Rokotekeskustelun herättämiä ajatuksia

Rokotekeskustelun herättämiä ajatuksia

Nykyajalle ominainen ajattelu perustuu laaja-alaiseen todellisuuden ilmiöiden jaotteluun. Tämä taas on seurausta ns. erikoistumisesta eli eri ilmiöiden ± tarkasti rajatusta luokittelemisesta eri ryhmiin, joihin kuhunkin aivan tietyt tahot ovat yksityiskohtaisesti perehtyneet. Tästä on puolestaan käytännössä ollut seurauksena työn ja tehtävien jakautuminen yhä tarkemmin rajatuille ryhmittymille ja ns. asiantuntijoiden nousu kunkin alan ainoaksi auktoriteetiksi. Auktoriteetilla on sitten se ”totuuden valtikka”, jonka alla se voi lausua näkemyksiään. Nämä sitten katsotaan alaan perehtymättömien puolesta hyväksyttäviksi ja luotettaviksi.

Tämä tilanne on nähdäkseni käytännön elämän kannalta ihan hyväkin järjestely, ainakin joillakin elämänalueilla, kuten kaikenlaisessa teknologiassa, äärimmäisissä hätätilanteissa jne. Nykyajalle ominainen erikoisaloihin jakautuminen tuottaa kuitenkin erittäin huolestuttavia ”sivuvaikutuksia”. Ihmiset saattavat tosiaankin perehtyä hyvinkin syvällisesti johonkin tekniikan alaan, mutta heillä ei ole juuri lainkaan aavistusta siitä, kuinka heidän oma elimistönsä toimii. Uskotaan, että elimistön toimintaa varten ovat jo olemassa omat erikoisryhmänsä: lääkärit ja muu hoitohenkilökunta. Tilanne näyttää aika kummalliselta, kun sitä oikein rupeaa tarkastelemaan. Henkilö saattaa siis olla paljon syvällisemmin selvillä siitä, kuinka esim. jokin moottorivika korjataan tai kuinka jokin gourmet-ruokalaji tarkalleen kuuluu valmistaa, kuinka jokin kemiallinen reaktio suoritetaan tms., mutta hänellä on ainoastaan hyvin pintapuolista tai ei mitään tietoa siitä, missä hänellä itsellään on esim. perna tai miten hänen paksusuolensa asettuu hänen vatsaonteloonsa! No, tietysti voidaan sanoa, että mitä väliä sellaisella tiedolla on. Ne ”sisuskalut” nyt ovat siellä, missä ovat itsestään selvinä ja toimivat ikään kuin voisivat toimia hamaan ikuisuuteen.

Vaikuttaa siltä, että mitä kauempana ihmisestä itsestään jokin asia näyttää olevan, sitä enemmän merkitystä ja arvostusta sille osoitetaan. Ihminen itse kaikessa ruumiillisuudessaan sivuutetaan ikään kuin häntä ei olisi missään. Näin syntyneeseen tyhjiöön on kummasti päässyt ujuttautumaan itseään lääketieteeksi kutsuva asiantuntijuus. Kuinka tämä on mahdollista? Miten yksittäinen ihminen on saattanut uskoa muiden huostaan hänellä olevan kallisarvoisimman, nimittäin hänen ainoan maanpäällisen kehonsa?

Minä näen tämän tapahtuneen sen takia, että kauan sitten iäkkäiltä naisilta (ja myös joissain tapauksissa iäkkäiltä viisailta miehiltä) riistettiin oikeus jakaa jälkipolville sitä syvällistä tietoa, joka oli sukupolvien saatossa siirtynyt äidiltä tyttärelle, kätilöltä kätilöoppilaalle, yrttimummolta yrttioppilaalle. Tämä riisto tapahtui nimenomaan monella yhteiskunnallisella ja yhteisöllisellä tasolla harjoitetun väkivallan avulla. Viranomaiset ja erityisesti kirkon edustajat osallistuivat aktiivisesti tähän toimintaan. Ei ollut harvinaista, että he menivät jopa niin pitkälle, että uhrilta riistettiin oikeus omaan elämäänsä eli hänet poltettiin julkisesti roviolla.

”Primäärisen maailmankuvan ylistys” - Adolf  Portmannin biologisen tutkimuksen ydin

Tutkimuskohteena eliöiden ulkomuoto

Adolf Portmann (1897-1982), Sveitsissä Baselin yliopistolla toiminut eläintieteen professori, oli eräs niistä harvoista 1900-luvun biologeista, jotka uskalsivat lähteä kulkemaan omaa, biologian valtavirrasta poikkeavaa tietään. Vastoin yleistä linjaa, joka yhä enenevässä määrin keskittyi selvittämään kaikelle elämälle yhteisiä solutason toimintoja ja perinnöllisyyden ilmiöitä sekä selittämään evoluutiota ja eliökunnan monimuotoisuutta lajinsäilymiseen vetoavin, funktionaalisin perustein, Adolf Portmann käänsi katseensa siihen, mikä on kullekin yksittäiselle eliölajille ominaista ja välittömän havainnon piirissä: elävien olentojen ulkoiseen olemukseen ja niiden käyttäytymiseen. Kun siis muualla biologien keskuudessa alkoi vakiintua käsitys eliöiden ulkomuodon vähemmän tärkeästä tutkimuksellisesta merkityksestä - niitä tapauksia lukuun ottamatta, joissa sille voitiin osoittaa selvä yhteys biokemiallisiin seikkoihin ja / tai voimassa olevaan evoluutiokäsitykseen - Adolf Portmannin laboratoriossa tutkittiin nimenomaan eliöiden ulkomuotoa sinänsä. Tästä biologiassa tapahtuneesta kehityksestä hän kirjoittaa: ”Monta vuotta sitten Jakob von Uexküll, uudenlaisen biologisen ajattelutavan omaperäinen puolestapuhuja, vertasi aikamme tieteellistä tuotantoa lumisateeseen, joka hellittämättä pudottelee hiutaleitaan maailmassa olevien esineiden ja olentojen päälle, vääristää hitaasti niiden ääriviivat aina vain paksummaksi käyvällä valkealla vaipallaan ja lopulta kätkee niiden muodot täydellisesti. Tämä lumisade jatkuu edelleen ja aina vain sakeampana. Luonnontiede tekee työtään kaukana näkymättömässä; se kamppailee päästäkseen selville elementaariprosesseista, joiden tunteminen lupaa vallan avaimet. Kun ennen vanhaan elämäntutkijaksi aikovan oli hankittava eläin- ja kasvimuotojen tuntemus, niin nykyään hänen on opittava virhelaskennan tilastolliset menetelmät - hänen täytyy käyttää biokemiallisia menetelmiä tutkiakseen näkyvissä olevan takana olevaa elementaarista. Eläinten ja kasvien muoto käsitetään yhä enemmän enää vain eräänlaiseksi heijastukseksi; monilla biologian aloilla eläin- tai kasvihahmo ei enää ole laisinkaan se varsinainen tutkimuskohde.” ¹⁾

„Primäärinen ja sekundäärinen maailmankuva“

 Adolf Portmann lähestyi aihepiiriään pyrkien tietoisesti irrottautumaan kaikista biologiassa vallitsevista ennakkoasenteista. Näiden ennakkoasenteiden taustalla hän näki vallalla olevan, ns. ”sekundäärisen maailmankuvan”. Tämä on hänen oma käsitteensä ja tällä hän tarkoittaa sitä kehitystä, joka lähti käyntiin jo Galilein tutkimuksista ja sai lisävauhtia valistusajan filosofeilta, kuten Descartes´lta. ”Sekundääristä maailmankuvaa” eivät ole luomassa ihmisen aistit. Hänen välittömään havaintoonsa ja kokemukseensa ei luoteta, vaan ainoastaan siihen, mikä voidaan laitteilla mitata ja tehdä havaittavaksi. ”Sekundäärisen maailmankuvan” näyttämässä maailmassa ei ole hajuja, ei makuja, värejä eikä ääniä.

Galileo Galilei ilmaisee asian näin…: ”Nyt sanon, että aina, kun kuvittelen mitä tahansa aineellista tai kappalemaista oliota, tunnen välittömästi tarvetta ajatella sitä rajallisena, jonain, jolla on tämä tai tuo muoto; jonain, joka on suuri tai pieni verrattuna toisiin esineisiin ja joka on jossain tietyssä paikassa jonain määrättynä aikana; jonain, joka on liikkeessä tai levossa; jonain, joka koskettaa tai ei kosketa jotain toista kappaletta; ja jonain, jonka lukumäärä on yksi tai muutama tai monta. Näistä edellytyksistä irrallisena en voi tippaakaan kuvitella mitään sellaista olemusta. Mutta sitä seikkaa, että sen täytyy olla valkoinen tai punainen, karvas tai makea, meluisa tai hiljainen, ja tuoksua miellyttävältä tai epämiellyttävältä, en koe mielessäni pakottavaksi saattaa tähän yhteyteen. Ilman aistien opastusta, ilman niiden suomaa apua, järkemme tai mielikuvituksemme ei todennäköisesti milloinkaan päätyisi tämänkaltaisiin ominaisuuksiin. Siten ajattelen, että maut, tuoksut, värit jne. eivät ole sen enempää kuin pelkkiä nimityksiä, mitä tulee siihen tarkastelemaamme kohteeseen, johon me ne sijoitamme, ja että ne ovat läsnä ainoastaan tietoisuudessa. Siten, jos elävät olennot poistettaisiin, kaikki nämä ominaisuudet pyyhkäistäisiin pois ja hävitettäisiin täydellisesti. Mutta koska olemme tyrkyttäneet niille erityisiä nimiä, jotka selvästi poikkeavat yllä mainituille muille ja todellisille ominaisuuksille annetuista nimistä, haluamme uskoa, että ne aidosti ovat olemassa todellakin erillisinä näistä jälkimmäisistä.”²⁾

…ja Descartes :” Selväksi (clara) kutsun sitä tietoa, joka on huomioivalle hengelle läsnä oleva ja ilmeinen, kuten kutsutaan selvästi nähdyksi sitä, mikä on katsovalle silmälle läsnä ja ärsyttää tätä tarpeeksi voimakkaasti ja ilmiselvästi. Tarkaksi (distincta) kutsun kuitenkin tietoa, joka - selvyyden tason toteutuessa - on erossa ja poikkeaa kaikista muista niin (sejuncta et praecisa), ettei siinä ole mitään muita kuin selviä tuntomerkkejä…Kun esim. joku tuntee voimakasta kipua, niin tämän kivun havaitseminen on aivan selvä, muttei aina tarkka; sillä yleensä ihmiset sekoittavat havaintonsa hämärään, kivun luonnetta koskevaan arvioonsa ollen sitä mieltä, että kipeässä raajassa olisi jotain kivuntunteen kaltaista, jonka kuitenkin ainoastaan he itse havaitsevat. Näin jokin mielikuva voi olla selvä, muttei tarkka; mutta kaikki, mikä on tarkkaa, on samalla myös selvää.”³⁾

Tällä tavoin sekä Galilei että Descartes nostavat kvantitatiivisesti käsitettävän tiedon korkeampaan asemaan kuin kvalitatiivisesti käsitettävän. Adolf Portmann ei siis yhtynyt Galilein eikä Descartes´n näkemyksiin välittömän aistihavainnon arvottomuudesta tieteellisen menetelmän osana. Hän päinvastoin korotti sen keskeiseen asemaan tutkimustyössään ja kutsui siihen pohjautuvaa maailmankuvaa ”primääriseksi”. Näin tehdessään hän ei kuitenkaan väheksynyt ”teoreettista funktiota”, so. loogisen järkeilykyvyn hallitsemaa ajattelua ja matemaattis-fysikaalisten menetelmien käyttöä. Hänen jatkuvana pyrkimyksenään oli pikemminkin saattaa tasapainoon ”esteettinen ja teoreettinen funktio”, nämä kaksi ihmismielelle suotua erilaista työskentelytapaa.⁴⁾ Näin hän kirjoittaa ”Primäärisen maailmankuvan ylistyksessään”: ”Tämä aito ja suuri todellisuus, aistimaailmamme tosi ihme, meidän täytyy tunnustaa sen luovassa potentiaalissa ja säilyttää se, tämä maailma, josta laskelmoiva älymme vie meitä aina vain kauemmaksi.”⁵⁾ Portmannin matkassa biologinen tutkimustyö pääsee ”sekundäärisen maailmankuvan” sokkeloista takaisin avoimeen, välittömään havainnointiin, jonka tulosten tulkinta löytää kiinnekohtia usein hyvinkin odottamattomista, laajemmista yhteyksistä.

Tutkimuksen rajojen tunnustaminen

 Kun A. Portmannin ennakkoluuloton havainnointitapa vei hänet myös biologisen tutkimuksen reuna-alueille ja sai hänet viittaamaan vastausta vailla oleviin ja myös lopullisesti vastaamatta jääviinkin kysymyksiin, hänen lausuntojaan moitittiin kollegoiden keskuudessa ”filosofisiksi”. Tähän hän totesi, että tällainen moitekin oli yhtä lailla filosofinen, mutta oli vain peräisin toisenlaisesta laajalle levinneestä, yleisesti hyväksytystä, reduktionistisesta filosofiasta.

Virkaveljien ja -sisarten luottaessa ainoastaan teknisiin ja manipuloiviin menetelmiin - preparaattiin - parhaimpina vastausten antajina A. Portmann uskaltautui työssään ja ajattelussaan pidemmälle. Hän oli kuitenkin hyvin tietoinen biologisen tutkimusmenetelmänsä rajoituksista. Hän ei antanut vastauksia siellä, missä käsillä olevan aineiston tarkka havainnointi niitä ei voinut antaa. Tästä on esimerkkinä hänen antropologinen näkemyksensä: ”Biologian soveltaman käsitteistön käyttökelpoisuus alkaa olla lopussa sillä kohtaa, missä tapaamme historialla varustetun elämän todelliset, täydet vaikutukset. Biologinen kehityskäsite antaa ymmärtää, että ihminen on syntynyt orgaanisen evoluution tuloksena; tämän tapahtuman ”kuinka” -puolesta se ei nykyisessä muodossaan sano mitään varmaa. Ja sen toteamuksen mukana, että orgaaninen muoto ”ihminen” on valmiina edessämme, sammuu biologisen kehitysidean käyttökelpoisuus - sillä nyt arvoitus on jo takanamme (samantekevää, pidämmekö sitä ratkaistuna vaiko emme), ja puhummekin jo kaikesta siitä, mistä fossiilitutkimus ei yksinään milloinkaan voi antaa meille tietoa: Puhumme olennosta, jolla on käytössään sanallisen kielen ja perinteen elementit. Erilaisten esi- ja alkuihmistyyppien ja nykyisten rotujen väliset yhteydet eivät ole selittyneet biologiasta käsin. Ei dokumenttien puutteen vuoksi, vaan sen periaatteellisen vaikeuden vuoksi, että esihistorian tai rotututkimuksen jokainen todistusaineisto ei ole yksinomaan orgaaniseen evoluutioteoriaan perustuvan selityksen ulottuvilla, vaan se (todistusaineisto) täytyy ensi sijassa ymmärtää historian tutkimuksessa käytettävin selitystavoin. Jokaisen tosiasian, jonka biologi tällä alueella haluaa selittää jonkin ihmistyypin polveutumisella jostain toisesta ja siis orgaanisella kehityksellä, historioitsija kykenee käsittämään vaelluksen, tavarainvaihdon ja rotusekoituksen yms. avulla ja hyvin usein oikeammalla tavalla.”  ⁶⁾

Itseilmaus ja sisäisyys eliöiden tärkeimpinä tunnusmerkkeinä

Rajojen tunnustaminen ei kuitenkaan estänyt Adolf Portmannin pyrkimystä löytää uusia tapoja biologian eri alueiden lähestymiseksi. Tämä ”primääriseen maailmankuvaan” luottava lähestymistapa oli hyvin hedelmällinen ja tuotti runsaasti konkreettista tutkimusaineistoa. Sen tärkein merkitys lienee kuitenkin yksinkertaisesti siinä, että ”tunnustamalla lukuisten, aivan liian usein vähäteltyjen tai jopa kiellettyjen ilmiöiden olemassaolon”²⁾ se avasi tutkimukselle myös aivan uusia näköaloja ja mahdollisuuksia.

Portmannin tutkimus kiinnittää huomiomme elävien olentojen ulkomuodossa niihin puoliin, joita ei voida selittää täysin niiden toiminnallisten ominaisuuksien perusteella. Niillä ei siis ole mitään merkitystä lajin hengissä säilymisen kannalta, tai ne voivat olla jopa haitallisia tässä suhteessa. Jälkimmäisestä on esimerkkinä selkärankaisten evoluution kuluessa havaittava kivesten laskeutuminen ruumiinontelon ulkopuolelle, pois tästä suojatusta asemasta. Adolf Portmann kirjoittaa tästä ilmiöstä seuraavasti: ”Useimmat selitysyritykset lähtevät liikkeelle ontogeneettisistä olosuhteista ja esittävät kivesten uloslaskeutumisen erilaisten kehitystapahtumien seuraukseksi. Nämä selitysyritykset eivät kuitenkaan ota huomioon sitä, että jo näiden ontogeneettisten mekanismien syntyminen itsessään oli kivesten uloslaskeutumisen palveluksessa eikä ole tämän ”syynä”. Kenenkään mieleen ei juolahda selittää sydämen toimintarakenteiden syntyä jonkinlaiseksi ruumiinontelon vatsanpuoleisissa aiheissa tapahtuneiden prosessien sattumanvaraiseksi seuraukseksi. Niin tulee myös ne ontogeneettiset prosessit, jotka johtavat sukurauhasten laskeutumiseen, käsittää siten, että ne on suunnitelmallisesti määrätty osallistumaan tähän tapahtumaan.” ⁷⁾

Alempien eliölajien kohdalta, erityisesti takakiduksisten etanoiden (Opistobranchia) heimosta Aeolidiidae, Portmann löysi todellisen aarreaitan. Näiden mikroskooppisten merietanoiden muoto- ja värirunsaus sai hänet kirjoittamaan, että ne ovat ”kaunottaria, jotka sykähdyttävät kuivintakin tutkijasydäntä.” ⁸⁾ Näiden eläinlajien näköaisti on heikosti kehittynyt, joten lajinsisäinen signaalimerkitys ei selitä niiden vaihtelevaa ulkomuotoa. Mahdollista viholliseen kohdistuvaa suojavaikutusta Portmann kommentoi seuraavasti: ”Mutta vaikka tämä suojavaikutus todella olisikin olemassa, niin se ei lainkaan auttaisi selittämään tätä erikoislaatuisinta asiaa: hienostunutta kuviointia, joka on ominainen, lajista toiseen vaihdellen, näiden etanoiden selkälisäkkeille, tuntosarville ja koko ruumiille.”…”Tähän asti edellytettiin kaikessa hiljaisuudessa, että ihon pigmentit ja väritykset ilmaantuvat sellaisten tapahtumien sivutuotteina, jotka kuten hengitys, ruuansulatus ja eritys, ovat elintärkeitä - siis seurauksena aineenvaihdunnan tapahtumista, joista elämän ylläpito riippuu. Hengissä säilyminen näytti ylipäätään olevan se lopullinen elämäntehtävä. Nuo värikkäät etanat ilmaisevat vetonsa tähän käsitykseen. Ne viittaavat siihen, että elävän olennon kehitys tähtää salaperäistä harmoniaa noudattaen alusta lähtien kahteen erilaiseen päämäärään: monimutkaisen ylläpitovarustuksen rakentamiseen toisaalla, mutta sen lisäksi vielä aivan toisenlaiseen järjestelmään, joka on suuntautunut ulkoisen olemuksen ilmentämiseen. Elimistö panee käyntiin huomattavia prosesseja, jotka eivät alun pitäenkään ole säilytysvaiston alaisia.” ⁸⁾

Eliöiden ulkomuodossa havaittavalle, lajinsäilymisen kannalta merkityksettömälle puolelle Portmann antoi nimen ”Selbstdarstellung”, joka voidaan kääntää sanalla ”itseilmaus”. Alempien eliölajien tarkastelu vei hänet jopa siihen johtopäätökseen, että lajin- ja yksilönsäilymiseen perustuvat selitykset pätevät tiettyihin erikoistapauksiin, jotka sinänsä kuuluvat eliöiden ulkomuodon ja elinympäristön välistä riippuvuussuhdetta koskevan laajemman selityksen piiriin. Yksinkertaisimmilla organisaatiotasoilla eliöiden ulkomuoto, niiden valon valaiseman rajapinnan muodostumat ja värit, ovat ”osoitteettomia”, so. niitä ei ole tarkoitettu toisia eliöitä varten, vaan ne ovat ”valotilassa tapahtuvaa puhtainta manifestoitumista tai näyttäytymistä.”…”Osoitteelliset ilmaukset”, jotka osallistuvat lajin- ja yksilönsäilymisen toimintoihin, ovat tältä näkökannalta katsottuna ”paljon yleisemmän ja alkuperäisemmän, ei kenellekään tarkoitetun valokentässä olemisen erikoistapaus: valossa manifestoituminen on eliön itseilmauksen tärkein aspekti.” ⁹⁾

Tämä laajentunut eliöiden ulkomuotoa koskeva käsitys - se, että eliöiden ulkopinnan rakenteet ja värit primäärisesti kuvastavat niiden suhdetta ulkomaailmassa vallitsevaan valokenttään - vaatii Portmannin mukaan täydentävää kompensaatiota toisaalta, nimittäin eliöiden sisäisyydestä (Innerlichkeit). Sisäisyys kuvaa sitä eliöiden ominaisuutta, että ne toimivat omasta kätkössä olevasta keskuksestaan käsin, itsenäisinä yksikköinä, jotka eivät osoita yksinkertaisesti vain reaktiokykyä, vaan myös transaktiokykyä. ²⁾. Myös tämän sisäisyyden kautta eliöt ovat suhteessa ympäröivään maailmaan: ”Sisäisyys ilmenee ympäristöön sopeutumisena, yksilönkehityksen aikana tapahtuvana ”itsensä rakentamisena”, säätelynä, kaikenlaisena ympäristön tapahtumien muuntamisena sisäisiksi ja ulkoisiksi reaktioiksi, samoin kuin korkeampien eläinten selvästi havaittavana omaehtoisena käyttäytymisenä.” ⁹⁾ Portmann lähtee tarkastelemaan eliöiden sisäistä maailmaa ihmisestä käsin. Hän toteaa, että tämän sisäisyyden me kaikki tunnemme, koska meillä on siitä omakohtainen kokemus. Koska ihminen selvästikin on eräs biologinen olento, hänen sisäisen kokemuksensa kaltaista - ainakin jossain määrin sen kaltaista - voi odottaa myös muilta biologisilta olennoilta. ”Näiden meidän omasta organisaatiostamme suuresti poikkeavien eliömuotojen sisäisyys puhuu meille ulkoisen ilmentymänsä kautta. Se seikka, että emme kykene kääntämään tätä kieltä ihmisen käyttämiksi sanoiksi, ei ole mikään syy olla näkemättä tätä ilmentymää sinänsä. Jos jossain vieraassa maassa olen katsomassa jotain teatteriesitystä, josta en ymmärrä sanaakaan, ei minun tule sillä perusteella väittää, ettei mitään esitystä ole menossa, ettei mitään tapahdu, paitsi että kuuluu jotain sattumanvaraista hälyääntä.” ²⁾ 

Marjorie Greenen toimittamassa filosofista biologiaa käsittelevässä teoksessa Portmannin termien ”itseilmaus” ja ”sisäisyys” asema itsesäilytykseen nähden kuvataan näin: Darwinin teorian ohjaamina biologit näkevät eliöt pelkästään eräänlaisina eloonjäämistekniikoiden aggregaatteina. He näyttävät uskovan, että elämän ja adaptaation l. sopeutumisen välille voidaan asettaa yhtäläisyysmerkki. Adaptaatio merkitsee eliön sopeutumista sisäiseen ja ulkoiseen ympäristöön sillä tavoin, että se selviytyy hengissä. Tämänkaltaisessa ajattelussa hallitsevana käsitteenä on hyödyllisyys. Hyödyllisyys on kuitenkin kaksinainen käsite: ei pelkästään hyödyllinen jonkin vuoksi - tässä tapauksessa hengissä säilymisen vuoksi - vaan myös hyödyllinen jollekin. Aina on olemassa myös yksilö tai ryhmä - siis laji - joille jokin ominaisuus on hyödyllinen. Kuinka biologi selittää tämän adaptaatioyhtälöön kuuluvan tekijän? On kaksi vaihtoehtoa: Joko yksilöstä itsestään on hyötyä jotain tarkoitusta varten, tai sillä on oma itseisarvonsa ja siitä sellaisenaan riippuu alkuperäinen hyödyllisyyden perustelu. Jos edellinen pitää paikkansa, voimme eräiden tunnettujen biologien tavoin sanoa, että monisoluisten eliöiden elämä ei ole mitään muuta kuin väline, joka uudelleen järjestelee ja monistaa niissä olevaa ainoaa rajattomasti hengissä säilyvää osaa, nimittäin geenistöä. Absurdi tapa tarkastella kaikkien elävien olentojen saavutuksia, mukaan luettuna inhimillinen kulttuuri sekä kasvien ja eläinten suunnaton monimuotoisuus. Toinen vaihtoehto olisi rehellisesti tunnustaa, että itsesäilytyksen mekanismit, olkoot ne kuinka kiehtovia tutkimuskohteita tahansa, ovat kaikki välineellisiä suhteessaan niiden kokonaisuuksien itseisarvoon, joita ne ylläpitävät. Tässä on se, mitä Portmannin käyttämät elämän tunnusmerkit itseilmaus ja sisäisyys pyrkivät selventämään. Elävät olennot, sellaisina, kuin ne näyttäytyvät ympäröivälle maailmalle ja sellaisina, kuin ne omasta keskuksestaan käsin järjestelmällisesti toimivat, ovat itsessään merkityksellisiä. Elämälle tyypilliseksi katsottu itsesäilytys, niin tärkeä kuin se onkin, täytyy sijoittaa kolmanneksi ominaispiirteeksi noiden kahden muun alaisuuteen. ²⁾

”Portmann-ilmiö”

Adolf Portmannin voimakas kiinnostus embryologiaa, alkionkehityksen tutkimusta, kohtaan saattoi hänet niiden huomattavien havaintojen äärelle, jotka ensin koskivat lintujen ja nisäkkäiden poikasvaihetta ja myöhemmin ensimmäisen elinvuoden merkitystä ihmisyksilön kehityksessä. Yhdistäessään tutkimustensa tulokset ihmisapinoiden kasvua koskeviin tutkimustuloksiin ja eräisiin aikaisempiin, varhaislapsuuden kehitystä koskeviin havaintoihin, joiden mukaan ihmisen kasvu ensimmäisen elinvuoden aikana on luonteeltaan sikiönkaltaista, hän päätyi määrittämään ihmisen ns. ”toissijaiseksi pesässäviipyjäksi” (sekundärer Nesthocker). Ihmissikiön ominaisuudet ja vastasyntyneen ihmisen kehitys eivät sovi kehittyneemmiltä nisäkkäiltä ja ihmisapinoilta saatuun muottiin. Samoin ei ihmislapsen avuttomuus ole verrattavissa alempien nisäkkäiden poikasten tilanteeseen. Näitä eroja korostamalla Adolf Portmann loi uuden tarkastelukulman, josta käsin ihmisen ensimmäinen elinvuosi näyttäytyy aivan erikoisessa valossa.⁶⁾ Tästä hän kirjoittaa seuraavasti: ”Extra-uteriaalinen, kohdunulkoinen, varhaisvuosi, joka meidän tulee käsittää ihmisen erityisominaisuudeksi, on merkittävin ajanjakso henkisiksi kuvattuihin inhimillisiin erityistuntomerkkeihin - henkiseen kokemiseen, puhuttuun kieleen ja pystyssä kävelemiseen - johtavan kehityksen kannalta.” ¹¹⁾ Hänelle siis ihmisen ensimmäiselle elinvuodelle ominainen avuttomuus - johon kuitenkin liittyy aistien ja hermoratojen tietyntasoinen kehittyneisyys - edustaakin sellaista positiivista avoimuutta, joka mahdollistaa ihmiselle hänen kaikkein lajityypillisimmät ominaisuutensa. Tämän ensimmäisen elinvuoden aikana, joka kaikkia kehittyneempiä eläimiä koskevien lakien vastaisesti eletään suojaavan äidinkehon ulkopuolella, runsasvaikutteinen ulkomaailma ja tuleva sosiaalinen ympäristö suovat niistä riippuvalle ihmislapselle hänen kaikkein merkittävimmät biologiset erikoispiirteensä. ¹¹⁾ 

Tätä extra-uteriaalista varhaisvuotta koskevat faktat Portmann esittää kirjassaan ”Biologische Fragmente zu einer Lehre vom Menschen”. Kirja ilmestyi vuonna 1944, mutta vasta vuonna 1956 se tuli laajemmin tunnetuksi. Se on Adolf Portmannin teoksista saanut osakseen jatkuvaa kiinnostusta, ei ainoastaan biologien piirissä, vaan myös muiden tieteiden aloilla. Biologi Joachim Illies, Adolf Portmannin elämänkerran kirjoittaja, kertoo, että kirjan saama laaja vastakaiku johtuu siitä henkisestä tyhjiöstä, johon se saapui sopivalla hetkellä. Hänen mukaansa oli olemassa kolme ihmistä koskevaa peruskonseptia: teologinen käsitys ihmisestä ”Jumalan kuvana”, biologistinen käsitys ihmisestä ”myöhäisapinana” ja filosofinen käsitys ihmisestä ”vajavaisena olentona”. Tähän tilanteeseen ilmaantui nyt biologi Portmann ja esitteli - täysin riippumattomana filosofisista koulukunnista ja ilman ideologisia ennakkoasenteita - perusantropologiansa, joka vannoi uskollisuutta ainoastaan biologisten tosiasioiden havainnoinnille.

”Portmann-ilmiö”, jolla tarkoitetaan ensimmäisen elinvuoden tärkeää merkitystä ihmisen kehityksen, samoin kuin hänen muuhun luontoon nähden erityisen asemansa kannalta, vaikutti voimakkaasti eräisiin huomattaviin 1900-luvun ajattelijoihin ja antropologeihin (Barth, Jaspers, Heidegger, Plessner jne.). Siitä tuli osa yleissivistystä, ja se saapui myös englantilaiselle kielialueelle amerikkalaisen filosofi Marjorie Greenen myötä, joka teki maassaan tunnetuksi ”filosofista biologiaa” eurooppalaisena traditiona. ¹¹⁾ 

 Ihmisen varhaisilla kasvu- ja kehitysvaiheilla on siis tärkeä merkitys Portmannin biologiassa. Primäärinen maailmankatsomuskin - hänen biologiansa ydin - on se kaikkein alkuperäisin tapa tarkastella ympäröivää maailmaa. Se on nimittäin se tapa, jolla me näemme luonnon lapsuutemme päivinä. ”Galileilainen käänne” ¹¹⁾ ja sitä seurannut mullistava tieteellinen kehitys ovat etäännyttäneet meidät tästä perustasta, jolla kuitenkin meidän koko havaintomaailmamme lepää. Portmann osoitti, että tällä alkuperäisellä maailmakatsomustavalla on edelleen oma arvonsa ja paikkansa biologisessa tutkimuksessa. Illies kirjoittaa Portmannin elämänkerrassa: ” Portmannin elämäntyön ansiosta biologia pääsee varsinaisella alueellaan - elävien olentojen kokonaisuuden tutkimuksessa - jälleen oikeuksiinsa ja täyteen mittaansa nimenomaan elävää tutkivana tieteenä. Sillä tavoin se on toisaalta myös saanut uudet varustukset syventyäkseen elämän suurimpaan arvoitukseen - nimittäin ihmisolemukseen - siis siihen ainoaan olentoon, joka kykenee vastaanottamaan myös todellisuuden osoitteettomat, itseriittoiset ilmentymät ja jonka luona hänen ”maailmalle avoimen” tietoisuutensa ja tuntemiskykynsä ansiosta siten on koko itseään ilmaisevan kaikkeuden lopullinen osoite.” ¹¹⁾

Kirjallisuus:

1) Adolf Portmann 1979: Vom Lebendigen, s. 49.

2) Approaches to a Philosophical Biology, 1968; toim. M. Greene: s. 3; s. 27; s. 319; s. 32-33. 3) Was die Philosophinnen denken, 1983; toim. H.Bendkowski & B. Weisshaupt: s.157.

4) Adolf Portmann 1982: Biologie und Geist, s. 85.

5) Adolf Portmann1975: An den Grenzen des Wissens, s. 253.

6) Adolf Portmann 1969: Biologische Fragmente zu einer Lehre vom Menschen, s. 21-22;  s.58.

7) Adolf Portmann1983: Einführung in die vergleichende Morphologie der Wirbeltiere, s. 318.

8) Adolf Portmann 1958: Meerestiere und ihre Geheimnisse, s.63, s.72.

9) Adolf Portmann 1970: Entlässt die Natur den Menschen? s. 54.

11) Joachim Illies 1981: Adolf Portmann, Ein Biolog vor dem Geheimnis des Lebendigen:

 s 185; s.186 - 189; s. 21; s.181.

Sitaattien käännökset Taina Leu

Kirjoittaja: Taina Leu

FM biologi,

kääntäjä

Ruokavalion yhteys ympäristöongelmiin

Tasapainoisen ruokavalion kaloriteorian harha-askel

Ruokavalion yhteys ympäristöongelmiin? – Siinä on yhteys, jossa esim. energian kulutusta tarkasteltaessa on kyse niin arkisista asioista, että yhteys usein jää huomaamatta. Siinä on kyse muustakin kuin lihansyöntiin ja kasvissyöntiin liittyvien ympäristövaikutusten välisestä erosta, siis muustakin kuin siitä, että lihan tuottamiseen kuluu paljon enemmän ympäristöresursseja kuin kasvisten yms. tuottamiseen. On kyse myös siitä energiamäärästä, jonka päivittäin kulutamme ravinnon muodossa. Meille on opetettu, että ihminen on sekaravinnon syöjä ja tarvitsee sukupuolesta ja iästä sekä ruumiillisesta aktiviteetista riippuen noin 2500–3000 kcal / pv. Siten tämän ns. tasapainoisen ruokavalion kaloriteorian mukaan näyttää mahdottomalta siirtyä puhtaaseen kasvissyöntiin, koska tämän energiamäärän kattamiseksi täytyisi syödä 10–20 kg vihanneksia, hedelmiä ja yrttejä päivässä. Jos lähdetään siitä, että ihmisen mahalaukku vetää kerralla 300–400 g, niin silloin tämä tarkoittaa sitä, että kasvissyöjän täytyy mutustaa ruokaa tauotta koko päivä. Kuitenkin tiedetään, ettei mitään tällaista tapahdu vegaaneille eikä muillekaan kasvissyöjille. Nämä eivät syö yhtään sen enempää kuin ”normaalitkaan” ihmiset. Tämä merkitsee sitä, että kasvissyöjä käyttää huomattavasti vähemmän kilokaloreita kuin mitä sekaravinnon käyttöön perustuva teoria edellyttää. Näin ollen kasvissyönti säästää luonnonvaroja usealla tavalla lihan ja sekaravinnon syöntiin nähden, ensinnä siksi, että kasvisten tuottaminen kuluttaa vähemmän ympäristön resursseja ja toiseksi siksi, että kasvissyöjä nauttii vähemmän kaloreita yhtä ateriaa ja päivää kohti. Tähän samaan ekologisemman ravitsemuksen suuntaan mennään vielä yhtä askelta pidemmälle nautittaessa kasvisperäistä tuoreravintoa, jota käsitellään tuonnempana.

Vuosikymmeniä jatkuvan virheellisen ravitsemuksen seuraukset: heikentynyt terveydentila ja lopulta sairaus

Se, että kasvissyöjä selviytyy käyttämällä vähemmän kcal / pv kuin sekaravinnon syöjä, osoittaa ym. tasapainoisen ruokavalion kaloriteorian heikkouden. Toiseksi nähdään, että tätä teoriaa ohjenuoranaan pitävät saavat ravinnon mukana tarpeetonta energiaa, joka itse asiassa on terveydelle vahingollista. Lisäksi ruuansulatuselimistöllä on kullekin ruokalajille oma ohjelmansa. Niinpä lihan sulamiseen saattaa mennä aina kahdeksankin tuntia, kun vihannekset ja juurekset tarvitsevat neljä tuntia ja hedelmät tunnin. Tästä seuraa, että sekaravintoa sisältävä ateria merkitsee ruuansulatusjärjestelmän ylikuormitusta, koska sen täytyy valita joka syömisellä kaikkein ”raskain kalusto” tällaisen aterian sulattamiseen (väkevin happo-emäs mitä sekaravinnon käyttöön perustuva teoria edellyttää. itä, että kasvissyöjän täytyy mutustaa ruokaa tauol / pv energiaa. Steta aktiviteetista riippuen noin 25misen on sekaa. lon suunnitelmassa?--kkkokokoonpano, korkea entsyymipitoisuus). On selvää, että ajan oloon seka-aterioita syövien ihmisten terveydentila alkaa horjua, kun ruuansulatusjärjestelmän limakalvot ja seinämät jatkuvasti altistuvat tällaisille olosuhteille.

Paitsi tämä ihmisen tarvitsemaa kalorimäärää ja hänelle välttämättömänä pidettyä sekaravintoa koskeva virheellinen teoria, myös ruuan ja varsinkin ns. roskaruuan jatkuva tarjollaolo on johtanut ihmisiä harhaan ravitsemuksen suhteen. Tästä on ollut maailmanlaajuisesti katsoen katastrofaaliset seuraukset: Diabetes-pandemia. Tällä hetkellä maailman väestöstä 246 miljoonaa - aikuisväestöstä 5,9 % - kärsii diabeteksesta, useimmiten tyypin 2 diabeteksesta. Aikaisemmat lukemat osoittautuvat jatkuvasti aliarvioiksi, sillä sairaus yleistyy. Suomessa on havaittavissa sama suuntaus kuin muualla maailmassa. Viimeisimmän arvion mukaan täällä on noin 200000 diabeetikkoa, joista suurin osa kärsii tyypin 2 diabeteksesta. Euroopan maiden kokonaistilastoissa Suomi on kärjessä ja vain hieman alempana kuin USA. Lisäksi on valitettava tosiasia, että Suomi on ollut 30 vuoden ajan lasten diabetes-lukujen suhteen maailman kärjessä. Kansanterveyslaitoksen ennusteiden mukaan Suomessa tulee 30 vuoden sisällä olemaan 400000 diabetes 2 -potilasta, ja tautia alkaa esiintyä yhä nuoremmilla.

Muualla tehdyin tutkimuksin on todettu, että erityisen riskialttiita ovat vähävaraiset etniset ryhmät, jotka aina viime vuosisadan alkupuolelle asti ovat nauttineet paikallista ravintoa ja jotka ovat perimänsä puolesta sopeutuneet elämään ajoittain niukankin ravitsemuksen varassa. On esitetty teoria ns. ”thrifty”-geenistä, kaloreja säästävästä taloudellisuuden geenistä. Liiallinen ravinnonsaanti tällaisen ”thrifty”-geenin ohjaamassa elimistössä johtaa ylipainoisuuteen, joka altistaa tyypin 2 diabetekselle. Suomalaistenkin voidaan tämän perusteella olettaa kuuluvan ryhmään, jossa tätä geeniä esiintyy. Historiallinen katsaus osoittaa, että olemme pitkään olleet eristyksissä muun maailman ruokakulttuurista ja että viimeiset niukkuuskaudet ovat suhteellisen lähellä menneisyydessä (sotavuodet 1939–1945 ja viimeinen laajamittainen nälänhätä 1866–1868). Näkökulma muuttuu tässä sellaiseksi, ettei kyseessä olekaan perinnöllinen sairaus, vaan sairaalloinen ruokavalio.

Tuoreravinto lääkkeenä

Diabetes on selvästi nykyihmisen elintapoihin liittyvä ja siten ennalta ehkäistävissä ja parannettavissa oleva sairaus. Muiden tutkijoiden ohella lääketieteen tri Gabriel Cousens USA:ssa on tutkinut jo vuosikymmeniä niitä henkilökohtaisen elämäntavan tekijöitä, jotka aikaansaavat diabetesta. Tältä tieteelliseltä pohjalta hän on kehittänyt ohjelman, jonka avulla diabetes-potilaiden aineenvaihdunta on voitu palauttaa normaaliksi. Tämän ohjelman tärkeä kulmakivi on tuoreravinto. Myös muita tavanomaisen lääketieteellisen käsityksen mukaan parantumattomia sairauksia sairastavien potilaiden fysiologia on pystytty palauttamaan täysin normaaliksi määräämällä heille tuoreravintoa (esim. Max Gerson, Galina Shatalova, Fred Bisci).

Tuoreravintoruokavaliossa ruoka-aineita käytetään niiden alkuperäisimmässä muodossa. Olennaisinta tässä on, ettei niitä kuumenneta yli 42^oC. Tällöin niiden sisältämä entsyymiaktiivisuus ja muut tärkeät ravintotekijät säilyvät mahdollisimman koskemattomina. Tätä tilannetta tulee verrata siihen, että nykyään ihmiset enimmäkseen syövät elotonta ravintoa kuumennettujen, pitkälle käsiteltyjen ja säilöttyjen ruokien ja valmisruokien muodossa. Näin saadusta ravinnosta puuttuu suurin osa elintärkeistä kivennäis- ja hivenaineista sekä vitamiineista. Koska elimistö kuitenkin tarvitsee energian ja rakennusaineiden lisäksi näitä vitaaliaineita, se ilmoittaa näläntunteella niiden puutteesta. Elimistö on aliravittu siitä huolimatta, että ruokaa on tarjolla runsain mitoin. Lisäksi tällaisen kuolleen ravinnon sulattamiseen elimistö tarvitsee enemmän entsyymejä ja ruuansulatusnesteitä, siis omia resurssejakin kuluu lisää jo pelkässä ruuansulatuksessa. Toisin on tuoreravinnon kohdalla. Sen sisältämät luonnolliset entsyymit laukaisevat ruuan autodigestion, itsestäänsulamisen, jolloin kehon omia resursseja käytetään vähemmän. Lisäksi tuoreravinnossa ovat kaikki luonnon kivennäiset, hivenaineet ja vitamiinit koskemattomina tallella. Jos tuoreravinto vielä tarjotaan puristemehuna tai sekoittajassa valmistetun smoothien muodossa, ravinteiden imeytymisteho ruuansulatuskanavassa moninkertaistuu. Tämä on voitu todeta potilailla, joiden elimistö on sairauden vuoksi heikentynyt. Myös terveydentilaltaan ns. normaalit henkilöt huomaavat yleensä välittömästi tämän vaikutuksen. Kyseessä on paitsi ravinteiden parempi imeytyminen suolistossa, myös kehoon kerääntyneiden myrkkyjen (aineenvaihdunnasta, ympäristöstä ja lääkityksestä tulevat myrkyt) poistuminen (detoksikaatio) tuoreravinnon vaikutuksesta.

Tuoreravinnon ekologisuuden lisäpisteitä

Voimakkaiden terveysvaikutustensa lisäksi kasvipohjaisella tuoreravinnolla on lihaa sisältävään ruokaan ja tavanomaiseen kasvisruokaankin nähden seuraavia etuja energiaresurssikulutuksen kannalta: Pitkälle käsiteltyjen, kuumennettujen ruokien syöjiin nähden tuoreravinnon nauttijat käyttävät moninkertaisesti vähemmän energiaa. Ensinnä tulee se seikka, että heidän ruokansa valmistamiseen kuluu vähän jos ei juuri lainkaan energiaa. Toiseksi heidän elimistönsä toimii energiatehokkaasti yhteistyössä luonnon omien apukeinojen, ravintoon luonnostaan sisältyvien entsyymien, kanssa. Kolmanneksi tuoreravinnon tiivis kivennäisaine- ja vitamiinisisältö tyydyttää tehokkaasti näläntunteen, jolloin ruokaa tarvitsee valmistaa vähemmän päivässä. manneksi ehilisten ravina valmistamiseen ei tarvita mi

Sitten on muita epäsuoria vaikutuksia, kuten se seikka, että tuoreravinnon nauttijoiden ekologinen tietoisuus lisääntyy, kun yhteys ravinnontuotantoon on selvästi heidän kokemuspiirissään (oman puutarhan tuotteet, suoraan viljelijältä ostettu ruoka). Lisäksi tuoreravinnon nauttijat sairastelevat vähän ja ovat myös henkisesti hyvin tasapainoisia, mikä on yhteydessä heidän luonnonläheisyyteensä sekä heidän ruokavalionsa erityispiirteisiin. Siten tuoreravinnon osuuden lisääminen päivittäisessä ruokavaliossa merkitsee huomattavaa maailmanlaajuista ekologista potentiaalia.

Kirjallisuutta ja websivuja:

Galina Shatalova 2002: Wir fressen uns zu Tode, Goldmann

Galina Shatalova 2006: Heilkräftige Ernährung, Goldmann

Charlotte Gerson & Morton Walker, 2006: The Gerson Therapy, Kensington Publishing Corp.

Fred Bisci 2009: Your Healthy Journey Book

Gabriel Cousens 2013: There is a Cure for Diabetes, North Atlantic Books

www.ktl.fi , (Kansanterveyslehti 2004 / 5-6)

www.diabetes.fi

      

kutukset eli siisi, etä kas, ensinnä siksi, että kasvisruuajatkuvasti altistuvat tällaisegiaa,

Naiset ja luonto - Pohdiskelua luonnontieteellisestä näkökulmasta

Luonnontieteellinen näkökanta:

Naiset ja luonto

Onko kirjoitettu puhtaasti luonnontieteelliseltä kannalta mitään? Naisen biologiaan liittyvistä asioista on kirjoitettu etnotieteiden puolella paljonkin, mutta onko kirjoitettu luonnontieteelliseltä kannalta naisten luontosuhteesta mitään? Onko aiheesta käytännön tutkimusta?

(Entä luonto ja miehet?  Onko miehestäkään tässä suhteessa kirjoitettu mitään puhtaasti luonnontieteelliseltä kannalta? Onko tätäkään aihetta käytännössä tutkittu?)

Jotta voitaisiin saada jotain tietoa naisen ja luonnon yhteydestä puhtaasti luonnontieteelliseltä kannalta, täytyy tutkia itse naisen biologiaa. Tältä pohjalta voidaan ehkä saada viitteitä siitä, millainen olisi naisen täysin luonnollinen yhteys luontoon.

Tutkimusta naisesta ja luonnosta on tehty hyvinkin paljon etnotieteiden puolella. Myös muiden tieteiden näkökulmia on käytetty, mutta puhtaasti biologinen näkökulma näyttää puuttuvan, ellei oteta huomioon joitain ihmisen esihistoriaa koskevia evolutiivisia spekulaatioita.

Naisen ekologia

Eräs tapa esittää ”naiset ja luonto” -teema luonnontieteelliseltä kannalta on tarkastella sitä ekologisesta näkökulmasta. Tässä tulee sitten ilmeisesti kysymykseen naisen ekologinen jalanjälki. Näin ollen teemasta ”naiset ja luonto” puhtaasti luonnontieteelliseltä kannalta tulee ainoastaan sarja lukuja, joilla kerrotaan ihmislajin naaraan aiheuttamasta ympäristöhäiriöstä ja -tuhosta. Toisaalta voidaan tehdä matemaattisia laskelmia siitä, kuinka naisen toiminta on saattanut lisätä ympäristön monimuotoisuutta.

Naisen biologia – lääketieteellinen ongelma?

Naisen biologisten toimintojen alueella on tehty paljonkin tutkimusta, varsinkin mitä ongelmallisiin puoliin tulee. Kuitenkin on jäänyt kokonaan taka-alalle sellainen näkökulma, jossa naisen biologiaa tarkasteltaisiin täysin luonnolliselta kannalta. On paljon viitteitä siitä, että nykyinen elämäntapa, erityisesti ravitsemus, vaikuttaa hyvin negatiivisesti naisen biologisiin toimintoihin.

Portmann

Ihmistä kokonaisuutena luonnontieteelliseltä kannalta on tutkittu itse asiassa hyvin vähän. On kylläkin viety läpi valtava miljardiprojekti hänen geeniensä selvittämiseksi. Voidaanko tästä puhtaasti luonnontieteellisestä tutkimuksesta saada jotain johtolankoja aiheeseen naiset ja luonto?

Nainen luonnontutkijana – naisellinen luonnontiede

B. MacClintock

A. Portmann

J.W. Goethe

Jos tällä tavoin jaettuna eri tieteellisiin osa-alueisiin tutkitaan aihetta ”naiset ja luonto”, niin tutkitaan itse asiassa artefaktia, jonka juuri nimenomaan tämä jaottelu on aiheuttanut. Niin suuri on ollut tämän eri aloihin jaottelevan tieteellisen ajattelutavan mahti, että se on aiheuttanut koko yhteiskunnallisen elämän ja yksilöllisen elämän jakautumisen vastaaviin osa-alueisiin. Kysymys syntyy: Kuinka paljon tästä jaetusta kakusta jää puhtaasti luonnontieteellisen tutkimuksen osalle? Ulottuvillamme on selvästikin hyvin fragmentaarista tietoa (vrt A. Portmann: Biologische Fragmente) Tämä jaottelu johtaa juurensa oikeastaan arkaaisesta jaottelusta ruumis, sielu ja henki (Portmann). Jotta siis voitaisiin tutkia aihetta naiset ja luonto sillä tavoin kuin puhtaasti luonnontieteellinen näkökulma edellyttää, täytyisi ensin muodostaa kokonaiskuva, vaikka se olisi vain fragmentaarinenkin, naisesta puhtaasti biologisena olentona. Siis ts. tutkia ja tarkkailla naisen kehoa ja sen toimintoja sekä näihin liittyvää käytöstä täysin ennakkoluulottomasti biologian tarjoamin menetelmin.

Mitkä naisen sukupuoliset ominaisuudet ja piirteet tekevät hänestä nimenomaan ihmislajin naaraspuolisen olennon, ts. mitkä hänen sukupuolisuuteensa liittyvät ominaisuudet erottavat hänet muiden eläinlajien naaraista? Tällä kysymyksenasettelulla voidaan luonnontieteelliseltä kannalta lähestyä aihetta naiset ja luonto, siis aihetta naisten suhde luontoon. Luonnontieteellinen näkökulma tässä tarkoittaa biologista näkökulmaa, joka siis edellyttää, että meillä on ainoastaan puhtaasti biologista faktaa käytettävissämme. Se merkitsee sitä, että näin saatamme nähdä naisen suhteen luontoon sen alkuperäisessä, luonnollisessa tilassa ilman keinotekoisen maailmamme aiheuttamaa häiriötä. Näin siis ainakin teoriassa. Käytäntö on selvästikin toinen asia. Koska tämä alue on lähes tulkoon tutkimatonta maata, niin sieltä ennakkoluuloton tutkija saattaa tehdä yllättäviä löytöjä, jotka vähäpätöisinäkin havaintoina voivat olla alku suurelle löytöretkelle naisen omista omimpaan olemukseen.

Tarkoituksellisesti jätän tässä vähemmälle huomiolle naisen roolin ”ihmispoikasten emona”, koska tarkoituksenani on tarkastella teemaa ”luonto ja naiset” nimenomaan naisen välittömänä yhteytenä luontoon.

Portmann

Aikaisemmin ihmisen esihistoria nähtiin ikään kuin esivaiheena ihmisyydelle. Nykyään on kuitenkin tutkimuksen kautta tullut selväksi, että ihmisen yksilönkehitys kohdusta lähtien sisältää paljon elementtejä, jotka ovat pelkästään ihmiselle tyypillisiä ja tähtäävät niihin lajispesifisiin ominaisuuksiin, jotka erottavat hänet kaikista muista lähisukuisista eläimistä. Nämä lajispesifiset ominaisuudet, pysty käynti, puhuttu kieli ja henkinen kokeminen, liittyvät saumattomasti ihmiseen kulttuuria luovana olentona. Näin ollen luonnontieteellinenkään tutkimus ei voi odottaa löytävänsä ns. primitiivisistä kulttuureista tai esihistoriallisista jäännöksistä mitään viitteitä ihmisen alkuperäisestä elämäntavasta, suhteesta luontoon jne. Ainoa, mikä on konkreettisesti käsillä, on tämänhetkinen tilanne.

Kun halutaan tutkia aihetta ”naiset ja luonto” kokonaisvaltaiselta kannalta sveitsiläisen biologin Adolf Portmannin näkökanta voisi olla varsin hedelmällinen lähtökohta. Se avaisi uuden näkökulman naisen biologiaan. Tätähän yleensä tarkastellaan näkökulmasta, joka pikemminkin korostaa naisessa muun eläinkunnan kanssa yhteisiä ominaisuuksia. Näin nainen nähdään ikään kuin ”eläimellisempänä” kuin mies. Kuitenkin tämäkin alue on kautta koko eläinkunnan hyvin monivivahteinen ja täynnä erilaista toteutumispotentiaalia. Näin ollen ihmisnaaraassa toteutuu kulttuuria luovan olennon naaraspuolisuus. Millainen se oikeastaan on?

Lasten ja nuorten ympäristökasvatus

Hyvä suhde ympäristöön syntyy kiinnostuksesta ja rakkaudesta kotiseutuun. Millä tavalla nykyaikana itse asiassa useimmiten (tiedostamattaan) kodittomat ja juurettomat vanhemmat voivat välittää lapsilleen kotiseuturakkautta? Omalta kohdaltani olen kokenut, että lapsellani on jonkinlainen kotiseutu, mutta minulla ei. Lapsen kautta olen kuitenkin alkanut tuntea, että alue, jolla asun, on myös minun kotiseutuni. Pieni lapsi ja peruskouluikäinen lapsi ovat luonnostaan hyvin kiinnostuneita ympäristöstään. Lapsi haluaa kerätä luonnonantimia, tuoda vanhasta hylätystä puutarhasta omenoita ja kirsikoita, istuttaa kirsikan kivistä kirsikkapuun, ihmettelee perhosen toukkia, haluaa kasvattaa niitä perhosiksi, istuttaa kukan siemeniä takapihalle, haistelee ihastuneena nokkosen ja rikkaruohojen voimakasta tuoksua, rakentaa metsään majan, haluaa katsella talvi-iltoina tähdenlentoja…

Myöhemmin aikuisiän kynnyksellä lapsen kiinnostus luontoon ja ympäristöön saa yleensä muita muotoja, kuten esim. valokuvaus ja retkeily.

Tarvitaanko tähän kasvatusta sanan varsinaisessa merkityksessä? Tämähän tapahtuu luonnostaan, mikäli sille annetaan edellytykset. Luonnostaan syntyvät silloin myös oikeat johtopäätökset ympäristön ja luonnon monimuotoisuuden puolesta. Nämä jälkimmäisethän ovat toiminnan kannalta niitä olennaisia asioita, jotka sitten tietenkin tarvitsevat asiallista ja perusteellista tietoa tuekseen. Vasta tässä kasvattaja astuu kuvaan mukaan.

On hyvä asia, että Luonnonsuojeluliitto ja Luonto-Liitto ovat perusopetuksen uudistusta käsittelevälle työryhmälle jättämässään kannanotossa esittäneet, että suurin osa biologian opetuksesta ja ympäristöopetuksesta siirrettäisiin ulos. Tiedän oman lapseni kohdalta, että kaksiulotteinen orava ei kiinnosta peruskouluikäistä yhtään, mutta kolmi- ja neliulotteinen kylläkin. On tärkeää, että lapset ja nuoret pääsevät kosketuksiin todellisen luonnon kanssa, ei pelkän teoreettisen. Lisäksi on huomattava, että luontoretkillä olennaista on luonnon kokeminen sellaisenaan ilman väliin tulevia teoreettisia selvityksiä. Vasta kun oppilaat esittävät kysymyksiä, tulee opettajan antaa teoreettista tietoa yms. Lieneekö tällainen mahdollista nykyaikana, kun on totuttu siihen, että infoa tuputetaan kysymättäkin?

Kirje luonnosuojelijoille asuessani Mattelmäessä Kaarinasa v. 2003

Tekipä mieleni liittää tämäkin tiedosto blogiin, kun minusta siinä on edelleen hyvin ajankohtaista asiaa. Se kertoo, mitä oli Kaarinassakin vielä 15 vuotta sitten. (Onko siitä tosiaan jo niin pitkä aika!)

Kirjeessä on päiväys: Kaarina 18.04.03

Hei hyvät luonnonsuojelijat

Asun Kaarinassa täällä Mattelmäen kartanon kupeessa. Kaarina on todella suurenmoinen paikka asustella nimenomaan luontonsa puolesta! Tässä meidänkin ympäristössä on sellaisia mukavia juttuja kuin tuo Mattelmäen pöheikkö. Lapsille se on paratiisi. Siellä vanhojen kivijalkojen seassa vilisee sisiliskoja. Erilaisia villiintyneitä ja villejä kukkia, marjapensaita ja hedelmäpuita kasvaa yhtenä viidakkona. Siellä on myös paljon nokkosia, jotka tarjoavat ravintoa nokkos- ja neitoperhosen toukille. Niinpä meidän muutoin steriilin rivitalonurmikkomme yllä lepattelee noita ihastuttavia kesävieraita, joita meillä ei ilman tuota pöheikköä ja sen rikkaruohoja olisi.

Kesällä 2001 silmäni iloitsivat neitoperhosten runsaudesta läheisellä pellolla olevissa pelto-ohdakkeissa. Kaiken kesää myös nokkosperhoset lentelivät talomme ympärillä. Poikani ja hänen kaverinsa kantoivat nähtäväkseni mitä merkillisimpiä toukkia, yksi niistä taisi olla peräti ritariperhosen toukka.

Talvella läheiselle pellolle rakennettiin. Jossain vaiheessa sitten kesällä 2002 oli Kaarinassakin päässyt iskemään sellainen ”siistimiskohtaus”. Kauhukseni katselin, kuinka ne vähät ohdakekasvustot, jotka rakentamisesta olivat jäljellä, jyrättiin pois. Pari hassua kasviyksilöä jäi pystyyn. Tästä kaikestako, vai mistä sitten johtuikin, perhosia ei enää kesällä 2002 ollut yhtä paljon kuin edellisenä kesänä.

Jotkut naapurini taisivat katsella karsaasti pelto-ohdakkeita, joiden annoin rehottaa rivitaloni etupihalla. Tulipa jossain vaiheessa kaikille asukkaille osoitetussa kirjeessäkin muun ohessa vihjaus pihan siistimisestä ja siitä, kuinka tärkeää se olisi kaikkienkin viihtyisyyden kannalta.

Kesällä 2002 lohtunani olivat kuitenkin Parkinmäen luonnonsuojelualueen kyljessä oleva, kamomillaa rehottava pelto ja Kuusistonsalmen rantaan vievä, samaisen luonnonsuojelualueen reunaa seuraava polku. Jälkimmäinen oli keskellä aivan mahtavaa ohdake- ja keltanokasvustoa. Kasvit olivat niin voimakkaita, että melkein tarvitsi jonkinlaisen viidakkoveitsen siitä läpi pääsemiseksi. Toivoin kaiken aikaa, ettei sitä nyt ainakaan parhaimpana kukinta-aikana ”parturoitaisi”. No, ”parturoitiinhan” se, mutta myöhemmin onneksi tosiaan. Perhosia ei kyllä tässäkään kukkarunsaudessa näkynyt yhtä paljon kuin edellisvuonna. Saattaahan syynä olla luonnollinen kannanvaihtelu.

Jos nyt kysyisin noilta rakkailta, ohdakkeita karsastelevilta naapureiltani, mitä he tykkäävät siileistä ja perhosista tai esim. västäräkeistä ja kivitaskuista puutarhassaan, he todennäköisesti vastaisivat, että joo ihastuttavaa! Miksei siis ohdakkeita, nokkosia ja keltanoita, joissa siili voi piileskellä ja perhoset ja niiden toukat saada ravintoa, joissa tilaa muillekin hyönteisille, lintujen ravinnolle.

Nyt kun keväinen aurinko paistaa iloisesti, nämä perhoset palaavat mieleeni. Onko mitenkään mahdollista säästää joitain ohdakepeltoja ja nokkospöheikköjä perhosten ravinnoksi vai onko Kaarinassakin tendenssi ”steriilimpään” suuntaan näissä ruohikkoasioissa?

Kun leikkasin ruohoa ruohonleikkuukoneella (jota hommaa inhoan sydämeni pohjasta, mutta joka täytyy enemmistön toivomuksesta tehdä), jätin kokeeksi keskelle nurmikkoaluetta muutaman apila-, leinikki- ja kamomillasaarekkeen. Se näytti todella mukavalta, ainakin minusta, ja tulihan sillä tavoin pelastetuksi hiukan heinäsirkkoja ja muita ”mönkijöitä” ja ”ötököitä” sekä niiden ravintoa. Olen myös kuullut, että ns. rikkaruohoista saadaan kauniita puutarhakukkia, jos niitä lannoitetaan. Tässä suhteessa olisi varmaan sellaisella permakulttuurin kaltaisella maisemanhoidolla antinsa kaupunkien viheralueiden suunnittelussa.

En halua tehdä näistä asioista mitään ”politiikkaa”, vaan haluaisin omalta osaltani hiljaisesti saada ne ihmisten tietoisuuteen, jotta he ymmärtäisivät tällaisia asioita ja kuinka juuri ne ovat ”tärkeitä kaikkienkin (perhoset yms. mukaan luettuna) viihtyisyydelle” ja enemmällekin: kaikkien hyvinvoinnille. Arvelin, että Kaarinan Luonnonsuojeluyhdistyksen väki voisi olla kiinnostunut tällaisten ajatusten eteenpäin viemisestä.

Kevätterveisin

Taina Leu, FM biologi