Tietäjänaiset ja heidän parantamismenetelmänsä

Suomennettu ote Wolf-Dieter Storlin kirjasta: Ur-Medizin, Die wahren Urspruenge unserer Volksheilkunde

AT-Verlag 2015 Aarau und Muenchen (Esilääketiede, Kansanparannustaitomme todelliset alkulähteet)

Kustantajan luvalla julkaistu tässä blogissani.

”Mann nannte sie Heid,

Als sie in die Häuser kam,

Die wohlwahrsagende Völva:

Sie zauberte Stäbe,

Trieb Seid, wo sie konnte,

Trieb Seid in Ekstase.”*

Der Seherin Weissagung (Völuspa, 26)

Kuten jo useamman kerran saatoimme nähdä, parantamistaito oli kansankulttuurissa (little tradition) ennen kaikkea, muttei yksinomaan, naisten käsissä. Joillain seuduilla oli voimassa sellainen sääntö, että parantamis- ja yrttitietouden tuli sukupuolet risteten siirtyä naiselta miehelle, ja jälkimmäisen tuli sitten puolestaan luovuttaa tieto- ja kokemusaarteensa naiselle. Parantajat ja parantajattaret olivat yhtä hyvin kotonaan siinä luonnossa, joka ympäröi taloa ja tiluksia, kuin kulttuuriperinteessäänkin. Koko elämänsä ajan he tunsivat ihmiset ja eläimet, joiden kanssa he olivat tekemisissä. He tunsivat nämä henkilökohtaisesti ja osoittivat näille sitä tiettyä asiaa, nimittäin rakkautta. He rakastivat myös kotiseudun maisemia ja, kuten sveitsiläinen kirjailija Sergius Golowin kirjoittaa, tämä rakkaus vetää ympäröivän luonnon parannusvoimia puoleensa.

”Korkeamman kulttuurin” (great tradition) ammattimaisilta lääketieteen harjoittajilta, jotka uuteen aikaan asti ovat olleet lähes yksinomaan miespuolisia, puuttui ikävä kyllä usein tämä läheinen sidos. Koulutettujen lääkäreiden ja apteekkarien tietämystä ruokkivat kirjoitettu teksti ja laboratorio ja vähemmässä määrin inspiraatio ja henkinen intuitio. Paracelsus ymmärsi tämän. Hän sanoi: ”Lääkäri ei opi Korkeissa Kouluissa kaikkea, mitä hänen on osattava ja tiedettävä, vaan hänen tulee ajoittain käydä koulua vanhojen eukkojen, mustalaisten, taikureiden, maankiertäjien sekä kaikenlaisen maalaisväen ja sen sellaisten merkityksettömien ihmisten luona ja oppia näiltä, sillä näillä on enemmän tietoa sellaisista asioista kuin kaikilla Korkeilla Kouluilla.” Ja mitä tulee silloisiin muotiteorioihin, jotka nojautuivat ennen kaikkea arabialaisiin lähteisiin, näistä hän kirjoitti: ”He haluavat lääkkeitä merentakaisista maista, ja puutarhassa heidän talonsa edustalla kasvaa jotain parempaa!” (Golowin 1993: 125).

*”Häntä kutsuttiin pakanaksi,

kun hän saapui koteihin,

tulevaan näkevä Völva:

hän lumosi sauvoja,

hurmoksessa hän ennusti ja paransi siellä,

missä pystyi.”

Näkijättären ennustus (Völuspa, 26)

Uskomusjärjestelmästä ja sen horjuttajasta, shamaani-ihmisestä

Kyseenalaistaminen on kuin kulovalkea, joka leviää kuihtuneessa risukossa, polttaa sen pois ja jättää tilalle hedelmällistä tuhkaa. Se on shamaanin toimintaa parhaimmillaan. Näin tehdessään hän tietää antavansa tietä uudelle.

Uskomusjärjestelmä

Kuinka monelle on tullut mieleen, että elämme tietynlaisen uskomusjärjestelmän sisällä, jonkinlaisen illuusion tai ajatusrakennelman sisällä, joka ylläpitää nykyisen yhteiselämän toimintamalleja? Uskomusjärjestelmä koostuu monenlaisista käsityksistä, jotka ovat muuttuneet jonkinlaisiksi monumentaalisiksi, läpi vuosikymmenien ja -satojenkin kestäviksi uskomuksiksi. Niitä tulee kaikkien kunnioittaa ja pelätä niistä poikkeamisen seurauksia. Paitsi rahatalouden kohdalla, erityisen voimakkaana uskomusjärjestelmän olemassaolo ilmenee myös lääketieteen ja terveydenhoidon kohdalla. Yksityisen ihmisen elämää ja kuolemaa niin läheisesti koskettavana nämä asettuvat polttopisteeseen tässä koko järjestelmässä. Niistä muodostuu kuitenkin vielä koko järjestelmän sokea piste, sellainen kohta, johon suurin osa ihmisistä enempiä ajattelematta uskoo ja johon harva uskaltaa tai ymmärtää kriittisesti puuttua.

Keskiajalla, jolloin synnin ja sairauden käsitteet liitettiin läheisesti toisiinsa aina niiden identtisenä pitämiseen asti, kirkolla oli ihmisen terveyttä ja sairautta, hänen elämäänsä ja kuolemaansa läheisesti koskettanut, dominoiva asema uskomusjärjestelmän sisällä. Kun uuden ajan alussa kirkko menetti uskottavuuttaan monenlaisten henkisen elämän alueella tapahtuneiden mullistusten johdosta, sen tilalle astuivat tieteelliset laitokset. Totuuden valtikan looginen perijä oli silloin erityisesti lääketieteellinen koulukunta. Tässä siirtymävaiheessa tästä valtikasta itse asiassa kuitenkin kilpaili kaksi tahoa: yliopistolla harjoitettu lääketiede ja luonnonparantajien yhteiskunnallisesti järjestäytymätön ammattikunta. Koska tarvittiin jokin yhteiskunnallinen instanssi, joka ilman suurtakaan muutosta kykenisi jatkamaan voimassa olleen uskomusjärjestelmän käytäntöjä ilman vanhojen valtarakenteiden kumoutumista, lääketieteelle annettiin etusija tässä kilpailussa. Luonnonparantajien riveissä kun shamaani-ihmisiä on aina ollut tiuhaan, niin heidän syrjäyttämisensä olikin odotettavissa. Koska he kuitenkin kaikesta päättäen muodostivat vakavasti otettavan kilpailijan valtaansa aloittelevalle lääketieteelle, heitä vainottiin säälittä. Tämä roolin siirtyminen näkyy mm. siinä, että aikaisemmin inkvisition piiriin kuulunut ”noitien” tuomitseminen muuttui uuden ajan edistyessä ”mielisairaiden” sulkemiseksi psykiatrisiin hoitolaitoksiin.  Vetoamalla ns. objektiiviseen, ihmisen terveyttä, sairautta ja kuolemaa koskevaan tutkimustietoon, ikään kuin Jumalan sanaan, lääketieteen piiri otti tehtäväkseen kirkolle kuuluneen pelottelutehtävän. Samalla tavoin kuin anekaupasta ja inkvisitiosta aikoinaan muodostui kirkon mahdille kulmakivi, on tästä lääketieteen pelottelutehtävästä rokotusbisneksineen ja epidemiauhkauksineen sekä erilaisine vasta keksittyine syndroomineen yms. nykyään muodostunut rahataloususkomusjärjestelmälle eräs tärkeä tukipilari.

Harhaopista taikauskoksi – Tieto vallankäytön välineenä

”All the knowledge is fated to start as heresy and finish as superstition.” - Huxley

(“Kaiken tiedon kohtalona on lähteä liikkeelle harhaoppina ja päätyä taikauskoksi”)

Einstein kysyi suunnilleen näin: ”Miksi ihmeessä odotat, että jotain muuttuisi, kun koko ajan kuitenkin teet sitä samaa?” Tälle hänen kysymykselleen samassa linjassa on toinen hänen lausumansa: ”Ongelmia ei ratkaista samalla ajattelun tasolla, jolla ne ovat syntyneet.”  Uskomusjärjestelmien ongelmana on juuri tämä, sillä ne ovat kytköksissä valtaan ja vallan käyttöä ohjaavat perusperiaatteet pysyvät muuttumattomina sukupolvesta toiseen. Uskomusjärjestelmän vaikutuksen alaisena elävä yhteisö ei pysty näkemään oman itsensä ulkopuolelle ja siten tarkkailemaan itseään objektiivisesti. Niinpä ongelmia yritetään ratkaista järjestelmänsisäisten sääntöjen ja niiden sanelemien toimenpiteiden mukaan. Nämä toimenpiteet alkavat toisinaan hipoa taikauskoa, ja joissain tapauksissa taikausko onkin niille se ainoa oikea nimitys. Taikauskoisilla käsityksillä ja niihin liittyvillä rituaalinomaisilla toimenpiteillä ei kuitenkaan ole mitään tekemistä yhteisöä ja sen hyvinvointia yllä pitävien ikivanhojen seremonioiden kanssa. Taikauskoon liittyvät aina voimakas pelko ja pelottelu, jotka puolestaan tuottavat yhteisössä epätasapainoa.(Nuo yhteisölliset rituaalit puolestaan silloin, kun ne ovat puhtaimmillaan, herättävät ihmisessä kokonaisvaltaisesti hänen moninaiset elämän varrella kokemansa tunteet ja tuntemukset yhteen tilaisuuteen tiivistettyinä.)

Uskomusjärjestelmän määräämät toimenpiteet näyttävät monissa tapauksissa tehoavan. Tämä johtuu toisaalta näiden toimenpiteiden taustalla ajoittain vaikuttavasta totuudensiemenestä, toisaalta niille osoitetusta, sokeaksi tekevästä, pelonsekaisesta (taika)uskosta ja kunnioituksesta. Nimenomaan uskomusjärjestelmään sisältyvä totuudensiemen on aikoinaan antanut sille sen valta-aseman, josta se nykyään nauttii. Kuitenkin unohtuu se seikka, että alun perin tuo totuudensiemen oli vallassa olevien kauhistus. Se oli ns. harhaoppia. He vastustivat sitä keinoja kaihtamatta. Koska kuitenkin totuuteen on sisään rakennettu ilmitulemisen ominaisuus, heidän kamppailunsa päättyi vääjäämättömään häviöön. Näin tulee jatkumaan nykyaikanakin. Uskomusjärjestelmä provosoi oman tuhonsa vielä varmemmin, kun alkuperäisen totuudensiemenen varjolla aletaan soveltaa erilaisia vallankäytön muotoja, joilla ei ole enää mitään tekemistä alkuperäisen totuuden kanssa. Totuuteen sisään rakennettu väistämätön ja ikuinen ilmitulemismekanismi paljastaa valheen valheeksi.

Totuuden ilmitulemismekanismi

Totuuden ilmitulemismekanismi voi toimia ainoastaan yksittäisten ihmisten kautta. Siksi on olemassa erityinen ihmistyyppi, joka mahdollistaa tämän toiminnan. Hän on shamaani-ihminen: hörhö, hihhuli, hämis, toisinajattelija, vihreä risuparta, kylähullu, narri, nälkätaiteilija, metsäläinen, maankiertäjä, kulkuri, tyhjäntoimittaja ellei peräti noita. Nämä nimitykset, joita tälle ihmistyypille saatetaan antaa, kuvastavat hänen yhteiskunnallista ja sosiaalista asemaansa nykyaikana, ts. sitä, ettei hänelle suoda mitään asemaa ja että mieluummin hänet syrjäytettäisiin täysin. Aikaisempina aikoina Euroopassa oli karnevaalinomaisia käytäntöjä, jotka sallivat shamaani-ihmisten ja mahdollisesti lastenkin hallita ja säätää ainakin muutamana päivänä vuodessa esim. kaupungin asioita. Noina päivinä kaupungissa tai kyläyhteisössä vallitsi eräänlainen tahallisesti ja tietoisesti aiheutettu kaaos, hallittu regressio, ns. ”nurinkurisen maailman rituaali”, ja yleinen järjestys kumoutui. Näiden käytäntöjen avulla sallittiin yhteisön tasolla se irrationaalinen vapaus, joka on kaiken luovuuden taustalla. Parhaimmillaan se varmastikin saattoi sallia uskomusjärjestelmän tarkastelun ikään kuin ulkoapäin ja jättää pysyviä hyväksi havaittuja jälkiä yhteisön käytäntöihin. Jos palataan vielä kauemmaksi ajassa taaksepäin tai jos käydään alkuperäisheimojen luona, niin voidaan nähdä, että shamaani-ihminen on hyvin korkeassa yhteiskunnallisessa asemassa. Mitä tämä seikka kertoo meille meidän ajastamme ja yhteiselämästämme?

Shamaani-ihminen - kaiken lokeroinnin ulkopuolella

Shamaani on siis ihmistyyppi, jonka tuntosarvet ovat tarpeeksi herkät ilmoittamaan, missä kohtaa kannattaa vilkaista kulissien taakse. Hänellä on luonnostaan voimakas halu ymmärtää asiat perinpohjaisesti. Hän on totuuden etsijä ja näkee pintaa syvemmälle. Siten hän saattaa pelästyttää monet ympäriltään terävänäköisyytensä vuoksi. Shamaani järkyttää ympäristöään yksinkertaisesti olemalla se mikä on. Tämä järkyttyminen johtunee myös siitä, että hänen olemuksensa vastustaa kaikenlaista yhteiskunnallista tai sosiaalista lokerointia.  Shamaani-ihmiselle nauretaan, kun ei muuta keksitä. Useimmiten hän on kuitenkin pelottava, koska hänen luokittelemattomuutensa aiheuttaa epävarmuutta ja häiritsee hänen ympärillään olevien turvallisuuden tarvetta. Tästä seuraa toisaalta myös se onnettomuus, että hänet voidaan työntää mihin tahansa kuhunkin tilanteeseen sopivaan, mielivaltaiseen ja uskomusjärjestelmän kannalta edulliseen ja lohdulliseen rooliin. Koska aidon shamaani-ihmisen olemus vierastaa kaikenlaista hallintaa ja manipulointia, hän saattaa joutua sijaiskärsijän ja uhrin asemaan. Tämä on onnettomuus, koska se voi koitua shamaani-ihmisen tuhoksi aivan fyysiseltäkin kannalta. Nuo edellä mainitut noitavainot ja mielisairaaloihin sulkemiset ovat tästä osoituksena. Tästä huolimatta hänen vaikutuksensa on katalyyttimaista, puhdistavaa ja parantavaa. Hänen avoimuutensa merkitsee eräänlaista sisäistä anarkiaa ja sisäistä vapautta. Se sallii hänelle laajan henkisen liikkumavaran, mahdollisuuden tehdä löytöretkiä ihmisen sisäisessä maailmassa. Nämä henkiset näköalat ovat uskomusjärjestelmän voimasta sulkeutuneet ns. tavalliselta ihmiseltä. Lienee selvää, että shamaanius ei merkitse mitään jatkuvaa ylimaallisissa onnen sfääreissä leijailemista. Päinvastoin se heijastaa koko ihmisenä olemisen tragediaa laidasta laitaan, kipeää tietoisuutta siitä, että uskomusjärjestelmä luo mahdollisuudet ihmisen henkisen vapauden riistolle.   

Shamaani-ihminen - aidon muutoksen airut

Shamaani-ihminen on näin ollen todellisen muutoksen katalyytti, koska hänen vaikutuksensa kohdistuu nimenomaan ihmisen sisäiseen maailmaan. Hän vaikuttaa tunteiden kautta voimassa oleviin asenteisiin ja näkemyksiin. Hän herättää ihmisten aistit, heidän terveen maalaisjärkensä sekä palauttaa tasapainon älyllisen ja tunteellisen, ajattelun ja aistimisen välille. Miksi sitten hänen edustamalleen ominaislaadulle ei nykyään anneta sijaa?

Voi aavistella, että eläessään keskellä luontoa fyysisesti alttiina ympäristön voimille ja niille täydellisesti antautuneena muinainen ihminen ei tuntenut nykyistä kontrollin käsitettä. Ei ollut tarpeen kontrolloida, manipuloida ja hallita, vaan luonto piti huolen ihmisestä ja ihminen tunsi olevansa turvassa luonnon keskellä. Jos jokin kontrollin tai tietoisen hyväksikäytön muoto oli olemassa, niin se ilmeni siinä, että ihminen kulki luonnon kanssa myötävirtaan ja pyrki koko ajan tasapainottamaan tilannetta. Kaikki tuon muinaisen yhteisön ihmiset edustivat jotain shamaanilaatua. He olivat parantajia, yhteydenpitäjiä, taiteilijoita yms. Tässä muinaisessa yhteisössä ihminen piti yllä tietoista yhteyttä luontoon, tuohon jatkuvassa muutostilassa olevaan. Muutos hyväksyttiin osaksi elämää ja niin shamaani-ihmisyyskin. Toisin on nykyään, kun kaikenlainen manipulointi, kontrolli ja hallinta muodostavat jokapäiväisen elämän sisällön. Arkielämän pienintäkin piirua myöten, jokaista päätään nostavaa rikkaruohoa myöten halutaan täysi kontrolli, ja aina on ihmisen ja hänen ympäristönsä välille nostettava jonkinlainen este: vaatteita, jalkineita, eristäviä seiniä, kattoja, liiallista hygieniaa. On ymmärrettävää, että tällaisessa ilmastossa shamaani-ihmisen edustama laatu - muutoksen airut ja tietoinen yhteys luontoon - kuuluu kitkettävien joukkoon. Onneksemme, rikkaruohon tavoin, shamaanilaatu ei ole kitkettävissä pois, ja kuten useimmissa rikkaruohoissa, siinäkin on hyvin tervehdyttävä ja puhdistava voima. Kuinka ottaa se uudelleen käyttöön muinaisten yhteisöjen ja alkuperäisyhteisöjen tavoin? Kuinka nähdä tuo elähdyttävä, virvoittava vaikutus? Vastausta tähän kysymykseen ei voi etsiä päämäärästä, vaan tieltä, jota pitkin kulkea, ei tarkoituksesta, vaan keinosta saavuttaa se.  Päämäärä ja tarkoitus häviävät tuntemattomaan, sinne, mistä aitoa, syvältä käyvää muutosta ainoastaan voi odottaa. Shamaani-ihminen tietoisesti kaikkeuden ja luonnon voimille antautuneena, samoin kuin meissä jokaisessa unelmoiva, resonoiva shamaani, tunnistavat tien ja keinot.

Kirjoitus perustuu osittain Gerd-Lothar Rescken näkemykseen nykyajan shamanismista.

Kirjallisuutta:

Gerd-Lothar Reschke: Schamane in Deutschland, I Wirk-Gilde, 2004, Engelsdorfer Verlag, Leipzig, Saksa

Marlo Morgan: Viesti oikeiden ihmisten maailmasta, 1995, Otava

Vladimir Megre: Anastasia, Tochter der Taiga, 2003, Govinda-Verlag GmbH

Erika Wisselinck: Hexen, Verlag Frauenoffensive, 1986

Esther Fischer-Homberger: Krankheit Frau, Verlag Hans Huber, 1979

Astrid Meyer: Philosophische Gedanken über das Verhältnis von Vernunft und Sinnlichkeit, Zum Begriff der neuzeitlichen und “modernen" Hexe. Was Philosophinnen denken, toim. Halina Bendkowski & Brigitte Weisshaupt, Ammann Verlag AG, Zürich, 1983

Manon Maren-Grisebach: Frau und Natur. Was Philosophinnen denken, toim. Halina Bendkowski & Brigitte Weisshaupt, Ammann Verlag AG, Zürich, 1983

Thomas A. Hein & Michael Leitner 2006: Vogel-Grippe-DVD ”H5N1 antwortet nicht”, riippumaton raportti lintuinfluenssasta (Saksa)

Adolf Portmann: Biologie und Geist, kappale ”Um eine basale Anthropologie” Edition Nereide, Göttingen 2000

Marion Steinicke & Stefan Weinfurter: Investitur und Krönungsrituale: Herrschaftseinsetzungen im kulturellen Vergleich. Katja Gvozdeva: 181-183. Böhlau Verlag. 2005.

Natalie Zemon Davis: Humanismus, Narrenherrschaft und Riten der Gewalt: Gesellschaft und Kultur im frühzeitlichen Frankreich. Fischer

Rheinhessen 2016, Kult(ur)-Magazin: Die äbsch Seit – Alltagserfahrungen mit der verkehrten Welt

Gisele Maler-Siebner: Das Ritual der verkehrten Welt, Völkerkunde, die uns angeht, Bertelsmann, 1978, Sarja: Aktuelles Wissen, toim. Rüdiger Proske

Biologian merkityksestä ajantasaisen ihmiskuvan laatimisessa

Me ihmiset ajattelemme useasti olevamme tietoisia toimintamme ja ajatustemme lähtökohdista. Kuitenkin halusimme sitä tai emme, meidän ajattelumme ja toimintamme taustalla vaikuttaa ihmiskuva – eräänlainen kaikille enemmän tai vähemmän yhteinen alkukuva ihmisestä. Pystymmekö näkemään tämän kuvan selkeästi ja tietoisesti? Nykyään enää tuskin kukaan pystyy tähän. Syynä on nykyajalle ominainen ihmiskuvan rikkonaisuus, joka on seurausta vallalla olevien ihmiskäsitysten ristiriitaisuuksista ja kokonaisuuksia hajottavasta alakohtaisesta erikoistumisesta. Tästä kirjavuudesta löytyvät raamatullinen käsitys ihmisestä luotuna - Jumalan kuvana, valistuksen humanismin käsitys ihmisestä läpikotaisin älyllisenä, itseään ja kulttuuriaan muokkaavana järkiolentona, marksilaisuuden käsitys ihmisestä historiallisten ja yhteiskunnallisten voimien ohjaileman massan osana, freudilaisuuden käsitys ihmisestä viettiensä kanssa kamppailevana ja kulttuuriympäristöönsä lukittuna villinä, jungilaisuuden käsitys ihmisestä todellisuutta tietoisuudellaan luovana yksilönä ja uusimpina käsityksinä eläinoikeusfilosofian ihminen eläinlajina muiden lajien joukossa sekä transhumanismin superolento, joka täydentää itsensä teknisin keinoin ja valloittaa lopulta koko maailmankaikkeuden.

Kaikkien näiden käsitysten lähtökohtana tai ainakin niiden rinnallaan sietämänä on darvinistisen kehitysajatuksen ihminen, so. käsitys ihmisestä ns. myöhäisapinana. Tämän käsityksen mukaan ihminen on kehittynyt apinankaltaisesta esimuodosta nykyiseen muotoonsa. Tämä skenaario lienee meille kaikille varsin tuttu. Sitä esitetään meille monenlaisissa yhteyksissä. Tosiasia on kuitenkin, että tämä käsitys ihmisestä perustuu erääseen teoriaan, jota ei ole voitu (ja tuskin koskaan voidaan) osoittaa vedenpitävästi oikeaksi. Tällä teorialla ja siihen sisältyvällä, ihmisen alkuperää koskevalla selityksellä on ollut kuitenkin ratkaiseva merkitys. Tieteelle uskotun totuuden valtikan varjolla se nimittäin mahdollisti täysin materialistisen ajattelun, joka saattoi aikoinaan kokonaan irtautua vanhasta raamatullisesta ihmiskuvasta. Tämä luonnonvalinnan vaikutusta korostava näkemys antoi oikeutuksen erilaisille taloudellisille ja poliittisille valtapyyteille. Siksi se on päässyt ikään kuin vaivihkaa ujuttautumaan jonkinlaisen dogmin paikalle, jolla ei kuitenkaan ole juuri paljonkaan tekemistä vakavan antropologisen tai biologisen tutkimustyön kanssa. Tämähän ei vieläkään ole päässyt ”sen puuttuvan renkaan” jäljille.

”Puuttuvaan renkaaseen” perustuvaa spekulaatiota on siis harjoitettu ja harjoitetaan edelleen kaikkialla muualla paitsi vakavan antropologisen ja biologisen tutkimuksen piirissä. Kuitenkin myös biologinen tutkimus tarvitsisi uusia tuulia tämän hedelmättömän ja näennäisongelmia tuottavan teoretisoinnin pois puhaltamiseksi. Tämä olisi tarpeen, sillä ajantasaisen, objektiivisen ja kaikkia palvelevan ihmiskuvan laatimisessa biologialla on loogisesti ajatellen perustavanlaatuinen asema.

Koska, sveitsiläisen biologin Adolf Portmannin sanoin, ”arvoitus on jo takanapäin”, tällaista kaikkia palvelevaa ihmiskuvaa laadittaessa olisi tarpeen syventyä siihen, mitä on edessämme tällä hetkellä: Olento, jolla on puhuttu kieli, pysty käynti, kyky henkiseen kokemiseen ja kyky luoda erilaista kulttuuria ja siihen liittyvää historiallista perintöä. Jotta tämä olento voitaisiin käsittää kokonaisvaltaisesti, näiden kaikkien lajityypillisten ominaisuuksien olemassaolo on huomioitava ihmiskuvassa.

Ihminen on siis kulttuuria ja siihen liittyvää historiallista perintöä luova olento, josta näyttää olevan moneksi ja moneen. Tarkastellaanpa tässä yhteydessä sellaista asiaa kuin ihmisen henkinen ja sielullinen manipulointi, jota vallassa olevat tahot ovat historiallisena aikana harjoittaneet. Sieltä löytyvät Konstantinopolin kirkolliskokous v. 869, jossa kirkonisät päättivät, ettei ihmisolennolla ole henkistä yhteyttä luontoon tai maailmankaikkeuteen; ”galileilainen käänne” (1600-luku), josta lähti ihmisen välittömän aistikokemuksen vähätteleminen ja sitä tietä myös hänen tunnepuolensa tukahduttaminen; uudenaikaisen lääketieteen perustajaksi katsotun Rudolf von Virchowin soluoppi, jonka perusteella ihmisen sielulliset ominaisuudet oli katsottava ainoastaan ruumiillisen todellisuuden ilmauksiksi. Kaiken edellä mainitun päätteeksi Ciba-säätiön vuonna 1962 Lontoossa korkeasti koulutetuille ja Nobelin palkinnon saajille järjestämästä ”Man and his future” -kollokviosta lähtien kehitys on edennyt siihen pisteeseen, että nykyään ihmisestä ollaan tekemässä kyberneettisesti aivojensa ohjelmoimana toimivaa robottia. Miten tällaiset merkilliset ”leikkaukset” ovat ylipäätään mahdollisia ja niiden vaikutukset ylisukupolvisesti kestäviä?

Biologi Adolf Portmannin perustaksi sopiva, palveleva antropologia antaa tähän vastauksen. Ensinnä siinä kiinnitetään huomiota siihen hyvin tunnettuun seikkaan, että ihmisen poikasvaihe on muihin nisäkkäisiin verrattuna hyvin pitkä. Tämä mahdollistaa kulttuuriympäristöön kasvamisen ja kasvattamisen. Kuitenkin ihmistä kulloiseenkin kulttuuriin vielä vahvemmin juurruttaa se, että ihminen syntyy eräänlaisena fysiologisena keskosena. Toisiin avuttomina syntyviin eläinlajeihin verrattaessa näistä poikkeavana ominaisuutena tässä keskosmaisuudessa nähdään se seikka, että ihmislapsen hermosto ja aistit ovat niin pitkälle kehittyneet, että ne pystyvät syntymähetkestä lähtien vastaanottamaan kohdun ulkopuolisen, rikassisältöisen sosiaalisen ympäristön viestit ja ärsykkeet. Vastasyntyneellä havaittava, usein negatiivisesti ihmislajin vajavuudeksi tulkittu avuttomuus on myös nähtävä tärkeänä tekijänä tässä ketjussa, jossa ihmisen sosiaalinen riippuvuus takaa hänen saumattoman kasvamisensa yhteisön ja kulttuurin traditioon - kasvamisen ja kehittymisen täyteen ihmisyyteen. Ensimmäisen elinvuoden aikana ihmiselle kehittyvät hänen lajityypillisimmät ominaisuutensa: pysty käynti, puhuttu kieli ja henkinen kokeminen. Sosiaalisesta ympäristöstä ja kulttuurista tulee ihmisen toinen luonto.

Tämän perusteella on ymmärrettävää, miten vuosisatojen saatossa kunkin kulttuuriympäristön ajattelutavat saattavat muovautua kyseenalaistamattomiksi uskomusjärjestelmiksi, joita kulttuurin sisään kasvaneen ihmisen on lähes mahdotonta sellaisiksi tunnistaa. Niinpä nykyiset käsityksemme ihmisestä itsestäänkin ovat osa voimassa olevaa uskomusjärjestelmää. Kun nyt tulemme tietoisiksi ihmisestä lajina, jonka olennaisimmat piirteet tekevät hänestä - Portmannin sanoin - ”maailmalle avoimen”, niin saamme uusia näkökulmia monenlaisiin ihmistä koskeviin kysymyksiin. Adolf Portmann toteaakin: ”Miten paljon hedelmällisempi olisikaan alkuperää koskeva keskustelu, jollaista teologit ja biologit yrittävät käydä, jos olisi olemassa keskusteluun pohjustukseksi sopiva antropologia, jonka kautta tietyt perustavanlaatuiset asiantilat olisivat tunnettuja. Miten paljon vaikuttavampi olisi juristinen ja sosiologinen, yhteiskuntaa, valtiota ja yksilöä koskeva ajatustenvaihto, jos yksityissfäärin, samoin kuin sosiaalielämän, merkitystä koskevan biologisen tutkimuksen tulokset kuuluisivat keskustelun edellytyksiin. Tämä sama pätee marksismia, psykoanalyysiä ja psykosomaattista lääketiedettä koskeviin keskusteluihin¹.” Erilaisten ihmiskäsitysten olemassaolon tiedostaminen ja niistä keskusteleminen voisi avata uusia reittejä myös koululääketieteen ja CAM-hoitojen välillä vallitsevan ristiriitatilanteen parempaan ymmärtämiseen. Myös tälle keskustelulle Adolf Portmannin antropologia tarjoaa hyvät lähtökohdat.

Kirjallisuusviite:

Adolf Portmann: Biologie und Geist, Um eine basale Anthropologie, s. 269, Edition Nereide im Ulrich Burgdorf Verlag, Göttingen, Saksa, 1998.