Ajatuksia kokemuksellisuudesta
- Tiede --- Adolf Portmannin "sekundäärinen eli toissijainen maailmankuva"; mittaukseen, laitteiden välittämään tietoon perustuva; kvantitatiivinen; "teoreettinen funktio"; dogmi: yleisesti hyväksyttyjen "sabluunojen", so. mittauslaitteiden, kautta saatu kokemus ja tieto todellisempi kuin ilman yleisesti hyväksyttyjä "sabluunoita" saatu kokemus ja tieto
- Uskonto --- aistein havaittavan taustalla näkymätön todellisuus; dogmi:
Tämä yhtäläisyys selittää ehkä,
miksi kirkollinen älymystö keskiajan ja uuden ajan taitteessa lopulta kuitenkin löysi luonnontieteilijöistä ja
varsinkin luonnontieteelliseen ajatteluun perustuvasta lääketieteestä
liittolaisen. Syy tähän liittolaisuuden tarpeeseen on nähdäkseni se taistelu,
joka oli käynnissä kristillisen kirkon edustajien ja ns. pakanauskontojen ja
eurooppalaisen muinaisuskonnon jäänteiden välillä. Nämä jälkimmäisethän edustivat ikivanhaa tietoutta
luonnosta, mm. sen parantavista voimista yms. Niille ominaista oli juuri
laatujen huomiointi ja aistinvaraisuus, kun taas uusi luonnontieteellinen
ajattelu pyrki vähättelemään ihmisen välitöntä havaintoa, ja kristinuskon oppi
korosti tuonpuoleista.
Nykyaikana on huomattavissa
samankaltaista liittolaisuutta kristinuskon edustajien ja koululääketieteen
edustajien välillä. Mistähän johtuu? Olisiko niin, että edellä kuvatun
kaltainen taistelu onkin luonteeltaan päättymätön. Se leimahtaa aina uudelleen
käyntiin, koska totuuden edustajia on aika mahdotonta pitää kurissa… Lisäksi
voidaan ajatella, että koska nykyinen tieteellinen ajattelu edellyttää pitkälle
menevää jakautumista erikoisaloille, se hyväksyy uskonnon erääksi
erikoisalaksi.
Uskon, tieteen ja
aistinvaraisuuden / välittömän kokemuksellisuuden ei kuitenkaan kuuluisi olla
ristiriidassa keskenään, vaan ne on tarkoitettu tasapainottamaan toisiaan ja
toimimaan harmonisessa yhteistyössä keskenään.
Omalta osaltaan tätä ristiriitaa
ylläpitää nykyään eri tieteenalojen ja ammattikuntien hyvin pitkälle mennyt
spesialisoituminen, erikoistuminen. Poikkitieteellisyyskin lievittää tätä
ilmiötä vain pintapuolisesti, koska alojen välinen vuorovaikutus pakostakin
tapahtuu edelleen toissijaisen maailmankuvan / teoreettisen funktion
puitteissa. Tarvitaan paluuta alkulähteille, ensisijaisen maailmankuvan / esteettisen funktion tarjoamiin laatuihin ja havaintoihin. Adolf Portmann on biologian alalla
löytänyt tämän tien takaisin. Nyt olisi muiden tieteiden aika seurata perässä.
Tämä tie johtaa – kuinkas muuten – uuteen, eheään ihmiskuvaan. Uusi
ihmiskuvakin syntyy vain, kun ihmisen ajattelu harmonisoituu ja eheytyy.
”We do not learn from experience...we learn from reflecting on experience.”
John Dewey
- välitön kokemus --------- ilman yleisesti hyväksyttyjä ”sabluunoja” tapahtuva kokeminen
- välillinen kokemus--------yleisesti hyväksyttyjen ”sabluunojen” välityksellä tapahtuva, myös myöhäisempi kuin välitön; selityksiä, tulkintoja
Näiden välinen tasapaino tärkeä.
Yleisesti hyväksytyn kyseenalaistaminen aina mahdollinen ja tarpeellinen ja
toivottava.
Kirjasta "Ihminen ja paha":
Kiinnostava yhteys:
Joachim Illieksen, Adolf
Portmannin elämänkerran kirjoittajan, mukaan Adolf Portmann oli aristoteelikko.
Frank Linde kirjoittaa Rudolf Steinerin kirjoituksiin perustuen, että Aristoteleen tekstejä kääntäneet arabit jättivät teksteistä yliaistillisen pois ja ottivat vain aistillisen pohjaksi, jolta on lähtenyt kehittymään nykyinen (luonnon)tieteellinen ajattelu.
Tämä ajattelu on kuitenkin nykyaikaan tultaessa näköjään kehittynyt siihen suuntaan, että
se perustuu lähes yksinomaan välineiden käyttöön ja mittaustuloksiin eli ei
välittömään aistinvaraiseen tietoon. Alkuperäiset Aristoteleen tekstit ovat välittömästä
aistinvaraisuudestaan huolimatta tai peräti sen ansiosta ilmeisesti sisältäneet
myös henkisen aspektin. Aristoteles edusti ilmeisesti jotain näkemystä, joka ei ollut materialistinen, muttei myöskään hylännyt välittömien aistihavaintojen merkitystä tietouden kartuttajana (vrt. Platonin opit). Tämä voisi selittää sen, miksi Joachim Illies näkee
Adolf Portmannissa lähinnä aristoteelikon, ja onhan Adolf Portmann kirjoittanut
useita esseitä sisältävän kirjan ”Biologie und Geist” (Biologia ja henki). Siinä hän käsittelee henkistä ihmisessä ja luonnon olennoissa pysytellen kuitenkin oman tieteensä, so. biologian, rajojen sisäpuolella. Hänestä voi ehkä lisäksi sanoa, että hän on ikään kuin hienovarainen rajankävijä biologian ja ihmistieteiden välillä.
Kirjasta ”Urmedizin, Die wahren Ursprünge unserer Volksheilkunde” (Muinaislääketiede, Kansanparannuksemme todellinen alkuperä):
11. vuosituhannella lähti käyntiin paradigman vaihdos, kun Eurooppaan saapuivat arabialaiset tieteelliset tekstit,
jotka sisälsivät mm. Aristoteleen luonnontieteellisiä tekstejä ja
persialais-arabialaisten oppineiden tekstejä, joista ei välittynyt niinkään
korkea(lentoinen?) henkinen kuin asiapitoinen näkökanta. Kivennäisiin
perustuvat lääkkeet – antimoni, lyijy, rautasulfaatti, kalkki yms. – olivat
islamilaisessa lääketieteessä paljon tärkeämmässä osassa kuin länsimaisessa.
Ehkä syynä oli autiomaa, jossa kasvillisuus on vähäistä. Arabialaisessa
lääketieteessä kasveja ei pidetty itsenäisinä olentoina, joita voitaisiin puhutella,
vaan aineellisten voimien kantajina. Nämä aineelliset voimat piti erottaa
epäpuhtaista jäteaineista. Taustalla vaikutti pikemminkin materialistinen
ajattelutapa. Arabialainen alkemia tuli muotiin munkkiluostareissa. Tehtiin
kokeita, höyrystettiin, poltettiin, tuhkattiin, tislattiin, suodatettiin ja
sublimoitiin. Tämä oli alkuna laboratorioille ja uudenaikaiselle farmasialle.
Virtsan katsominen, suonenisku, kuppaaminen, pulssinmittaus,
peräruiskeet, oksennuttaminen, siirappien valmistus ja theriak (galeeninen
yleislääkitys), iatroastrologia jne. tulivat osaksi lääketiedettä. Salernoon
perustettiin lääkärikoulu, joka oli vallankumouksellinen. Sinne kokoontui
kansainvälinen oppineiden eliitti. Myös naisille oli pääsy tähän kouluun, mutta
ainoastaan yksi tunnetaan nimeltä: Trotula. Hänen ansiotaan oli perehtyä
gynekologiaan, joka oli vuosisatoja ollut lukutaidottomien kätilöiden
tehtävänä. Trotula kirjoitti oppineen kirjan tästä aiheesta. Historioitsijat
eivät tosin ole varmoja, oliko kyseessä todellakin naishenkilö vai mies, joka
halusi pysyä tuntemattomana. Keisari ja paavi oikeuttivat Salernon koulun
opetukset. Keisari Friedrich II antoi kirjoittaa lakiteoksen (1240), joka johti
lääkäreiden ja apteekkarien ammattilaisuuteen. Ilman tiettyä koulutusta
kumpaakaan ammattia ei saanut harjoittaa. Paavi Johannes XXII ja Pariisin
piispa Etienne kannattivat uutta lakia. Hekin kielsivät lääketieteen
harjoittamisen lukutaidottomilta, yrttiparantajilta (Kräuterkundige) ja
vanhoilta naisilta. Maaseudun parantajat, yrttimummot, kätilöt ja vanhat
viisaat eukot oli nyt pantu viralta, heistä tuli lainsuojattomia ja lakiin
perustuvan rangaistuksen uhalla vainottuja. Uudet säännöt koskivat myös hyväntekeväisiä
munkkeja. Myös heiltä kiellettiin lääketieteellinen toiminta. Pappien, munkkien
ja nunnien tehtäväksi tuli tästä lähtien huolehtia laumansa sielullisesta
hyvinvoinnista. Luostarilääketiede loppui myös. Tosin munkeille sallittiin
edelleen lääkkeiden valmistus. Myös apteekkarin ammattia säädeltiin ja
varsinainen lääketiede erotettiin kirurgiasta.
Uusilla säännöillä ja laeilla oli
huonot seuraukset lukutaidottomille maalaisparantajille, erityisesti
parannustaitoisille naisille. Parannus- ja yrttitietous, joka ikimuistoisista
ajoista lähtien oli ollut naisten toimialuetta, muuttui nyt miesten
hallitsemaksi ammattitaidoksi.
Kirjallisuutta:
Joachim Illies: Adolf Portmann - Ein Biologe vor dem Geheimnis des Lebendigen; Herderbuecherei, 1981
Erika Wisselinck: Hexen - Warum wir so wenig von ihrer Geschichte erfahren und was davon auch noch falsch ist, Frauenoffensive, 1986; ss. 92-93
Wolf-Dieter Storl: Ur-Medizin - Die wahren Urspruenge unserer Volksheilkunde, AT-Verlag, 2015; ss. 217-220
Frank Linde: Ihminen ja paha - Pahan impulssit vuosituhannen vaihteessa, Suomen antroposofinen liitto, 1999, s. 100 lähtien
