”Rikkaruohofilosofiaa” eli turhanpäiväisen hyödyllisyydestä

Kaupunkien laitama-alueilla kasvavat, turhanpäiväisinä kiusankappaleina pidetyt rikkaruohot ovat itse asiassa mielenkiintoinen ja monisärmäinen aihepiiri. Niiden nykyihmiselle hyödyttömään olemassaoloon kätkeytyy se kiehtova tosiasia, että useimmat niistä ovat juuri ihmisen mukana tänne päätyneitä, entisajan suomalaisten hellästi vaalimia hyötykasveja. 

 ”Rikkaruohofilosofointi” on sitä, että turhanpäiväisenä pidetty näyttäytyy merkityksellisenä. Se on todellista ”laiskan” naisen ja miehen filosofiaa. - No niin - ”laiska” ja laiska - on todellista laiskuutta ja sitten on sitä toista, joka on eräänlaista onnellista olemista, joka sallii kaiken muunkin olla. Sellainen ”laiskimus” nauttii kaikesta ympärillään näkemästään ja kokemastaan. Hän on salaliitossa talon nurkalla kurkistelevien voikukkien kanssa. Hänen sydämensä iloitsee, kun pensaan varjoon on ilmaantunut nokkonen. Hän kulkee nenä kiinni nurmikossa ja näkee siihen asettuneet päivänkakkaran alut.

”Laiskimus” ansaitsee lainausmerkkinsä, sillä todellisuudessa hänen passiivisuutensa on täynnä näkymätöntä toimintaa, jolla hän ahkerasti pyrkii tekemättömyyteen ja sillä tavoin korjaamaan kaiken ylenmääräisen tekemisen jäljet. Jatkuvasti hän virittää aistiensa vastaanotinta hienovaraisten yhteyksien taajuudelle ja kiillottaa tietoisuutensa peiliä niitä heijastamaan. Hän näkee jotain huomaamatonta ja kasvattaa sen kauniiksi kukaksi, jonka toisetkin yhtäkkiä pystyvät näkemään.

”Rikkaruohofilosofi” tarkistaa aina, olisiko maailma nurjalta puoleltaan paremman näköinen. Hän luottaa siihen, että kaikella, mitä hän henkilökohtaisesti kohtaa, on merkitys. Toisin sanoen kaikkeen, pienimpäänkin yksityiskohtaan, kätkeytyy jokin opetus häntä varten. Vastustamisen sijasta hän antaa lisävauhtia. Hän ei tukahduta, vaan päästää valloilleen. Turhan kiirehtimisen sijasta hän odottaa.

Luonto on tämän ”laiskimuksen” liittolainen, ei hänen vastustajansa. Hän ei käy mihinkään ”survival of fittest” -kamppailuihin olemassa olevan kanssa. Maapallo ja kaikkeus eivät ole hänen silmissään elämälle vihamielisiä, vaan ne ovat elävien olentojen koti. Kaikkihan täällä on selvästikin järjestetty niin, että elämällä on edellytyksensä. Ihmiselläkin on aivan ikioma paikkansa tämän kaiken runsauden keskellä. Ainoastaan hänen dogmeista taikauskoksi paisuneet ajattelutapansa estävät häntä näkemästä tätä oikeaa paikkaansa.

Inhimilliseen onneen - ja siitähän aina on kyse, nimittäin onnellisesta elämästä - ei tarvita sen enempää eikä vähempää kuin harmonia ja sopusointu kaiken olevaisen kanssa. Teknologiakin voisi palvella tätä päämäärää, kunhan se ensin tutkittaisiin ”nurjalta puolelta”. Tässä tarvitaan luovuutta. Luovuus ei tarkoita jotain arkielämästä pois suljettua, jotain muissa sfääreissä tapahtuvaa haaveksimista. Se löytyy kuivimmastakin paperisodasta, kunhan vain huomaamme sen piilottelemassa kaikkien ratkaisujemme sisällä ja tulemme tietoiseksi tästä jatkuvasti ja kaikkialla läsnä olevasta mahdollisuudesta. Taiteilijan tavoin me kaikki voisimme etsiä ilmaisutapaa ideoillemme. Luovuushan merkitsee ratkaisujen etsimistä niiden edellytysten puitteissa, jotka jo ovat olemassa, ja ”rikkaruohofilosofian” yhteydessä ”olemassa oleva” tarkoittaa luonnon tarjoamaa mahdollisuutta.

 Konkreettinen paluu tuohon ”olemassa olevaan” näyttää kuitenkin vaikealta. Ihmisen paluu alkulähteille on vaikea eikä kuitenkaan ole, sillä hänen olisi lähdettävä liikkeelle arvaamattoman, kiusallisenkin läheltä, nimittäin oman itsensä portilta: Hänen kehonsa on hänen ”työvälineensä” tässä aineellisessa maailmassa ja hänen porttinsa siihen. Jos ”työväline” on epäkunnossa ja portti kiinni, on selvää, että työ on hankalaa ja matka pysähtyy alkuunsa. Näin käy varsinkin tässä läntisessä kulttuurissa, missä ihminen ravitsee itseään väärin, hoitaa sairauksiaan yliampuvalla lääkityksellä ja kantaa huolta turhasta.

Ihmisen henkisiä ja fyysisiä kykyjä läntinen tiede ei ole vielä lähestulkoonkaan luodannut pohjia myöden. Voidaanpa sanoa, että läntinen tiede on katsellut asiaa vain pinnalta - sanan varsinaisessakin merkityksessä. Sitä paljon syvemmällä ovat käyneet - monesti turhanpäiväisinä pidetyt - henkiset, hengelliset ja uskonnolliset opit. Jospa siis yhdistettäisiinkin pinta ja syvyys, jospa tarkistaisimme elämässämme vaikuttavia arkisia aksioomia, esim. sitä, kuinka syömme päivittäin.

Oikeaoppinen ravitsemusneuvoja sanoo: Energiaa niin ja niin paljon, valkuaista, rasvaa ja hiilihydraatteja niin ja niin paljon, suurenpuoleinen määrä kaloreja (1900-2900 kcal), ja kaikki on hyvin. Lisäksi ihminen on kuulemma sekaravinnon syöjä, siis lihaa ja kasviksia hänelle pöytään. Kyllä siinä on ihmiskeholla ihmettelemistä, sekaravinnon sulattamisessa nimittäin. Lihaa ja kalaa eri muodoissa, kastikkeita, perunoita, leipää, munia, juustoa, hedelmäruokia, leivonnaisia, maitoa, limonadeja, sekasalaatteja, jälkiruokia, seisovan pöydän antimet kaikki nämä suunnilleen samalla lautasella, koko tämä uskomaton informaation kakofonia tarjotaan kehollemme. Keholta itseltään ei kuitenkaan kysytä mitään, koska sitä, nimittäin sen sisustaa, ei oikeastaan ole olemassa. Siellä sisustassa tuo sekamelska sitten kaikesta huolimatta jatkaa peruuttamatonta matkaansa. Vie muassaan epäharmonista viestiään, jonka selvittämiseen tarvitaan taatusti koko elimistön resurssit.

Mitä voimavarojen kuluttamisesta seuraa? Väsymystä tietenkin. Entä jatkuvasta voimavarojen tuhlaamisesta? Häiriöitä tietenkin ja lopulta systeemin täysi romahdus. Väsymys, huonovointisuus, sairaus, lyhyt elinikä - kaikki seurausta kehon läpi virranneesta liiasta energiasta ja informaatiosta. Onko tässä yli satavuotiaiden salaisuus: ravinnon päivittäisen energia- ja informaatiomäärän vähäisyys?

Se, joka on tarkkaan seurannut, kuinka lapset opettelevat syömään, tietää, että ihminen ei ole sekaravinnon syöjä. Lisäksi se, joka joskus on vienyt läpi menestyksekkään ja nautinnollisen paaston, tietää, että myös seuraava on täysin totta: Aidosti, biologisesti terve ihmiskeho tarvitsee vain n. 200 - 500 kcal päivässä.1) Aito terveys on eri kuin käyttökelpoinen terveys, johon länsimainen terveyden määritelmä perustuu ja joka itse asiassa merkitsee vain näkyvän sairauden poissaoloa ja sitä, että ihmistä voidaan käyttää yhteiskunnan rattaissa. Jos me täällä länsimaissa hoitaisimme fyysistä ja henkistä terveyttämme oikein, jos siis olisimme selvillä ihmisen perimmäisistä tarpeista biologisena olentona ja ymmärtäisimme oman vastuumme terveydestämme, voisimme luopua suuresta osasta meille tulevaa ravintoa, jolloin sitä ja sen tuottamiseen tarvittavia resursseja säästyisi muille niitä tarvitseville tahoille.

Tämä uusi - vai onko se vanha - tieto ihmiskeholle välttämättömän, ravinnon mukana tulevan energiamäärän vähäisyydestä ja hänen tarvitsemansa ravinnon yksinkertaisuudesta yhdistettynä permakulttuurin periaatteisiin saattaisi tuottaa suurenmoisen synteesin. Permakulttuurissahan pyritään hyödyntämään jo olemassa olevaa, muuttamaan jokin ongelmalta näyttävä tekijä hyödylliseksi ja siten säästämään energiaa ja resursseja. Kuinka kiehtovalta tämä alue näyttääkään, kuinka loputtomilta siihen kätkeytyvät mahdollisuudet, ja mikä hauskinta ja mukavinta: Tällaiset tutkimusretket ovat meille kaikille avoinna, koska niille voi lähteä aivan läheltä, nimittäin oman kehomme ja mielemme portilta.

Inspiraation lähteet:

1)Galina Schatalova 2002:

Wir fressen uns zu Tode. Goldmann (suom. Ahmimme itsemme kuoliaiksi)

Sepp Holzer 2004: Praktische Anwendung für Garten, Obst und Landwirtscaft. Leopold Stocker Verlag. (Käytännön ohjeita puutarhaa, hedelmäpuiden kasvatusta ja maanviljelyä varten)

Chiara Lombardini-Riipinen & Olli Riipinen 1998: Aikidoa luonnon kanssa. Johdatus permakulttuuriin. Visio

Rikkaruohopelto

Kvaliteeteista ja kvantiteeteista ja aidosta muutoksesta

Tehdäänpä seuraava ajatuskoe:

Oletetaan, että elämä tosiaankin sai alkunsa muinaisen meren alkuliemestä. Tuon meren vesi siis sisälsi kaikki elämälle tarpeelliset ainekset eli ensimmäisen solun synnyttämiseen tarvittavat ainekset. Kemiallisten ja biokemiallisten reaktioiden tarvitsema energia tuli runsaasta salamoinnista ja auringon UV-säteilystä. Alkuliemessä oli siis käynnissä runsaasti erilaisia reaktioita, jotka tuottivat erilaisia molekyylirakenteita, kuten aminohappoketjuja, DNA-fragmentteja, hiilihydraatteja, fosfolipidejä jne. Kaikki tämä runsaus iloisessa kaaoksessa. Nyt oletetaan, että ilmaantuu jokin järjestävä prinsiippi. Tämä saa aikaan molekyylien ryhmittymistä ja toisiinsa liittymistä, niin että lopulta muodostuu solua muistuttava rakenne. Nyt tuleekin sitten visainen kysymys: Missä vaiheessa molekyylirykelmiä voi ruveta kutsumaan soluiksi? Sitten, kun ne pystyvät monistamaan itsensä. Kuuluu tietysti vastaus. Jotta mitä moninaisimmat ja monimutkaisimmat ja komplekseilla tavoilla toisiinsa liittyneet rakenteet voisivat tuottaa itsensä kaltaisia rakenteita aina yhä uudelleen, täytyy olettaa, että molekyylien muodostamissa kokonaisuuksissa on tapahtunut jokin perustavanlaatuinen muutos, so. laadullinen muutos. Tämä tarkoittaa sitä, että solua muodostavia aineksia ei enää voi tarkastella pelkästään kvantitatiiviselta kannalta.

Voidaan tehdä vielä seuraava ajatuskoe:

Oletetaan, että on olemassa ainoastaan materiaa, joka esiintyy eri hienojakoisuustasoina. Varsinainen materia edustaa kaikkein karkeinta tasoa. Siitä siirrytään sitten hienojakoisemmille alueille, joita kutsutaan energiaksi ja informaatioksi. Mikäli tämä siirtyminen on havaittavissa empiirisesti eikä siis perustu keinotekoiseen ihmismielessä tapahtuvaan jaotteluun, syntyy kysymys: Missä vaiheessa karkeasta materiasta tulee energiaa ja missä vaiheessa energiasta informaatiota? Täytyy siis olettaa, että tässä materiatasojen jatkumossa on katkoja, laadullisia muutoksia. Lisäksi on selvää, että kaiken tämän tutkiminen tapahtuu ihmisen kokemuskentässä, hänen aistiensa varassa. Silloinkin, kun käytetään mittauslaitetta, liikkumatilaa on yksin ja ainoastaan ihmisen aistien varassa laaditun laitteen sallimissa puitteissa. Aistimusten tuottama sisäinen kokemus sinänsä edustaa laatua, jota ei voi pidemmälle analysoida tieteellisillä menetelmillä.

Myös selväaistien – selvänäön, selväkuulon, selvähajuaistin ja selvätunnon – välittämät tuntemukset (ns. out of body awareness eli ruumiinulkoinen tietoisuus) kuuluvat mitä suurimmassa määrin tähän ei-mitattavissa olevien sisäisten kokemusten kategoriaan. Nämä aistit on kuitenkin enemmän tai vähemmän tukahdutettu nykyisessä, länsimaisessa kulttuurissa. Tällä hetkellä polttopiste on varsinaista materiaa havaitsevien aistien puolella. Tämän johdosta myös kvantitatiivisesti, määrällisesti, käsitettävät suureet ovat saaneet niin suuren merkityksen ihmisten mielissä. Niiden ajatellaan olevan jotenkin todellisempia kuin laadullisten, kvalitatiivisten, suureiden. Kuitenkin kaikki mittaushavainnotkin perustuvat vain ja ainoastaan samoihin aisteihin kuin laatujen havaitseminen ja näiden aistien tuottamiin sisäisiin kokemuksiin. Itse mittauslaitehan, vaikka lähettääkin lukuja ja mittasuureita aistiemme ulottuville, ei meidän puolestamme voi aistia eikä kokea mitään. Nämä jälkimmäiset ovat elävän ihmisen etuoikeuksia. Aisteilta saapuvan signaalin työstäminen tapahtuu keskushermostossa, jonka toimintaa voidaan kyllä sähköisesti mitata, mutta jonka aikaansaama tai johon liittyvä sisäinen kokemus on laadullinen.

Selväaistien voi katsoa olevan ikään kuin intuition jatkoa, sen vielä hienompi muoto. Intuitiokyky ja herkkyys ovat taiteilijoiden ominaisuuksia. Taiteilijoilla monesti selväaistitkin ovat toiminnassa nykyajan tukahduttavasta tendenssistä huolimatta. Taiteen luominen katsotaankin vain harvojen etuoikeudeksi. Se on ylellisyyttä, josta ns. tavallinen ihminen pääsee tai uskoo pääsevänsä nauttimaan ainoastaan performanssien muodossa. Sitten hän menee maanantaina tai loman jälkeen töihin ja syöttää taiteen ja luonnon uudistamat voimansa systeemille, joka ei anna mitään vastaavaa tilalle. Taide- ja luontoelämykset katsotaan nykyajan kylmässä laskelmoivassa ajattelussa ainoastaan keinoksi saada lisää polttoainetta niiden monstereiden kitaan, joita kutsutaan arkielämän realiteeteiksi (lue: ahnaan rahatalouden rattaat).  Taide on siten eristetty omaan osastoonsa, samoin kuin luonto, osastoon, johon ”arkielämän realiteettien” kanssa kamppaileville on vain vaikea pääsy. Tarjolla on jos jonkinmoista luontoelämystä ja kulttuurinautintoa, mutta omakohtainen syvällinen kosketus puuttuu lähes täysin, koska se ei ole kasvanut osaksi jokapäiväistä elämää. Syvästi yleisinhimillinen tarve ja kyky luoda uutta ja toimia taiteilijan tavoin, samoin kuin tarve olla kosketuksissa maaäitiin, on työnnetty marginaaliin.

Se seikka, että totuuden valtikan käsiinsä saanut luonnontiede on silmänkääntötempuillaan saanut mitattavissa olevat tekijät näyttämään laatuja tärkeämmiltä, ei varmaan ole aivan vähäpätöisessä määrin vaikuttanut nykyiseen kriisiin, kuten ympäristökatastrofeihin ja terveydenhuollon ongelmiin. Nämä jälkimmäisethän ovat yksipuolisen, kvantitatiivisen talousajattelun ilmentymiä. Raha, joka alun perin oli vain käytännöllinen vaihdon väline, on muuttunut keinotekoiseksi mittariksi, joka erottaa ihmisen hänen sisäisestä kokemusmaailmastaan ja todellisesta olemuksestaan. Samalla tavalla kuin tieteellisten mittauslaitteiden äärimmäinen käyttö on köyhdyttänyt ja hämärtänyt välittömän luontokokemuksen rikkauden ja kirkkauden, rahan käyttö – varsinkin, jos sitä on liikaa tai liian vähän – estää ihmistä näkemästä ja tekemästä inhimillisiä ratkaisuja.

Länsimainen, luonnosta ja siten omasta luomiskyvystään vieraantunut ihminen elää enemmän tai vähemmän harhan vallassa. Tämä on se ”arkipäivän kova realiteetti”, jos realiteeteista halutaan puhua. Luonnon kokemuksista irrotettuna hänen aisteilleen ja mielelleen on tarjolla runsaasti hyvin voimakkaitakin ärsykkeitä ja niistä syntyviä, sisäisiä kokemuksia, mutta johtavatko nämä häntä oikeaan suuntaan? Auttavatko nämä häntä löytämään sisältään sen voiman ja luovuuden lähteen, joka on hänen syntymälahjansa, ja ylläpitämään sitä? Vai jatkuuko sama harhautus, joka läpäisee vuosituhannet? Jatkaako työtään eksyttäjä, joka on pukeutunut mitä erilaisimpiin valepukuihin kautta aikakausien - nykyään yllään tieteellisyyden ja äärimmäisen kylmän älyllisyyden viitta – eksyttäjä, jonka tehtävänä aina on ollut erottaa ihminen luonnosta?

Todellinen muutos edellyttäisi, että elämän ihme ja sen pyhyys voitaisiin kokea osana arkista elämää. Jonkinlaisia ulkoisia puitteita tätä muutosta tukevalle toiminnalle voidaan aina yrittää pystyttää. Kuitenkin ainoastaan ihmisen sisäinen, omien asenteitten taustoja laajalti ja syvältä luotaava tutkistelu ja työskentely voivat avata hänen silmänsä näkemään näille puitteille vaaditun oikean laadun ja niissä mahdollistetun toiminnan merkityksen.

Taina Leu

Perustelut Adolf Portmannin kirjan ”Biologische Fragmente zu einer Lehre vom Menschen” suomennokselle:

Tämä teos pyrkii täydentämään humanististen tieteiden tarjoamaa tietoutta biologisilla tutkimusfaktoilla. Siinä biologinen näkemys nivoutuu uudella, hämmästyttävällä tavalla ihmisen psyykkisiä ja henkisiä puolia koskevaan näkemykseen. Adolf Portmannilla on kyky nähdä asioiden välillä odottamattomia yhteyksiä. Tällaista kokonaisvaltaista tutkimusta ja siitä syntynyttä näkemystä tarvitaan tasapainottamaan nykyistä ihmiskuvaa, joka on edelleen yhtä pirstoutunut kuin tämän kirjan ilmestymisvuonna. Voidaan kai myös sanoa, ettei mitään jokapäiväistä elämää ohjaavaa, selkeästi tiedostettua ihmiskuvaa edes ole olemassa. Tähän tyhjiöön luonnontieteellinen tutkimus on kuitenkin päässyt ujuttamaan sille yleisesti osoitetun arvostuksen ja auktoriteetin varjolla ns. "biologistisen ihmiskuvan". Nykyään tämä ihmiskuva vaikuttaa voimakkaana kaiken ajattelun ja toiminnan takana. Sen mukaan ihminen nähdään kahdella jalalla kävelemään lähteneenä apinana. Yhtäläisyyksiä lähimpiin kädellisiin korostetaan. Ihmisen eläimenkaltaisuutta painotetaan joka suhteessa. Adolf Portmannin kirja edustaa biologin puheenvuoroa, mutta edellä mainitusta poikkeavaa. Tulisi tehdä laajemmin tunnetuksi nimenomaan sitä seikkaa, että biologiset faktat voivat tarjota aineksia myös toisenlaiseen ihmiskuvaan. Teos perustuu vakuuttavaan tutkimusaineistoon ja ansaitsisi tulla tunnetuksi kaikkien niiden keskuudessa, jotka osallistuvat opetukseen päiväkodista aina korkeampaan koulutukseen saakka alaan katsomatta. Yleisesti ottaen kaikkienkin kasvatustyöhön osallistuvien kirjahyllyssä tämä kirja olisi paikallaan. Lujaan tutkimukselliseen pohjaan tukeutuen Adolf Portmann luo uudenlaisen näkökulman ihmiseen, joka osoittaa ihmisen erikoisaseman muun eliökunnan joukossa ja joka edelleen on tuore ja ajankohtainen. Tämä Portmannin avaama näkökulma on tarpeeksi laaja tehdäkseen vihdoin mahdolliseksi tarkastella ihmisen asemaa muun elollisen joukossa kaikissa aspekteissa. Se auttaa myös ymmärtämään ihmiselle tulevaa vastuuta koko maapallon biosfäärin suhteen. Se antaa aavistaa myös lopulta, kuinka suurenmoinen tehtäväkenttä ihmistä odottaa, kun hän lähtee kantamaan tätä vastuuta.

Sisällöstä: Kirjan johdanto-osa kuvaa hyvin biologisen kehitysajatuksen historiallisia muutoksia. Erittäin terävänäköistä tekstiä Portmann kirjoittaa niillä sivuilla, joilla hän tarkastelee ihmisen henkiseen puoleen kohdistuvaa, nykyisestä biologisesta näkemyksestä johtuvaa aliarvostusta.

Oma kirjoitus Luontaisterveys-lehdessä olleeseen Pirkko R-R:n (pirkko.r.r.@pirtintaysi.fi ) puhdasta ruokaa käsitelleeseen artikkeliin ”Puolueeton tutkimus ja terve maalaisjärki”:

Hyvä, että tulee esille tämä sana: maalaisjärki. Maailma tuntuu kokonaisuudessaan, ei pelkästään ruuan suhteen, joutuneen järjettömyyden valtaan. Minne tahansa katseensa kääntää, se kohtaa järjettömyyttä järjettömyyden perään, terveestä maalaisjärjestä ei jälkeäkään. Tiedän, ettei näitä lauseita kovinkaan moni halua ihan tällaisena allekirjoittaa, sillä mehän olemme Homo sapiensin täydellisiä jälkeläisiä kaikki. Kuitenkin ehdotan, että lukija yrittäisi seurata seuraavia ajatuskulkuja avoimin mielin.

Maailmassa vallitsevaa järjettömyyttä kutsutaan - kehdataan kutsua - kuitenkin kovien realiteettien huomioon ottamiseksi. Nämä ns. kovat realiteetit ovat peitenimenä sanoille ahneus ja vallanhimo, ja taustalla häämöttävät epäilemättä euron ja dollarin kuvat.

Välistä teollisen ruuantuotannon tilanne muistuttaa tarinaa hölmöläisistä, joiden ongelmana oli liian lyhyt peitto. Ruuantuotannon tarinassa on kuitenkin se ero, että alkuperäisestä ”tarpeeksi pitkästä peitosta” otetaan pois palanen, jolloin ”varpaat palelevat” ts. jokin elementti puuttuu. "Peiton pidentämiseksi” haetaan irrotettuun kappaleeseen verrattuna toisarvoista materiaalia, joka on huonommin toimivassa muodossa (vrt. kuorittuun maitoon ja voihin lisätyt vitamiinit ym. rasvan mukana menetetyt terveelliset ainesosat). "Tarpeeksi pitkä peitto" on esimerkiksi luonnonmukaisesti tuotettu raakamaito. Jostain syystä ns. koviin realiteetteihin uskoville viranomaisille tällaiset "tarpeeksi pitkät peitot" ovatkin punaisia vaatteita. Niinpä sitä maalaisjärjellä varustettuna kansalaisena pyörittelee päätään, kun viranomaiset 2010-luvulla jahtaavat pontikkapannujen sijasta raakamaitokannuja!

Ihmisten psyykemaiseman täyttävät kaikenlaiset keinotekoisesti järjestetyt taloudelliset huolet ja terveydelliset pelot. Terve maalaisjärki häviää tämän fasadin taakse. Näin polut on tasoitettu taikauskoiselle massahysterialle. Niin kutsutut asiantuntijat nousevat tällöin korokkeelle lausumaan painavan sanansa, jolloin joukko heti kääntyy hänen osoittamaansa suuntaan valtamedian avulla tähän sielunmaisemaan varta vasten rakennetuille reiteille.

Tässä keinotekoisessa sielunmaisemassa kala saa uida selällään järvessä niin kauan, kunnes jonkin "tieteellisen" mittalaitteen viisari heilahtaa punaisen puolelle. Sitten vasta ruvetaan miettimään myrkkyjen veteen päästämisen vaarallisuutta. Ravintoketjujen merkitys - ihmisen riippuvuus niistä - se on SE kova realiteetti, joka pitäisi kuitenkin välittömästi ottaa huomioon.

Kaikki voimakkaasti keskitetty tuotanto, tuotettiinpa sitten mitä tahansa, aiheuttaa ympäristössä epätasapainoa. Varsinaisen tuotteen ohessa syntyy suuria määriä kaikenlaisia sivutuotteita, aikaisemmin ympäristössä vain vähäisessä määrin tai ei lainkaan esiintyneitä ilmiöitä ja materiaaleja. Näiden tekijöiden ennalleen palauttaminen ainoastaan voi taata pitkällä tähtäyksellä sen, että ekologisen järjestelmän normaali toiminta jatkuu ja että terveyttä edistävää ja sitä ylläpitävää ravintoa on jatkuvasti saatavilla kaikelle elävälle.

 Sanonnassa ”terve maalaisjärki” ei ole turhaan alkuosaa ”maalais-”, sillä juuri maata omaan tarpeeseen viljelevällä ja puutarhaa omaan tarpeeseen viljelevällä on parhaat edellytykset ymmärtää luonnon kiertoja ja niiden lakeja ja oppia niistä oikeita toimintatapoja.

Perustelut Adolf Portmannin kirjan ”Biologische Fragmente zu einer Lehre vom Menschen” suomennokselle:

Tämä teos pyrkii täydentämään humanististen tieteiden tarjoamaa tietoutta biologisilla tutkimusfaktoilla. Siinä biologinen näkemys nivoutuu uudella, hämmästyttävällä tavalla ihmisen psyykkisiä ja henkisiä puolia koskevaan näkemykseen. Adolf Portmannilla on kyky nähdä asioiden välillä odottamattomia yhteyksiä. Tällaista kokonaisvaltaista tutkimusta ja siitä syntynyttä näkemystä tarvitaan tasapainottamaan nykyistä ihmiskuvaa, joka on edelleen yhtä pirstoutunut kuin tämän kirjan ilmestymisvuonna. Voidaan kai myös sanoa, ettei mitään jokapäiväistä elämää ohjaavaa, selkeästi tiedostettua ihmiskuvaa edes ole olemassa. Tähän tyhjiöön luonnontieteellinen tutkimus on kuitenkin päässyt ujuttamaan sille yleisesti osoitetun arvostuksen ja auktoriteetin varjolla ns. "biologistisen ihmiskuvan". Nykyään tämä ihmiskuva vaikuttaa voimakkaana kaiken ajattelun ja toiminnan takana. Sen mukaan ihminen nähdään kahdella jalalla kävelemään lähteneenä apinana. Yhtäläisyyksiä lähimpiin kädellisiin korostetaan. Ihmisen eläimenkaltaisuutta painotetaan joka suhteessa. Adolf Portmannin kirja edustaa biologin puheenvuoroa, mutta edellä mainitusta poikkeavaa. Tulisi tehdä laajemmin tunnetuksi nimenomaan sitä seikkaa, että biologiset faktat voivat tarjota aineksia myös toisenlaiseen ihmiskuvaan. Teos perustuu vakuuttavaan tutkimusaineistoon ja ansaitsisi tulla tunnetuksi kaikkien niiden keskuudessa, jotka osallistuvat opetukseen päiväkodista aina korkeampaan koulutukseen saakka alaan katsomatta. Yleisesti ottaen kaikkienkin kasvatustyöhön osallistuvien kirjahyllyssä tämä kirja olisi paikallaan. Lujaan tutkimukselliseen pohjaan tukeutuen Adolf Portmann luo uudenlaisen näkökulman ihmiseen, joka osoittaa ihmisen erikoisaseman muun eliökunnan joukossa ja joka edelleen on tuore ja ajankohtainen. Tämä Portmannin avaama näkökulma on tarpeeksi laaja tehdäkseen vihdoin mahdolliseksi tarkastella ihmisen asemaa muun elollisen joukossa kaikissa aspekteissa. Se auttaa myös ymmärtämään ihmiselle tulevaa vastuuta koko maapallon biosfäärin suhteen. Se antaa aavistaa myös lopulta, kuinka suurenmoinen tehtäväkenttä ihmistä odottaa, kun hän lähtee kantamaan tätä vastuuta.

Sisällöstä: Kirjan johdanto-osa kuvaa hyvin biologisen kehitysajatuksen historiallisia muutoksia. Erittäin terävänäköistä tekstiä Portmann kirjoittaa niillä sivuilla, joilla hän tarkastelee ihmisen henkiseen puoleen kohdistuvaa, nykyisestä biologisesta näkemyksestä johtuvaa aliarvostusta.

Anastasia ja ihmisen uusi vanha luontosuhde

 

”Moderni ”itse” ja sille ominainen aistien käyttö on vain eräs lukuisista aistihavainnon ja itse-konstruktion muotoutumismahdollisuuksista. Sen asettaminen tieteelliseksi normiksi on rinnastettavissa rasismiin. Kun ryhdymme dialogiin historiallisesti ja kulttuurisesti toisenlaisten itse-konstruktioiden kanssa, silloin avautuu tilaisuus nähdä moderni yksilö, ei minään pakollisena kehityksenä, vaan eräänä valinnan mahdollisuutena.” - Tämä Jürgen Kremeriltä lainattu sitaatti johtaa suoraan erääseen keskeiseen teemaan venäläisen Vladimir Megren kirjassa ”Anastasia, Taigan Tytär”.

Kuten yllä olevan perusteella saattaa aavistaa, kirja kertoo kahden täysin erilaisen ihmisen - kahden maailmankuvan kohtaamisesta: Teknokraattisen maailman kasvatti tapaa ikivanhaa alkuperäiskulttuuria edustavan taigan asukkaan. Anastasia, taigan tytär, on vuosituhansia erämaassa asuneen yhteisön jäsen. Hänellä on nk. yliluonnollisia kykyjä, joita hän tottunut pitämään itsestään selvinä, kaikille yhteisön jäsenille kuuluvina luonnollisina asioina ja jotka avautuvat heille jo varhaislapsuudessa heidän rikkomattoman luontoyhteytensä kautta. Lisäksi Anastasialla on hämmästyttävän laaja tietämys, ja hän esittää erikoisia mielipiteitä teknokraattisen sivilisaation elämästä. Tällaiset kyvyt herättävät kuitenkin liikemies Vladimir Megressä aluksi taikauskoista pelkoa ja epäluuloa, ja heidän välilleen syntyy useita ristiriitatilanteita. Anastasia vaikuttaa Vladimiriin kuitenkin niin voimakkaasti, että hän saa tämän - kirjoittajan kyvyiltään harjaantumattoman liikemiehen - lopulta kirjoittamaan kirjan, jonka menestystä mies yksinomaan epäilee.

 Kuinka ollakaan, kirjoittajan omista epäilyistä huolimatta kirja herätti valtavaa vastakaikua Venäjällä jo sen julkaisuvuonna 1997 ja myöhemmin myös Saksassa sekä lukuisissa muissa maissa. Venäjällä kirjasarjaa (osat 1 - 7)¹⁾ on myyty kaikkiaan jo ainakin 5,7 miljoonaa kappaletta (tieto vuodelta 2005), eikä asia ole pysähtynyt pelkkään kirjan lukemiseen, vaan siitä on paisunut oikea kansanliike, nimenomaan Venäjällä. Tässä liikehdinnässä on nähdäkseni kyse syvälle käyvästä henkisen tason muutoksesta, vanhojen ajattelu- ja toimintatapojen romuttamisesta, joka seuraa, kun ”siemen on kylvetty otolliseen maahan”.

Venäjällä on siis syntynyt ”Anastasian ystäviksi” itseään kutsuvien piirejä, joiden jäsenet pyrkivät konkreettisesti toteuttamaan Anastasian ideoita. Näitä piirejä arvioitiin vuonna 2002 olevan n. 700 jakautuneena 250 eri kaupunkiin. Piirien toiminnan painopisteet riippuvat siitä, millaisten teemojen puitteissa ihmiset ovat niitä muodostaneet. Näihin ryhmiin kokoontuvat ihmiset tuntevat todellista kutsumusta tekoihin, ja niissä ratkotaan monenlaisia käytännön ongelmia, kuten kuinka järjestää lasten kasvatus ja koulutus uudella tavalla, kuinka hankkia maapalsta perhemaatilaa varten, kuinka rakentaa ekologisella tavalla, kuinka perustaa ekologinen puutarha jne.

Anastasian periaatteiden mukaan toimivia kouluja on perustettu, ja eräälle Tekos´ssa sijaitsevalle koululle on tullut peräti 2500 hakemusta yhtä paikkaa kohti. Anastasian ajatuksiin perustuvilla perhemaatiloilla asui v. 2002 vakituisesti jo suunnilleen sata perhettä, ja kymmenet tuhannet perheet viettivät vapaa-aikaansa sellaisilla tai suunnittelivat sellaisen maatilan hankkimista. Siperiassa Kusbas´ssa ja Chelabinskin alueella sekä Kirovissa oltiin pisimmällä tässä suhteessa.

”Anastasian ystävät” kasvattavat rautabetonisessa kerrostalossa, sen kahdeksannessa kerroksessa olevan asuntonsa ikkunoilla Anastasian ohjeiden mukaan istutettuja siperiansembroja ja tammia, tulevia esi-isien puita. Siinä ne odottavat pääsyä aitoon auringonpaisteeseen ja oikeaan multaan omalle perhemaatilalle, joka nähdään ikuisiksi ajoiksi ihmiselle annettuna kotiseutuna, osana tätä planeettaa, johon ihmisellä on syntymäoikeus. Anastasia väittää, että kaupungissa tapahtuva henkinen kehitys on rakennettu hiekalle. Hän sanoo: ”Monissa uskonnoissa kaikkina aikoina puhuttiin Jumalasta, muttei missään niistä kerrottu mitään siitä, mikä on ilmeistä. Kun ihminen on tietoisessa yhteydessä luontoon, hän on yhteydessä Jumalalliseen Ajatukseen. Ympäröivän tilan ymmärtäminen merkitsee Jumalan ymmärtämistä. Jo pelkkä ajatus, unelma perhemaatilasta, jossa kaikki on tasapainossa ihmisen kanssa, on ytimeltään lähempänä Jumalaa kuin ihmisten moninaiset ja viisastellen kokoon panemat uskonnolliset rituaalit. Maailmankaikkeuden salaisuudet tulevat avautumaan ihmiselle. Ihminen tulee löytämään itsestään kykyjä, joita ei tällä hetkellä ole olemassa edes hänen rohkeimmissa kuvitelmissaan. Ja ihmisestä todella tulee Jumalan kuva, ihmisestä, joka alkaa luoda ympärilleen jumalallista maailmaa.” (”Das Wissen der Ahnen”, V. Megre; kursiivi minun).

Lukijan avoimuudesta riippuu, kuinka pitkälle hän on valmis hyväksymään Anastasian olemassa olevana fyysisenä henkilönä - ihmisenä ja naisena. Anastasia sanookin olevansa olemassa niille, jotka uskovat hänen olemassaoloonsa. Jos hän onkin ”vain” kirjailijan henkinen konstruktio, mielikuvitusolento, niin se seikka ei mitenkään tee tyhjäksi sitä valtavaa säteilyä, mikä hänen hahmostaan lähtee ja mikä on saanut tuhannet ihmiset liikkeelle ja toteuttamaan unelmiansa ja siten myös Anastasian unelman. Hänhän myös sillä tavoin juuri todistaa ihmisen vapaasta hengestä, sen mahdollisuuksista ja sen uutta luovasta voimasta, joka saa konkreettisen ilmauksensa aineen maailmassa.

Palatkaamme takaisin tuohon johdantoon. - Siitä selviää, että ihmisellä on valinnan mahdollisuus jopa omien aistihavaintojensakin suhteen. Hänellä näyttäisi siis olevan mahdollisuus havaita ympäristönsä useammalla kuin yhdellä tavalla (riippuen hänen saamastaan kasvatuksesta). Sitä, mitä tällainen valinnan vapaus tuo tullessaan, me ”modernit itset” olemme jäävejä arvioimaan. Voimme kuitenkin uumoilla, että meiltä saattaa jäädä joitain todellisuuden aspekteja huomaamatta, yksi niistä saattaisi olla luonnon henkisyys.

Taina Leu

Yläviitteet:

1) Nykyään (v. 2017) koko kirjasarja käsittää 10 kirjaa ja sitä on käännetty jo useille kymmenille kielille, myös suomeksi ovat kaikki kymmenen kirjaa ilmestyneet Siperian Sembra -kustantamon kustantamana ja Tytti Vahlan suomennoksena.

 www.siperiansembra.fi 

Lähteet: 1. Vladimir Megre: ”Anastasia”, osa 1

2. Jürgen Kremer: ”Entfremdungsgeschichte der Sinne.” Zur kulturellen Genese normativer Anosmie und visueller Dominanz in mordernen Persönlichkeitsstrukturen“ . 1. Kapitel für Anthologie Multisensuelles Design. Giebichensteiner Vorlesungen.  http.// www.sonic.net/ ~riva/entfremdung.html.

3. http://www.anastasia-de.com.

4. Vladimir Megre:„Anastasia“, osa 6: „Das Wissen der Ahnen“ , Silberschnur-Verlag GmbH, Güllesheim 2003.

Kotiseudusta

Millaisen paikan ihminen kokee kotiseudukseen? Millainen on minun kokemukseni?

Kotiseutu - mikä ihana sana! Kun sitä miettii, niin tulevat mieleen lapsuuden maisemat tai ehkä pikemminkin ne sielunsaloissa olevat maisemat, joita lapsen elämykset maalasivat siitä hänen fyysisestä kotiseudustaan.

Mitä näihin sielun maisemiin sitten kätkeytyy? Tuntuu kuin niistä oikein tulvimalla tulvisi elämän runsautta, rikkautta, lämpöä, väkeviä värejä, ääniä, tuoksuja, tuntemuksia. Sisälläni on muisto, kuva tai pikemminkin tunne jostain paikasta, jossa ilta-aurinko paistaa kesäisen lämpimästi neulasten peittämälle polulle. Vai onko se hiekkatie, jonka keskelle ruohikko ja kedon kukat ovat tehneet oman vihreän vanansa? Tien tai polun reunoilla kasvaa varmaan mäntyjä ja jossakin kohtaa kyllä myös omenapuita. Siellä on pellon laidassa oja, jonka pientareella pajupensaat ja päivänkakkarat, sinikellot ja apilat ym. kedon kukat tarjoavat mettä ja suojaa monenlaisille kirjaville hyönteisille.

Kun ajattelen tätä tarkemmin, havaitsen, että sen lapsen kokemuksen, joka minä silloin olin, on täytynyt olla juuri tuo tällä hetkellä sisältäni löytynyt tunne tai tunnelma. Nyt sitten aikuisena ryhdyn hajottamaan tuota kokonaisvaltaista elämystä. Löydän siitä noita edellä mainittuja elementtejä. Itse kokemusta, sen intensiteettiä ja sisältöä, en pysty sanoin kuvaamaan., mutta siihen tiivistyy koko maailmankaikkeus - uskomaton, huikaiseva syvyys ja korkeus, itse ikuisuus ja lapsuuden kesäpäivien ajattomuus.  

Mietin, onko tällainen kokemusmaailma mahdollinen nykyajan lapsen kotiseudulla, johon kuuluu asvaltoitu piha autoineen, yksitoikkoisen tasainen nurmikko kuoliaaksi hoidettuine kukkapenkkeineen, joissa eivät mitkään perhoset lennä, koska niiden toukkien ravintona olevat puut ja rikkaruohot on lähistöltä hävitetty. Tällaisella avoimella kentällä eivät siilitkään halua taapertaa eivätkä sammakot loikkia. Linnut eivät tee pesiään pihapuihin tai räystään koloihin, koska niiden ravinnokseen tarvitsemia hyönteisiä ei ole lähistöllä. Ainoat äänet ovat ihmisen aiheuttamia ja keinotekoisten moottoreiden ääniä. Onko mahdollista kokea samaa elämysrikkautta ja -syvyyttä kotiseudulla, jossa steriilin näköisten talojen asvaltoiduilla pihamailla kiiltelee metalli, jossa kaikenlainen vallaton itsestään rehottaminen tukahdutetaan ja latistetaan tasaiseksi ja joka kohdasta samanlaiseksi?

Minun mielikuvissani kotiseutu on täynnä hellyttävää lämpöä. Se hehkuu siitä suvaitsevaisuudesta, jota maaäiti osoittaa kaikille lapsilleen. Ravitseehan hän povellaan niin nokkosen siementä kuin jaloruusun varttakin.

   

Kuvittele, millaista olisi ihan kotisi liepeillä:

-          puhdas, kirkas vesi

-          puhtaat yrtit ja marjat

-          turvallinen ympäristö

-          rehelliset ihmiset

-          tähtitaivas näkyvissä koko komeudessaan

Mikä on ihmisen tehtävä Maa-planeetan biosfäärissä?

”Siellä tietoisuuden kosminen merkitys tuli minulle ylivoimaisen selväksi. ”Quod natura relinquit imperfectum, ars perficit” (Minkä luonto jättää epätäydelliseksi, sen taide täydentää), sanovat alkemistit. Ihminen, minä, vasta annoin näkymättömällä luomisen teolla maailmalle täydellisyyden, objektiivisen olemassaolon. Me olemme pitäneet tätä tekoa yksin Luojan työnä emmekä ajatelleet, että me silloin näemme myös elämän ja olemassaolon ja ihmisen psyyken sen mukana yksityiskohtaisesti suunniteltuna koneena, joka kulkee mieltä vailla eteenpäin etukäteen tunnettujen ja määrättyjen sääntöjen mukaan. Sellaisessa lohduttomassa kellopelifantasiassa ei ole enää ihmisen, maailman ja Jumalan draamaa, ei ”uutta päivää”, joka johtaa ”uudelle rannalle”, vaan vain ennalta laskettujen tapahtumien autius. Mieleeni tuli vanha pueblo-ystäväni: hän uskoi että hänen pueblojensa raison détre oli Isä Auringon auttaminen joka päivä taivaan halki. Minä olin kadehtinut heidän uskonsa syvää mielekkyyttä ja etsinyt ilman toivoa meidän omaa myyttiämme. Nyt tiesin mikä se oli ja vielä enemmänkin: ihminen on välttämätön jotta luomistyö tulisi täydelliseksi, hän on itse toinen maailmanluoja, joka vasta antaa maailmalle objektiivisen olemassaolon, jota ilman se kenenkään kuulematta ja näkemättä, äänettömänä syöden, synnyttäen, kuollen, päätä nyökytellen kulkisi satojen vuosimiljoonien ajan ei-olemassaolon syvimmässä yössä tuntemattomaan loppuunsa. Vasta ihmisen tietoisuus on luonut objektiivisen olemassaolon ja merkityksen, ja sen kautta ihminen on löytänyt välttämättömän paikkansa suuressa olemisen prosessissa.”

Carl Gustav Jung kirjoittaa "olemisesta". Koska nykyinen yhteiskuntaelämä kuitenkin on suuntautunut enemmän tekemiseen kuin olemiseen, niin silloin syntyy kysymys oikeasta toimintatavasta. Syntyy kysymys tehtävästä, joka täydentäisi harmonisella tavalla ihmisen ”paikkaa suuressa olemisen prosessissa” ja joka todella olisi ihmistietoisuuden suorittaman ”näkymättömän luomisen teon” vertainen.ntatavasta. iskuntaelämä kuitenkin on suuntautunut enemmän tekemiseen kuin olemiseen, niin silloin syntyy kysymys oikeast ja joka todella olisi ihms.                

Tätä nykyä näemme selvästi, mihin meidän ihmisten tietoisuus pystyy: vaikuttamaan koko maapallon biosfääriin haitallisella tavalla. Tästä voimme päätellä, mitä osaa meidän tämänhetkinen toimintamme esittää maapallon biosfäärin tapahtumissa: pääosaa. Meidän ihmisten on turha yrittää paeta vastuutamme minkään taloudellisten yms. verukkeiden taakse, sillä siitä, että meillä ihmisillä ylipäätään on kyky ja valta massiivisella tavalla vaikuttaa biosfäärin tapahtumiin, voimme päätellä, ettemme voi jättää mitään tekemistämme sattuman varaan. Meillä ei ole pakopaikkaa. Me emme pääse pakoon sitä suurta tehtävää, joka on tullut osaksemme täällä Maa-planeetalla.

Väestömme kasvu nykyiseen mittaansa ja luomamme tekniikan kursailematon soveltaminen luonnonvarojen tuhlaamiseen ovat havainnollistaneet ja toteuttaneet sitä valtavaa ympäristöä muokkaavaa potentiaalia, joka meissä piilee. Valitettavasti se vain on saanut ilmauksensa tällä negatiivisella tavalla.

Niin kauan kuin emme ymmärrä oman lajimme ainutlaatuista, keskeistä merkitystä maapallon kehityksessä, ympäristöongelmat tulevat jatkumaan samanlaisina. Tätä ei välttämättä tarvitse perustella miltään metafyysiseltä eikä muultakaan teoreettiselta kannalta, sillä tosiasiat ovat silmiemme edessä joka päivä. Näemme siis, että ihmisellä on valta ja kyky vaikuttaa syvälle käyvällä tavalla ekosysteemien ja siten koko biosfäärin rakenteeseen ja prosesseihin. Lisäksi näemme, että ihmisen toiminnan ja muiden eläinlajien toiminnan vaikutusten välillä on laadullinen ero. Peipposet, jotka rakentavat pesänsä puistosta löytämistään aineksista, tai hämähäkit, jotka kutovat verkkonsa eritteensä avulla, eivät näillä toimillaan järkytä ekosysteemin tasapainoa eivätkä varsinkaan alenna biologista monimuotoisuutta ympäristössään. Tämä seikka hämärtyy tai jää kokonaan näkemättä, jos tukeudutaan pelkästään biologistiseen ihmiskuvaan, joka tärkeiltä osin on teoreettinen konstrukti vailla yhteyttä empiiriseen tietoon ja katsoo ihmisen toiminnassa olevan vain määrällistä intensiteetin eroa muuhun eläinkuntaan nähden. Se näkee ihmisen ainoastaan eräänä lajina kaikkien muiden lajien joukossa taistelemassa olemassaolostaan tällä vihamieliseksi ymmärretyllä planeetalla. On kuitenkin mahdotonta sivuuttaa ihmisen toiminnassa ilmenevää monipuolisuutta ja joustavuutta, joka mahdollistaa suoranaisen ryöstelyn. Niinpä meitä eläinlajina, jolla lisäksi on kyky nähdä tekojensa seuraukset, toisin sanoen, jonka tietoisuus suorittaa tuon ”näkymättömän luomisen teon”, ei mikään armahda vastuusta, tai jos haluamme sanoa asian positiivisesti: Mikään ei voi ottaa meiltä pois meidän suurenmoista osaamme täällä maapallolla kukoistavan biosfäärin ylläpitäjinä ja rikastuttajina.

Me kuvittelemme, että meidän on taisteltava luonnonvoimia vastaan ja otettava väkivalloin tarvitsemamme. Siksi meidän silmiemme edessä saattaa häilyä jopa sellainen tulevaisuus, jossa muka olemme vapauttaneet itsemme luonnonvoimien vallasta. Tässä maailmassa kaiken täytyisi olla keinotekoista. Koska mikään ei ole varmempaa kuin muutos, meidän taistelumme epäilemättä jatkuisi siinäkin maailmassa hamaan katkeraan loppuun asti. Me siis taistelemme vapautuaksemme, mutta emme tajua, että ainoa todellinen tie vapauteen kulkee täydellisen antautumisen ja luonnon laille alistumisen kautta.

Ekosysteemit toimivat todistettavasti ilman meitä ihmisiä. Tässä suhteessa jopa maan ”matalat” madot ja muut hajottajaeliöt ovat tärkeämpiä kuin me ihmiset. Kaiken aiheuttamamme tuhon takia lajiamme voidaan pitää luonnon suurena erehdyksenä tai sitten sillä voidaan katsoa olevan jokin erityinen tehtävä maapallon biosfäärissä, tehtävä, jonka olemme valitettavalla tavalla laiminlyöneet. Ensimmäinen vaihtoehto antaa mahdollisuuden paeta vastuusta. Jos me ihmiset olemme luonnostamme sellaisia kuin me nyt näytämme olevan - muuta biosfääriä ryösteleviä otuksia, joilla ei ole joidenkin luonnonlakien takia vapaata tahtoa eikä siten valinnan mahdollisuutta, meidän ei tarvitse yrittääkään muuttaa suuntaamme. On kuitenkin totta, että lajimme sisältä löytyy ja on kautta aikojenkin löytynyt yksilöitä ja kokonaisia kulttuureja, jotka eivät halua ryöstelevää toimintaa. Näin ollen on ilmeistä, että todellisuudessa meillä ihmisillä kollektiivisesti ottaen on muita mahdollisuuksia. Toinen vaihtoehto tulee tällöin vakavasti harkittavaksi. Ihmisellä on siis jokin tehtävä maapallon biosfäärissä. Hänellä on siis nimenomaan tehtävä. Emme puhu niinkään mistään ekologisesta lokerosta. Tämä johtuu siitä, että ihminen on lajina niin monipuolinen, ettei hänelle voi osoittaa mitään lokeroa. Koska biosfääri on systeemi, joka pyrkii ylläpitämään jatkuvaa homeostaasia, tasapainoa, ihmisen tehtävänä siinä ei mitenkään voi olla biosfäärin tuhoaminen.

Maailmassa on yksi ainoa sairaus ja sen nimi on ihmisen vääristynyt luontosuhde. On olemassa todisteita siitä, että täydellisen henkisen ja ruumiillisen terveyden tilassa, so. korkea-asteisen tasapainon tilassa aikuisen ihmisen keho toimii hyvin vähäisellä energian ja aineen kulutuksella. Tässä tilassa keho käyttää kaiken ympäristöstä saamansa energian ja informaation äärimmäisen tehokkaasti. Tähän tilaan päästäkseen ihmisen täytyisi kuitenkin voida elää terveessä ja siten terveellisessä ympäristössä. Nykyään ihmiskeho tarvitsee todella paljon lisäravinteita. Syynä ovat ilmansaasteet (typen oksidit), radioaktiivinen säteily, torjunta-aineet ym. ympäristömyrkyt, täysin väärät ravintotottumukset ja kuollut ravinto lisäaineineen sekä myrkylliset lääkkeet, kaiken päälle, muttei vähemmän tärkeänä voimakas henkinen stressi. Ihmiskeho, sen solut, on varustettu omilla erittäin tehokkailla antioksidanteilla. Lisäksi ihmiskeholla on oma tehokas puolustusjärjestelmänsä. Nämä eivät kuitenkaan nykyisissä oloissa pääse oikeuksiinsa. Niiden toiminta tukahtuu ja/tai se ei riitä kompensoimaan ympäristöstä tulevia sairastuttavia vaikutuksia.

Ihmislajin toiminnan monipuolisuus ja joustavuus, hänen perinnöllisten taipumustensa avoimuus ja sopeutuvuus ovat hänen kirouksenaan ja siunauksenaan. Kirouksenaan siksi, että ne ovat sallineet ihmisen viedä olemassaolonsa siihen pisteeseen, että se itse uhkaa itseään. Näiden ominaisuuksien siunauksellinen puoli on ihmiskunnalta kuitenkin jäänyt ymmärtämättä ja käyttämättä. Koska ihminen siis on tietyssä mielessä ekologinen ”tabula rasa”, kirjoittamaton taulu, hänen pitää antaa muiden olentojen kirjoittaa siihen, ts. näyttää hänelle tietä, kuinka toimia oikein. Luonnon siis kuuluisi olla hänen opettajansa. Ihminen on ”tabula rasa”, mutta samalla enemmänkin. Hän on ketjun täydentävä rengas. Hän on polttopiste, johon säteet kerääntyvät.  merkitssella tavalla, niin voime

Vielä on jäljellä paratiisin rippeitä, joita voisimme lähteä kasvattamaan, joihin voisimme puhaltaa uuden hengen. Manipuloivan kontrollin ja massiivisen asioihin puuttumisen sijasta toimintaamme biosfäärissä voisikin ohjata eräänlaisen kevyen katalyysin periaate. Koska meillä ei ole tästä mitään kokemusta emmekä enää voi löytää sitä vanhaa tiedonlähdettä, joka kenties joskus on ollut olemassa, meidän täytyy ryhtyä tekemään pieniä kokeita. Meidän tulee valppaasti havainnoida ympäristöämme, toivottaa tervetulleeksi kaikki elämän merkit. Pieniä, hyödyllisiä tekoja toteuttamalla voisimme saada aikaan lähiympäristössämme muutoksia, joiden vaikutus alkaisi tuntua laajemmaltikin. Kaupungin asukkaina voisimme kasvattaa parvekkeellamme kasveja, joista hyönteiset pitävät (petuniat, auringonkukat, ihmekukat jne.)  Voisimme myös asettaa tervapääskyille pesimisalustoja. Lintujen ulosteet voisimme kerätä ja käyttää lannoitukseen. Kun toinen toisemme perään teemme tämän, niin asuntoalueet pursuavat kohta elämää. Tämä elämä houkuttelee luokseen lisää elämää. Yllätysmomentti on läsnä koko ajan. Siitä voi tulla todellinen seikkailu kaikkine huvittavinekin käänteineen. Meidän tulee pitää aistimme koko ajan valppaina ymmärtääksemme, mitä voisimme tehdä uusien asioiden suhteen (esim. kun pihalle ilmaantuu siili, rusakko, fasaani, muita lintuja, hyönteisiä, ampiaispesä, sisiliskoja, uusia kasveja). Kaikki, mikä on löytänyt tiensä meidän ihmisten läheisyyteen, ilmeisesti myös haluaa olla nimenomaan siinä. Me ihmiset olemme katalyytteja, joiden läheisyydestä lähtee odottamattomia vaikutuksia.

Voidaan olettaa, että ne kulttuurit, joissa ihminen on ymmärtänyt merkityksensä häntä ympäröivässä universumissa, ovat kauan pysyneet vakaina ja kukoistavina. Sitten, kun tämä tieto on hämärtynyt, kulttuurin rappio on käynnistynyt.

Ajattele, jos ihanat, elämää pursuavat aarniometsät ovatkin syntyneet muinaisen Aatamin käsien kautta, hänen ajattelunsa ja sydämensä työstä, kun hän antoi nimet kaikille luoduille, mietti niiden määränpään ja tiesi, että kaikki oli hyvää omalla tavallaan oikeaan aikaan oikeassa paikassa.kailla antioksidanteilla. nä lisäaineineen, kaiken pääädi sa energian ja informaation äärimmäisen tehokkaasti. lisen terveyden tilassa, so.

Se voima, joka antoi minulle tietoisuuden, ei voi olla vihamielinen, koska se antoi minulle kyvyn nähdä kauneutta. 

Göran Ekströmin EK:ssä julkaistun palautteen herättämiä ajatuksia tähän EK:ssä julkaistuun juttuuni

Muutamia haja-ajatuksia, joita tuli mieleeni. Saattaa vaikuttaa epäloogiselta, mutta tämä onkin vain pohdiskelua. 

Minä nyt kerta kaikkiaan olen sitä mieltä, että ihminen saa maailman näyttämään juuri sellaiselta, kuin mitä hänen korviensa välissä tai mitä – jos ylipäänsä mitään – hänen sydämensä tienoilla liikkuu.nä nyt kerta kaikkiaan olen sitä mieltä, että ihminen saa maailam

Vastaus kysymykseen ihmisen tietoisuudesta ohjaa eri teille. Jos vastaa, että ihmisen tietoisuudella ei ole merkitystä maailman olemassaololle eli on olemassa objektiivinen todellisuus subjektista riippumatta, niin silloin lähdetään perinteiselle reitille sille ominaisine seurauksineen. Onko siinä mitään radikaalisti uutta? Kysyn tätä, koska todellisen muutoksen aikaansaaminen edellyttää jotain aivan uutta. Vanhoissa ajatusrakenteissa riippuminen ei selvästikään tätä ole. Lisäksi on huomattava, että oman subjektiivisuutensa tunnustaminen on suurinta objektiivisuutta. Äärimmilleen vietynä tämä tarkoittaa kai sitä, että maailma ihan oikeasti lakkaa olemasta, kun oma tietoisuus sammuu.

Totta on, että Jungin johtopäätös voidaan ymmärtää väärin. Niinhän on Raamattukin ymmärretty väärin siinä kohdassa (ehkä käännösvirhe), missä on puhe luotujen hallitsemisesta.

Koko ajan olemme tässä maallisessa olemassaolossamme kiinni ruumiissamme ja sen vastaanotto- ja prosessointijärjestelmissä. Sitä tietä tietoisuutemme muotoutuu. Me emme yleensä koe sitä, mitä on tämän järjestelmämme ulkopuolella. Siinä mielessä olemme täysin sidoksissa ihmislajille ominaiseen kokemukseen ja tällä tavoin hyvin subjektiivisia. Voi kai kärjistetysti sanoa, että olemme ihmislajille ominaisen todellisuusharhan vallassa. Koska ihminen toisaalta – Adolf Portmanniin viitaten – kykenee hänen avoimen maailmansuhteensa ansiosta kuitenkin vastaanottamaan myös eliökunnan osoitteettomat viestit, joilla ei ole mitään merkitystä yksilön tai lajin eloonjäämisen kannalta, eli siis viestit, joita ei ole suunnattu millekään lajitoverille tai viholliselle eliön havaitsemassa, sille ominaisessa todellisuudessa, ihmistietoisuus pystyy luomaan ympäröivästä luonnosta objektiivisen todellisuuskuvan eli hän luo yhdessä Luojan kanssa. Tämän mukaan muut eliöt siis elävät subjektiivisemmassa todellisuudessa kuin ihminen. Tämä osansa tässä suuressa maailmanteatterissa - niin sanoakseni - ihmisen tulisi viedä läpi sen arvoa vastaavalla tavalla eli mahdollisimman objektiivisesti kaiken huomioon ottaen. Tämä tarkoittaa sitä, että hän toimii niin, että tasapaino säilyy.

Kaiketi on oikein sanoa, ettei kirjoitukseni ollut syväekologinen. Ihmisen erikoisaseman korostaminen ei kai sitten ole syväekologiaa? Koska syväekologia korostaa kaikkien elävien olentojen yhteyttä toisiinsa, niin tähän voidaan kuitenkin esittää sellainen argumentti, että ihmislajin erikoisaseman korostaminen edellä mainitulla tavalla asettaa hänet todella vahvaan yhteyteen muun eliökunnan kanssa.

Vielä Portmanniin viitaten sanoisin, että ihmisen luonnossa havaitsema kauneus ja hänen kykynsä iloita siitä ja arvostaa sitä, on heijastusta kaiken takana olevasta suuremmasta järjestyksestä. Tämän järjestyksen ihminen siis pystyy havaitsemaan ja jollakin tasolla tiedostamaan ja sen arvoisesti hänen tulisi toimia täällä maaplaneetalla.

Adolf Portmannin ”täydentävä biologia”

1. Adolf Portmann - ”kerettiläinen” biologi

Adolf Portmann (1897-1982), Sveitsissä Baselin yliopistolla toiminut eläintieteen professori, oli eräs niistä harvoista 1900-luvun biologeista, jotka uskalsivat lähteä kulkemaan omaa, biologian valtavirrasta poikkeavaa tietään. Viime vuosituhannelta tälle vuosituhannelle biologisessa tutkimuksessa on voimistunut tendenssi, joka yhä enenevässä määrin on keskittynyt selvittämään kaikelle elämälle yhteisiä solutason toimintoja ja perinnöllisyyden ilmiöitä sekä selittämään evoluutiota ja eliökunnan monimuotoisuutta lajinsäilymiseen vetoavin, funktionaalisin perustein. Vastoin tätä yleistä linjaa Adolf Portmann käänsi katseensa siihen, mikä on kullekin yksittäiselle eliölajille ominaista ja välittömän havainnon piirissä: elävien olentojen ulkoiseen olemukseen ja niiden käyttäytymiseen. Kun siis muualla biologien keskuudessa alkoi vakiintua käsitys eliöiden ulkomuodon vähemmän tärkeästä tutkimuksellisesta merkityksestä - niitä tapauksia lukuun ottamatta, joissa sille voitiin osoittaa selvä yhteys biokemiallisiin seikkoihin ja / tai voimassa olevaan evoluutiokäsitykseen - Adolf Portmannin laboratoriossa tutkittiin nimenomaan eliöiden ulkomuotoa sinänsä.

1. Käsite ”täydentävä biologia”

”Kaikki tietämys voi olla parantavaa tietämystä.” Tämä lause, joka on peräisin Joachim Illiesin kirjoittamasta Adolf Portmannin elämänkerrasta, viittaa siihen, että kaikki tietämys tarkoitettiin alun perin ihmisen parhaaksi, hänen fyysisen, psyykkisen, henkisen ja hengellisen terveytensä ylläpitämiseksi. Niin ei ole merkitystä sillä, mistä alasta kulloinkin on kyse. Biologia, yhtä hyvin kuin jokin hoitotiede, lääketiede tai psykologia, voi antaa ihmiselle parantavia vaikutteita. Tässä painotus on kuitenkin sanalla ”voi”. Biologiseen tietämykseen, luonnon ilmiöiden tutkimukseen, sisältyy siis parantavaa potentiaalia. Kysymys on siitä, kuinka kokonaisvaltaisesti aihepiiri käsitetään. Samalla tavoin kuin virallinen moderni lääketiede on fyysisyyteen rajoittuneessa yksipuolisuudessaan ja taloudellisissa kytkennöissään osoittautunut kyvyttömäksi tietynlaisten sairaustilojen hoidossa ja saanut rinnalleen täydentävät ja vaihtoehtoiset hoitomuodot, myös moderni biologia tarvitsee täydennystä ollakseen todella juuri ihmistä kokonaisuudessaan palveleva eikä pelkästään tekniikkaa ja / tai taloutta palveleva tiede.

Adolf Portmann pyrki koko biologin uransa ajan yhteen päämäärään - tutkimukseen, joka syventyi niihin elävissä olennoissa oleviin aspekteihin, jotka jäivät biokemiallisesti, geneettisesti ja evolutiivis-funktionaalisesti tutkittavissa olevien kohteiden ulkopuolelle. Hän pyrki tasapainottamaan ja täydentämään ”esteettisellä funktiolla” yksipuolista ”teoreettista funktiota”, jolla hän tarkoitti puhtaasti älyllistä ja hyötynäkökohtia painottavaa lähestymistapaa. ”Esteettinen funktio” merkitsee Adolf Portmannin biologiassa lähestymistapaa, jossa naiiveille aisteillemme avautuvalla välittömällä havainnolla on keskeinen merkitys. Tässä mielessä hänen biologista tutkimustaan voisi kutsua ”täydentäväksi biologiaksi”.

2. Biologiseen virtuaalimaailmaan eksyminen - ”sekundäärinen maailmankuva” tutkimuksen perustana

Adolf Portmannin biologian ymmärtämiseksi tarkastellaan vaikkapa mustarastaan laulua. Tämä lintu laulaa ensimmäisten laululintujen joukossa keväisessä metsässä. Sen kaunis, huilumainen ääni korkealla puun latvassa kevätillan kuulakkuudessa tuntuu olevan täynnä yhtä aikaa sekä iloa että kaipausta. Iloa minkä vuoksi? Kaipausta minne?

Oikeaoppinen biologi vastaa: ”Mustarastas laulaa, koska se sillä tavoin ilmoittaa reviirinsä rajat ja houkuttelee luokseen naaraan. Tällä tavoin se varmistaa itselleen jälkeläiset ja näille riittävästi ravintoa ”omistaessaan” tietyn maa-alan. Tämä mahdollistaa mustarastaan geenien siirtymisen ja säilymisen seuraavissa sukupolvissa. Laulu johtuu linnun hormonaalisesta tilasta.”

Ottakaamme toinen esimerkki: Neitoperhonen lentää. Sen siivet kevyesti leyhyttävät lämmintä kesäilmaa. Niiden värit - välkehtivä sini, palava terrakotta valkeine ja keltaisine kuvioineen ja syvänmustine rajauksineen - ihastuttavat ja ihmetyttävät ihmissilmää aina yhä uudelleen. Miksi?

Biologi vastaa taas oikeaoppisesti: ”Neitoperhosen värikkäät kuviot houkuttavat vastakkaista sukupuolta ja karkottavat vihollisia. Värit johtuvat pigmenteistä ja siipisuomujen rakenteesta. Luonnonvalinta on ne synnyttänyt monien vuosimiljoonien kuluessa. Niiden avulla tämä laji varmistaa geeniensä siirtymisen seuraaviin sukupolviin.”

Olivatko nämä vastauksia edellä esitettyihin kysymyksiin? Eivät selvästikään.

Itseään kunnioittava, ”ortodoksinen” biologi ei yrittäisikään ammatillisessa mielessä kommentoida mustarastaan laulussa kuuluvaa tunnevirettä tai neitoperhosen siipien ihmeen ihania välkähdyksiä. Esineiden ja olentojen laaduthan käsitetään pelkästään ihmismielen sisäisiksi luomuksiksi ja siten edelleenkin arvottomiksi tutkimuskohteiksi. Näin ei ole ainoastaan biologien piirissä, vaan myös muilla aloilla. Tällä näkemystavalla on syvälle juontuvat juuret. Ne ulottuvat aina uuden ajan alkuun, jolloin Adolf Portmannin käyttämän termin mukaan tapahtui ns. ”galileilainen käänne”. Galileo Galilein matemaattiseen maailmankuvaan mahtuivat ainoastaan mitattavat suureet. Laaduista Galilei kirjoittaa seuraavasti: ” … Mutta sitä seikkaa, että sen täytyy olla valkoinen tai punainen, karvas tai makea, meluisa tai hiljainen, ja tuoksua miellyttävältä tai epämiellyttävältä, en koe mielessäni pakottavaksi saattaa tähän yhteyteen (so. jotakin aineellista tai kappalemaista oliota kuviteltaessa; kirj. huom.). Ilman aistien opastusta, ilman niiden suomaa apua, järkemme tai mielikuvituksemme ei todennäköisesti milloinkaan päätyisi tämän kaltaisiin ominaisuuksiin. Siten ajattelen, että maut, tuoksut, värit jne. eivät ole sen enempää kuin pelkkiä nimityksiä, mitä tulee siihen tarkastelemaamme kohteeseen, johon me ne sijoitamme, ja että ne ovat läsnä ainoastaan tajunnassa…” Tämä Galilein perintö sai lisävauhtia valistusajan filosofeilta, varsinkin Descartesilta, joka myös korotti kvantitatiivisesti l. määrällisesti käsitettävän tiedon kvalitatiivisesti l. laadullisesti käsitettävän yläpuolelle. Adolf Portmann kutsuu tätä näkemystä ”sekundääriseksi maailmankuvaksi”.

”Sekundääristä maailmankuvaa” eivät siis ole luomassa ihmisen aistit. Hänen välittömään havaintoonsa ei luoteta, vaan ainoastaan siihen, mikä voidaan laitteilla mitata ja tehdä havaittavaksi. Sekundäärisen maailmankuvan” näyttämässä maailmassa ei ole hajuja, ei makuja, ei värejä, ääniä eikä tuntoakaan. Mustarastaan laulun ja neitoperhosen siipien hienon hienot vivahteet ja yksityiskohdat ”selitetään pois” geeniperimän säilymiseen ja biokemiallis-fysiologisiin seikkoihin viittaamalla. Nämä ihmisen välittömiä aisteja ihastuttavat ominaisuudet ikään kuin kalpenevat, muuttuvat merkityksettömäksi hälyksi. Tilalle astuu hajuton, mauton, väritön, tunnoton ja äänetön geenimaailma, kuiva teoria, laboratoriot monimutkaisine laitteineen ja tietokonesimulaatioineen. Tutkija sanoo, ellei aivan suoraan, niin sitten ainakin rivien välistä: ”Täältä löytyy todellisuuttamme koskeva totuus.”

Biologisista virtuaalimaailmoista virtaa jäätävää viimaa, joka hyydyttää kaiken spontaanin luontokokemuksen. Se lapsi tai lapsenmielinen aikuinen, joka kyseli mustarastaan laulusta ja neitoperhosen siivistä, kokee ristiriitaa ja lopulta turhautuu. Ammatissa toimivien asiantuntijoiden tehtävänä näyttää olevan luonnon salaisuuksien selvittäminen, noiden salaisuuksien, joissa ei heidän mukaansa enää mitään ihmettelemistä olekaan. On vain ajan kysymys, milloin kaikki ratkeaa. Ihmettelijä antaa periksi. Hän ei enää katsele ympärilleen. Luonnon olennothan ovat viime kädessä ainoastaan geeniperimänsä kantajia ja siten sinänsä merkityksettömiä.

4. Tienviittoja eksyneille - ”primäärinen maailmankuva” tutkimuksen perustaksi

Adolf Portmannin biologia tarjoaa siis toisenlaisia vastauksia laatuja koskeviin kysymyksiin. Ensinnäkin hän antaa täyden tunnustuksen niin sanotulle ”primääriselle maailmankuvalle”. Tämä on jälleen hänen oma terminsä ja kuvaa sitä tapaa, jolla me havaitsemme ja koemme ympäröivän maailman lapsuutemme päivinä. Se on se kokemistapa, joka sitoo ihmiselämän tähän planeettaan ja joka perustuu täysin naiivien aistien varaan. Adolf Portmann korostaa myös, että ihmisen käyttämillä kielikuvilla ja symboleilla on pakollinen lähtökohtansa tässä alkuperäisessä kokemusmaailmassa.

4.1.  Eliöiden itse-esittely ja sisäisyys

Primäärinen maailmankuva ohjenuoranaan Adolf Portmann päätyi siihen, että eliöiden ulkoisessa olemuksessa on aina piirteitä, joita ei voida ymmärtää pelkästään lajinsäilymistarpeen eikä biokemiallisten ilmiöiden perusteella. Selitykseksi mustarastaan laululle eivät siis riitä pelkästään reviirivaatimus ja hormonitilanne, vaan on muutakin. Tämä muu sisältyy Portmannin käsitteisiin ”itsensä esittely  / itse-esittely” ja ”sisäisyys” (saks. ”Selbstdarstellung” ja ”Innerlichkeit”). Mustarastaan itseilmaus on sen esittämän laulun omalaatuisuudessa. Kaikista maailman äänistä sen sisäinen kehitys - sisäisyys - on tuonut esiin juuri nämä sävelet. Se, että neitoperhosen siivissä ovat juuri nuo kuviot ja värit, on sen itseilmausta. Kaikista maailman ja ehkä maailmankaikkeudenkin vivahteista ja malleista sen sisäinen kehitys - sisäisyys - on tuonut esiin juuri nämä. Pelkkä perinnöllisyys ja luonnonvalinta eivät riitä selittämään tätä. Sattumaan vetoaminenkin tarkoittaa ainoastaan sitä, ettei ilmiön taustalla olevia tekijöitä tunneta.

Marjorie Greenen toimittamassa filosofista biologiaa käsittelevässä teoksessa Portmannin termien ”itsensä esittely / itse-esittely” ja ”sisäisyys” asema itsesäilytykseen nähden kuvataan näin: Darwinin teorian ohjaamina biologit näkevät eliöt pelkästään eräänlaisina eloonjäämistekniikoiden aggregaatteina. He näyttävät uskovan, että elämän ja adaptaation l. sopeutumisen välille voidaan asettaa yhtäläisyysmerkki. Adaptaatio merkitsee eliön sopeutumista sisäiseen ja ulkoiseen ympäristöön sillä tavoin, että se selviytyy hengissä. Tämän kaltaisessa ajattelussa hallitsevana käsitteenä on hyödyllisyys. Hyödyllisyys on kuitenkin kaksinainen käsite: ei pelkästään hyödyllinen jonkin vuoksi - tässä tapauksessa hengissä säilymisen vuoksi - vaan myös hyödyllinen jollekin. Aina on olemassa myös yksilö tai ryhmä - siis laji - joille jokin ominaisuus on hyödyllinen. Kuinka biologi selittää tämän adaptaatioyhtälöön kuuluvan tekijän? On kaksi vaihtoehtoa: Joko yksilöstä itsestään on hyötyä jotain tarkoitusta varten, tai sillä on oma itseisarvonsa ja siitä sellaisenaan riippuu alkuperäinen hyödyllisyyden perustelu. Jos edellinen pitää paikkansa, voimme eräiden tunnettujen biologien tavoin sanoa, että monisoluisten eliöiden elämä ei ole mitään muuta kuin väline, joka uudelleen järjestelee ja monistaa niissä olevaa ainoaa rajattomasti hengissä säilyvää osaa, nimittäin geenistöä. Absurdi tapa tarkastella kaikkien elävien olentojen saavutuksia, mukaan luettuna inhimillinen kulttuuri sekä kasvien ja eläinten suunnaton monimuotoisuus. Toinen vaihtoehto olisi rehellisesti tunnustaa, että itsesäilytyksen mekanismit, olkoot ne kuinka kiehtovia tutkimuskohteita tahansa, ovat kaikki välineellisiä suhteessaan niiden kokonaisuuksien itseisarvoon, joita ne ylläpitävät. Tässä on se, mitä Portmannin käyttämät elämän tunnusmerkit itsensä esittely ja sisäisyys pyrkivät selventämään. Elävät olennot, sellaisina, kuin ne näyttäytyvät ympäröivälle maailmalle ja sellaisina, kuin ne omasta keskuksestaan käsin järjestelmällisesti toimivat, ovat itsessään merkityksellisiä. Elämälle tyypilliseksi katsottu itsesäilytys, niin tärkeä kuin se onkin, täytyy sijoittaa kolmanneksi ominaispiirteeksi noiden kahden muun alaisuuteen.

Tällä tavoin Adolf Portmannin biologinen näkemys kääntää voimassa olevat dogmit täysin päälaelleen. Kun biologina tai maallikkona lähtee seuraamaan Adolf Portmannin viitoittamaa tietä, niin luonto muuttuu jälleen siksi salaperäiseksi paikaksi, mikä se oli lapsuuden päivinä. Jokainen muoto ja ääni on täynnä merkitystä, joka odottaa löytäjäänsä. Näivettynyt havaintomaailmamme ja sitä tietä myös sielunelämämme saavat virvoitusta ihmettelemisen kokemuksesta. Luontosuhteemme herää henkiin. Kun sielumme avautuu luonnon olennoille, olemassaolon ihme on läsnä koko parantavassa voimassaan.

Kirjallisuus:

Approaches to a Philosophical Biology, 1968; toim. M. Greene

Descartes, R.: Die Prinzipien der Philosophie. Kirjassa „Was die Philosophinnen denken“, 1983; toim. H.Bendkowski & B. Weisshaupt

Adolf Portmann 1982: Biologie und Geist

Joachim Illies 1981: Adolf Portmann, Ein Biolog vor dem Geheimnis des Lebendigen

Tekstissä olevien lainausten käännökset: Taina Leu

Kokonaisvaltainen näkemys eliöiden monimuotoisuudesta

Luonnon olentoja tarkkailtaessa fokusta on siirrettävä etäämmälle, kuin missä sitä nykyään yleisesti pidetään. On nähtävä, kuinka luonnon olennot kehittyvät ja toimivat itsenäisesti omasta näkymättömästä keskuksestaan käsin. Tästä eliön keskuksesta ja siihen liittyvistä tuntemuksista, aistimuksista, tunnelmista, tunteista, mahdollisista ajatuksistakin me ihmiseliöt voimme sanoa jotakin ainoastaan oman ihmiskokemuksemme perusteella. Voimme tietysti tehdä kokeita, esim. ärsyttämällä kokeellisin keinoin kontrolloidusti tarkoin rajattuja kohtia näissä eliöissä ja tehdä näiden kokeiden perusteella johtopäätöksiä eliöiden käyttäytymisestä. Emme kuitenkaan milloinkaan tällaisin keinoin pääse ymmärtämään sitä eliöiden elämystä tai kokemusta, jonka nämä kokeet eliössä aiheuttavat. Tätä eliöiden ominaisuutta sveitsiläinen eläintieteen professori Adolf Portmann (1897-1982) korosti. Hän kutsui sitä eliöiden sisäisyydeksi (saks. Innerlichkeit). Eliöiden sisäisyys, niiden kyky toimia itsenäisinä yksilöinä omasta keskuksestaan käsin, on käsite, jonka A. Portmann toi komplementaariseksi käsitteeksi hänen toiselle käsitteelleen Selbstdarstellung, joka tarkoittaa eliöiden ulkoisen olemuksen ilmentymisen tapaa tai sen ottamaa muotoa. Sana Selbstdarstellung suoraan käännettynä merkitsee: ”itsensä esittäminen”. Se kertoo siitä, miten kunkin eliön sisäisyys näyttäytyy ulkoisessa todellisuudessa.

Eliöiden ulkoista olemusta on näin ollen pidettävä hyvin vähän sattumanvaraisena, myös niiltä osin, joilta siinä on pelkkään lajin säilyttämiseen pohjautuville selityksille saavuttamattomia piirteitä. Näitä jälkimmäisiä piirteitä A. Portmann kutsuu osoitteettomiksi, koska niillä ei näytä olevan vastaanottajaa. Selvimpänä tämä osoitteettomuus näkyy alemmilla eläimillä, joiden aistit ovat heikosti kehittyneet, mutta myös kehittyneempien eläinten ja kasvien ulkoisessa olemuksessa havaitaan monia ominaisuuksia, jotka saattavat eloonjäämisen kannalta olla peräti haitallisiakin. Adolf Portmannia siteeratakseni:”…elävän olennon kehitys tähtää salaperäistä harmoniaa noudattaen alusta lähtien kahteen erilaiseen päämäärään: monimutkaisen ylläpitovarustuksen rakentaminen toisaalla, mutta sen lisäksi vielä aivan toisenlainen järjestelmä, joka on suuntautunut ulkoisen olemuksen ilmentämiseen. Elimistö panee käyntiin huomattavia prosesseja, jotka eivät alun pitäenkään ole säilytysvaiston alaisia.” Adolf Portmann korostaa, että näitä erikoislaatuisia kemiallisten tapahtumien sarjoja säätelevät tarkasti ja täsmällisesti perintötekijät, jotka aktivoituvat yhtä monimutkaisten lakien alaisina kuin ne tapahtumat, jotka tuottavat silmän tai munuaisen. ”Samalla tavoin kuin alkionkehitys tuottaa hermoston muodossa rakenteen, joka tekee havaintoja ulkomaailman tapahtumista, elimistö muovaa itsestään hahmon, joka on katselemista varten, tarjoaa ’silmänruokaa‘”.

Jos tässä kohdassa fokusta kavennetaan nykyisin voimassa olevan paradigman mukaisesti, nähdään ainoastaan ne perinnölliset prosessit, jotka tähtäävät sellaisten ulkoisten rakenteiden aikaansaamiseen, jotka osallistuvat lajin ja yksilön säilyttämiseen. Nähdään siis ainoastaan sellaiset prosessit, jotka tähtäävät niiden rakenteiden aikaansaamiseen, jotka osallistuvat esim. vihollisen varoittamisessa ja partnerin houkuttamisessa tarvittavien ääntelyiden, värien, muotojen ja tuoksujen aikaansaamiseen ja joilla siis osoitteena on esim. vihollisen tai partnerin näköaisti. Tämän mukaisesti eliöt olisivat pelkästään eräänlaisia eloonjäämistekniikoiden aggregaatteja, ja elämä redusoituisi jäännöksettä adaptaatioksi eli sopeutumiseksi. M. Greenen mukaan¹⁾: ”Adaptaatiohan merkitsee eliön sopeutumista sisäiseen ja ulkoiseen ympäristöön siten, että se säilyy hengissä. Tässä korostuu hyödyllisyyden käsite. Hyödyllisyys on kuitenkin kaksinainen käsite: ei pelkästään hyödyllinen jonkin vuoksi – tässä tapauksessa hengissä säilymisen vuoksi – vaan myös hyödyllinen jollekin. Aina on olemassa jokin ryhmä tai yksilö, jolle jostakin on hyötyä. Kuinka nykyinen biologinen ajattelu tuosta rajoittuneesta, eloonjäämistä korostavasta näkökulmastaan käsin suhtautuu tähän kaksinaisuuteen? Jos tuo ajattelutapa viedään äärimmäiseen loogiseen johtopäätökseen, niin vastauksena on, että yksilöstä itsestään on hyötyä jotain tarkoitusta varten. Jos tämä pitää paikkansa, voimme eräiden tunnettujen biologien tavoin sanoa, että monisoluisten eliöiden elämä ei ole mitään muuta kuin väline, joka uudelleen järjestelee ja monistaa niissä olevaa ainoaa rajattomasti hengissä säilyvää osaa, nimittäin geenistöä. Absurdi tapa tarkastella kaikkien elävien olentojen saavutuksia, mukaan luettuna ihmisen luoma kulttuuri sekä kasvien ja eläinten suunnaton monimuotoisuus.”  Tämä monimuotoisuus  - sen muoto- ja värikirjo, äänivalikoima, sen tarjoamat tuoksut ja tuntemukset – on runsaudeltaan niin käsittämätön, että se jo pelkällä olemassaolollaan haastaa jokaisen redusoivan selity(syrity)ksen. Jos lajin säilyminen olisi ainoa päämäärä, johon jokin monimutkainen biologinen olento olemassaolollaan tähtää, niin voidaan todeta, että sellaiseen riittäisi jo hyvin yksinkertainen varustus. Jakautuvathan bakteeritkin loputtomiin, ja jotkin syöpäsolulinjat ovat ilmeisesti kuolemattomia. Tätä solutasoa pidemmälle evoluution ei siis olisi tarvinnut edetä.

Jos kuitenkin fokusta laajennetaan tämän rajoittuneisuuden ulkopuolelle pois sen asettamasta pakonomaisesta tarpeesta redusoivasti selittää kaikki eliöillä havaittava monimuotoisuus ainoastaan lajin ja yksilön hengissä säilymiseen perustuvasti, niin monet tieteelliset kysymykset voidaan asettaa oikeammalla tavalla. M. Greenen mukaan¹⁾: ”Näin ollen vaihtoehto edelliselle absurdille johtopäätökselle olisi rehellisesti tunnustaa, että itsesäilytyksen mekanismit, olkoot ne kuinka kiehtovia tutkimuskohteita tahansa, ovat kaikki välineellisiä suhteessa niiden kokonaisuuksien eli siis eliöyksilöiden itseisarvoon, joita ne ylläpitävät. Elävät olennot, sellaisina, kuin ne näyttäytyvät ympäröivälle maailmalle ja sellaisina, kuin ne omasta keskuksestaan käsin järjestelmällisesti toimivat, ovat itsessään merkityksellisiä. Ainoastaan tällaisina ehjinä kokonaisuuksina elävät olennot voidaan parhaiten ymmärtää. Elämälle tyypilliseksi katsottua itsesäilytystä, niin tärkeä kuin se onkin, täytyy tarkastella uudessa valossa.”

Eliökunnan monimuotoisuuden taustalla vaikuttavan järjestyksen ymmärtämiseksi on löydettävä uusi lähestymistapa. Kun itsesäilytyksen mekanismeja tarkastellaan eliökunnan monimuotoisuuden palvelijoina (eikä päinvastoin), tutkimus pääsee liikkeelle uudesta kulmasta. Tässä on se, mitä Portmannin käyttämät elämän tunnusmerkit Selbstdarstellung, itsensä esittäminen, ja Innerlichkeit, sisäisyys, pyrkivät selventämään.

Eliön sisäisyys (Innerlichkeit), ts. eliössä kätkössä oleva toimintakeskus, saa komplementaarisen vastineensa eliön ulkoisen olemuksen ilmentymistavassa (Selbstdarstellung). Siinä näkymätön ja tuntematon, aina kullekin eliölle ominainen kokemusmaailma muotoutuu konkreettisesti havaittavaksi. Syntyy ikään kuin kieli tai symboliikka, jonka merkityksiä voitaisiin ryhtyä tutkimaan. Eliön sisäisyys, sen omista omin olemassaolon kokemus, joka pakenee ihmisen välittömiltä aisteilta, samoin kuin hänen ulkoisilta koejärjestelyiltään, ankkuroituu epäilemättä ainakin jossain määrin tällä hetkellä tunnettuihin perinnöllisyyden lakeihin. Tästä todistavat esim. eläimellä sen lajityypillinen käyttäytyminen ja kasvilla sen hakeutuminen lajityypilliseen kasvupaikkaan. Nämä samat perinnöllisyyden lait vaikuttavat myös lajityypilliseen muotoon, väritykseen, ääneen jne. Näiden saama ilmentymistapa taas vastavuoroisesti liittyy erottamattomasti eläimellä lajityypilliseen käyttäytymiseen ja kasvilla lajityypilliseen kasvupaikkaan. Eliökunnassa vallitsevan monimuotoisuuden taustalla vaikuttavan järjestyksen tutkimiseksi on siten paneuduttava eliön sisäisyyden ja sen ”itsensä esittämisen” välillä vaikuttaviin tekijöihin. Eräs lähestymistapa voisi olla tuon em. kielen tai symboliikan ”kääntäminen” tai sen merkitysten avaaminen.

Viitteet:

Approaches to a Philosophical Biology, 1968; toim. M. Greene

Adolf Portmann 1982: Biologie und Geist