanen, Teija: Rokotukset; ss. 97, 99.

Roche Lexikon Medizin, 1987; Hoffmann-LaRoche AG & Urban & Schwarzenberg; ss. 608, 52, 466, 599.

E-koodiavain, Evira 2/2007.

Muita nettisivuja yms.:

Thomas A. Hein & Michael Leitner 2006: Vogel-Grippe-DVD ”H5N1 antwortet nicht”, riippumaton raportti lintuinfluenssasta (Saksa)

Joachim-F. Grätz, 2007: Sanfte Medizin; ss. 51–57; Siteeraus s. 56: ”Se, miten vaarallisia rokotukset todella ovat, käy ilmi ”last but not least” myös siitä tosiseikasta, että tutkimuksessa rokotteiden ainesosia käytetään laukaisemaan koe-eläimillä aivojen ja selkäytimen tulehdus (encephalomyelitis)! Tällä tavoin on tutkimustarkoituksia varten tuotettavissa vakavia aivovaurioita (aivojen turpoamista ja verenvuotoja) sekä sydän- ja verisuonivaurioita ja aineenvaihdunnan vaurioita. – Sic! Kaikki lisäkommentit tähän lienevät tarpeettomia.”

Georges Vithoulkas, 2001: The Science of Homeopathy; ss. 113–118.

http://www.vaccinesrevealed.com/

https://www.youtube.com/watch?v=neNn97UUM88&list=PL1PvQbgt6fqmpk0jALzMYfYB1DugpQMdA&index=4 Dokumentti VAXXED From cover up to catastrophe MUST WATCH!

http://www.prohealth.com/library/showarticle.cfm?libid=18960 Judy Mikovitsin haastattelu, jossa paljastuvat rekombinanttiteknologian vaarat, mm. uusien sairauksien syntyminen tätä tietä.

Oma näkemykseni virustaudeista:

Virukset ovat tietyssä mielessä sekä ulko- että sisäsyntyisiä. Ne ovat osa ihmisen solujen rakenteita. Tilanteesta riippuen ne saattavat spontaanisti aktivoitua ja lähteä esim. kuroutumaan irti soluista ja kulkeutua veren mukana kehon eri osiin ja aiheuttaa sairauden oireita. Kyseessä ei kuitenkaan ole sairaus siinä mielessä, kuin se nykyään ymmärretään. Kyseessä on jokin elimistön vaatima puhdistumis- tai tasapainotusprosessi. Jos tällaiseen prosessiin osallistuva virus erittyy esim. syljen tai liman mukana, se saattaa tällä tavalla siirtyä toiseen yksilöön. Jos tämäkin yksilö tarvitsee tasapainotusta tai puhdistumista, niin hän saa siitä vastaavia oireita. Keväiset flunssa-aallot ovat ilmausta ihmiskehon puhdistumistarpeesta pitkän talven jälkeen.

Tietäjänaiset ja heidän parantamismenetelmänsä

Suomennettu ote Wolf-Dieter Storlin kirjasta: Ur-Medizin, Die wahren Urspruenge unserer Volksheilkunde

AT-Verlag 2015 Aarau und Muenchen (Esilääketiede, Kansanparannustaitomme todelliset alkulähteet)

Kustantajan luvalla julkaistu tässä blogissani.

”Mann nannte sie Heid,

Als sie in die Häuser kam,

Die wohlwahrsagende Völva:

Sie zauberte Stäbe,

Trieb Seid, wo sie konnte,

Trieb Seid in Ekstase.”*

Der Seherin Weissagung (Völuspa, 26)

Kuten jo useamman kerran saatoimme nähdä, parantamistaito oli kansankulttuurissa (little tradition) ennen kaikkea, muttei yksinomaan, naisten käsissä. Joillain seuduilla oli voimassa sellainen sääntö, että parantamis- ja yrttitietouden tuli sukupuolet risteten siirtyä naiselta miehelle, ja jälkimmäisen tuli sitten puolestaan luovuttaa tieto- ja kokemusaarteensa naiselle. Parantajat ja parantajattaret olivat yhtä hyvin kotonaan siinä luonnossa, joka ympäröi taloa ja tiluksia, kuin kulttuuriperinteessäänkin. Koko elämänsä ajan he tunsivat ihmiset ja eläimet, joiden kanssa he olivat tekemisissä. He tunsivat nämä henkilökohtaisesti ja osoittivat näille sitä tiettyä asiaa, nimittäin rakkautta. He rakastivat myös kotiseudun maisemia ja, kuten sveitsiläinen kirjailija Sergius Golowin kirjoittaa, tämä rakkaus vetää ympäröivän luonnon parannusvoimia puoleensa.

”Korkeamman kulttuurin” (great tradition) ammattimaisilta lääketieteen harjoittajilta, jotka uuteen aikaan asti ovat olleet lähes yksinomaan miespuolisia, puuttui ikävä kyllä usein tämä läheinen sidos. Koulutettujen lääkäreiden ja apteekkarien tietämystä ruokkivat kirjoitettu teksti ja laboratorio ja vähemmässä määrin inspiraatio ja henkinen intuitio. Paracelsus ymmärsi tämän. Hän sanoi: ”Lääkäri ei opi Korkeissa Kouluissa kaikkea, mitä hänen on osattava ja tiedettävä, vaan hänen tulee ajoittain käydä koulua vanhojen eukkojen, mustalaisten, taikureiden, maankiertäjien sekä kaikenlaisen maalaisväen ja sen sellaisten merkityksettömien ihmisten luona ja oppia näiltä, sillä näillä on enemmän tietoa sellaisista asioista kuin kaikilla Korkeilla Kouluilla.” Ja mitä tulee silloisiin muotiteorioihin, jotka nojautuivat ennen kaikkea arabialaisiin lähteisiin, näistä hän kirjoitti: ”He haluavat lääkkeitä merentakaisista maista, ja puutarhassa heidän talonsa edustalla kasvaa jotain parempaa!” (Golowin 1993: 125).

*”Häntä kutsuttiin pakanaksi,

kun hän saapui koteihin,

tulevaan näkevä Völva:

hän lumosi sauvoja,

hurmoksessa hän ennusti ja paransi siellä,

missä pystyi.”

Näkijättären ennustus (Völuspa, 26)