Rokotteista, erityisesti virusrokotteita koskevasta teoriasta

Tämän jutun kirjoittaminen saattaa monista tuntua turhalta filosofoinnilta tai viisastelulta. Tällaisen mielipiteen esittäjällä näyttäisi kuitenkin olevan sokea piste siinä, missä on nykyajan hoitokäytäntöjen taustalla vaikuttavien teorioiden yhteys hoitokäytäntöjen aikaansaamiin konkreettisiin seurauksiin, jotka saattavat radikaalistikin muuttaa hoitoja saaneiden elämänlaatua eikä aina mitenkään toivottuun suuntaan. Koska hoitokäytäntöjen kohteena ovat miljoonat ihmiset kautta maailman, lääketieteellisten toimenpiteiden taustalla vaikuttavat teoriat (tai näiden puute) eivät ole yhdentekeviä.

Poimintoja Harald Wallachin kirjoituksesta: Mikä on tieteellinen tosiasia? Pieni esimerkki: ”Tuhkarokko-oikeudenkäynti”

(Was ist eine wissenschaftliche Tatsache? Ein kleines Beispiel: ”Masernprozess”)

Pelkät toistettavissa olevat koetulokset eivät riitä, sillä tiede on sosiaalinen prosessi. Sitä ei tehdä tyhjiössä. Se, mikä on tieteellisesti hyväksyttävää, riippuu tutkija- ja asiantuntijayhteisön yhteisestä sopimuksesta – konsensuksesta.

Nykyaikaan saakka lääketieteellisiä aiheita käsittelevät sosiologit ovat tavallisesti erottaneet lääkäreiden käyttäytymistä koskevat asiat niistä, jotka koskevat heidän tietouttaan. Vaikka he ovatkin tutkineet yhteiskunnan vaikutusta lääketieteellisen tiedon kehitykseen alkuperäiskansojen lääketieteessä ja kansanlääkinnässä sekä oman kulttuurimme aikaisempina ajanjaksoina, he ovat usein tehneet absoluuttisen eron ”ei-luonnontieteellisen lääketieteellisen tiedon” ja uudenaikaisen, luonnontieteellisen lääketieteellisen tiedon välillä. Uudenaikaista lääketieteellistä tietoa on tarkasteltu monissa lääketieteellisen sosiologian tutkimuksissa homogeenisena, kulttuurista riippumattomana ja objektiiviseen tarkkailuun ja kokeisiin perustuvana. Se, että lääketieteen sosiologit ovat pidättäytyneet käyttämästä tavanomaisia menetelmiään nykyaikaisen lääketieteellisen tiedon muodostumisen ja kehityksen tutkimisessa, heijastaa toisaalta ehkä heidän puutteellisia tietojaan, mitä lääketieteen aihepiiriin tulee ja toisaalta heidän tarkoituksellista pyrkimystään saada lääkäreiltä ammatillista tunnustusta.

Viimeisenä kymmenenä vuotena kuitenkin useissa tutkimuksissa on käsitelty yhteiskunnan vaikutusta lääketieteen kehitykseen. Myös on muodostunut uusi erikoisala: lääketieteen filosofia. Tämä käsittelee mm. lääketieteellisen tiedon spesifisyyttä ja sen suhdetta biologiaan ja luonnontieteisiin yleensä. Viime vuosien kehitys ei kuitenkaan oikeuta sellaista väitettä, että biolääketieteellisen tutkimuksen sosiologia on jo olemassa. Pikemminkin eräs tutkija on todennut, että hän on jo pitkään hämmästellyt sitä, että ensikäden sosiologinen tutkimus puuttuu lääketieteestä täysin. Filosofit ovat pyrkineet määrittämään lääketieteen yleisiä käsitteellisiä puitteita eivätkä ole tutkineet sosiaalisten tekijöiden vaikutusta lääketieteellisen tiedon kehitykseen konkreettisissa tapauksissa. Lääketieteelliseen filosofiaan paneutuneet sosiologit ovat usein olleet kiinnostuneempia terveyden ja sairauden sosiaalisten mallien ja lääkäreiden ammatillisten strategioiden välisistä suhteista kuin lääketieteellisen tiedon kehityksestä sinänsä.

Koska Fleckin mukaan lääketieteelliset kysymykset keskittyvät ihmisen omistamaan suuriarvoiseen, nimittäin hänen elämäänsä ja terveyteensä, niillä on sellaista yksilökohtaista ja sosiaalista merkitystä, jota ei yhtä välittömästi ole minkään fysiikallisen tai kemiallisen kysymyksen lähtökohdissa. Juuri tämän vuoksi lääketiede sopii muita luonnontieteitä paremmin sellaisen tutkimuksen kohteeksi, joka koskee tiedon ja hankitun kokemuksen sosiaalista ehdollistamista. 

Perustutkimuksen ja sen sovellutusten välisten vuorovaikutusten ja vielä erityisemmin lääketieteellisen tiedon kehityksen ollessa polttopisteessä on huomattava, että lääketieteessäkin vallitsee historiallinen jatkumo siinä mielessä, että nykylääketieteen konseptit sairauksista ja niiden syntytavoista ovat yhtä lailla historiallisten muutosten alaisia, yhtä lailla sidoksissa meidän aikamme tyypillisiin uskomuksiin ja perinteisiin kuin aikaisemmatkin konseptit.

Fleckin mukaan sairauksilla ei ole mitään sellaista ”luonnollista” luokitusta, joka viittaisi ”jossain siellä ulkopuolella” oleviin entiteetteihin odottamassa löytymistään. Hänen käsityksensä mukaan ”yleensä pyrkimyksenä on päästä niin kutsuttuun diagnoosiin - jonkin tuloksen liittämiseen erillisistä sairausentiteeteistä muodostuvaan systeemiin – ja tämä edellyttää, että sellaisia entiteettejä todellakin on olemassa ja että ne ovat analyyttisten menetelmien ulottuvilla.” Fleckin mukaan kuitenkin sairaudet ovat kulloisenkin ajan tietouteen ja ilmapiiriin perustuvia ”ajateltuja, tekaistuja kuvia, jotka tunnetaan morbideina (sairaalloisina) yksikköinä, joiden ympärille ominaisuuksiltaan sekä yksilölliset että vaihtelevat ilmiöt ovat ryhmittyneinä ilman, että nämä milloinkaan täysin vastaavat noita kuvia.” Fleck totesi, ettei lääketieteessä ole sellaista yksinkertaista kausaalista suhdetta, joka on mahdollinen kemiassa ja fysiikassa, osittain biologiassakin. Patologisten ilmiöiden monimutkaisuuden ja erittäinkin yksilöllisen luonteen vuoksi on mahdotonta redusoida patologia fysiikkaan, kemiaan tai jopa biologiaankin. Kun terveenkin elimistön toiminnan tutkiminen vaatii jo tarpeeksi moniulotteista otetta, niin elimistön sairaalloiset muutokset vaativat vielä laajempaa kuvaa, jotta ne voitaisiin ymmärtää kokonaisuudessaan. Normaalissa tilassa olevien elimistöjen tutkimukseen liittyvien vaikeuksien lisäksi patologia tuo muassaan multifaktoristen ja aikariippuvaisten ilmiöiden lisävaikeudet. Patologia sisältää siksi Fleckin mukaan korkeammalla tasolla olevaa monimutkaisuutta ja tämän johdosta korkeammalla asteella olevaa indeterminismiä kuin biologia. Hän vahvisti, ettei lääketieteessä ole yksinkertaista kausaalista suhdetta (joka voidaan ilmaista kartesiolaisina koordinaatteina), ja jotta monimutkaisia ilmiöitä, kuten sairautta, voitaisiin ymmärtää, on tarpeen soveltaa indeterminismin periaatetta, joka on kehitetty suhteellisuusteoriassa. (Elkana, Ilena Löwyn lainaus)

”Lääketieteellinen ajattelu eroaa periaatteessa luonnontieteellisestä siinä, että se käyttää Gaussin koordinaattisysteemiä jälkimmäisen käyttäessä kartesiolaista systeemiä. Lääketieteellinen havainto ei ole piste, vaan pieni ympyrä. (…) Tietty tarkennus tuodaan kuvaan sen tosiasian avulla, että suoraan sanottuna lääketieteellisten ilmiöiden moninaisuutta voidaan tulkita / esittää ainoastaan suurin piirtein Gaussin systeemin avulla, koska sen pisteet eivät ole yksiselitteisesti määritettävissä. Käytännöllisesti katsoen luonnontieteellinen ajattelu käyttää pieniin vaihteluväleihin kartesiolaista systeemiä ja laajoihin vaihteluväleihin Gaussin systeemiä (kuten suhteellisuusteoriassa). Tätä vastoin lääketieteellinen ajattelu käyttää Gaussin systeemiä pieniin vaihteluväleihin, kun se kokonaisuudessaan ei löydä mitään johdonmukaista ja rationaalista tapaa ymmärtää ilmiöitä.” (Elkana, Ilana Löwyn lainaus).

incommensurability = yhteismitattomuus

”Sellaisen maailmanlaajuisen lääketieteellisen teorian laatimisen mahdottomuus, joka sallisi kaikkien havaittujen ilmiöiden ymmärtämisen samalla tavalla kuin ”atomiteoria sallii kemiassa tai energetiikassa fysiikassa”, tekee mahdottomaksi kehittää mitään yksittäistä tapaa käsittää sairaus: Ei sellulaarinen eikä humoraalinen teoria, ei pelkästään sairauksien toiminnallinen ymmärtäminen eikä sairauden käsittäminen ”psykogeeniseksi” sinänsä riitä selittämään sairaalloisten ilmiöiden koko kirjoa…tästä seuraa ajatusten yhteismitattomuus, joka syntyy erilaisista tavoista käsittää sairaalloiset ilmiöt ja jonka johdosta on tosiasia, ettei sairaalloisuuden yhtenäinen ymmärtäminen ole mahdollinen.” Yhteismitattomuus ei Fleckin mukaan jää lääketieteen piirissä pelkäksi teoreettiseksi konseptiksi, vaan sillä on käytännön seurauksia. Tieteelliset tosiasiat rakentuvat sosiaalisella tavalla erillisten ”ajatuskollektiivien” toimesta, joista kukin muodostuu yksilöistä, joilla on muiden vastaavien kollektiivien kanssa yhteismitaton spesifinen ”ajattelutyyli”.

Wallach: Fleck tuli siihen loppupäätelmään, että ”tieteellinen fakta tarkoittaa yhteistä päätöstä lopettaa ajattelu.”

”Tuhkarokko­-oikeudenkäynti”

Biologian tri Stefan Lanka on luvannut 100 000 euroa sille, joka pystyy esittämään tieteellisen julkaisun, jossa ei ainoastaan väitetä, että tuhkarokkovirus on olemassa, vaan sen olemassaolo on pystytty tutkimusmenetelmin osoittamaan ja löydöksestä on pystytty mittaamaan viruksen läpimitta. Tohtori Bardens uskoo löytäneensä kuusi tuollaista julkaisua, joiden kohdalla mainitut kriteerit täyttyvät. S. L. on kuitenkin kiistänyt tämän väitteen, sillä seurauksella, että tri Bardens on haastanut hänet oikeuteen.

On syntynyt mielenkiintoinen tilanne: Asiaan perehtynyt yksittäinen henkilö kiistää enemmistön konsensuksen. Hän tekee tämän provosoimalla palkkion muodossa. Muutenhan kukaan ei välittäisi tästä provokaatiosta. Mitähän järkeä tällaisessa kilpailutuksessa ylipäätään on? Onko ylipäänsä periaatteessa mahdollista osoittaa jonkin tutkimuksen avulla jokin asia todeksi? Tohtori Wallach on sitä mieltä, että tämä ei ole mahdollista missään yhteydessä. Tuhkarokkovirusoikeudenkäynti on omiaan kuvaamaan tätä asiantilaa.

Kysymys oli siis siitä, ovatko tri Bardensin esille tuomat kuusi julkaisua tieteellisesti hyväksyttävissä ja sopivatko ne osoittamaan tuhkarokkoviruksen olemassaolon. On huomattava, ettei ole kyse siitä, onko tuhkarokkoa olemassa. Se on ilman muuta olemassa kliinis-patologisena oireistokokonaisuutena. Ei ole kyse siitäkään, laukaiseeko tai aiheuttaako jokin virus tuhkarokon vai ei eikä lainkaan siitä, onko tuhkarokkorokotteella vaikutusta ja onko se tarpeellinen.

Mitä on tässä yhteydessä ”tieteellinen”?

Tieteellisyyden käsite

Tieteellisyys on monimutkainen rakennelma. Se, että jokin kirjoitus julkaistaan tieteellisessä aikakausilehdessä, ei kerro sen enempää eikä vähempää kuin, että asiaan perehtyneet lukijat ja kollegat ymmärtävät tekstin, pitävät sitä hyvänä ja oikeana ja että aikakausilehden toimittajista ja asiantuntijoista teksti on mielenkiintoinen lehden lukijakunnan, ammattilaisten, kannalta. Tämä ei sano mitään julkaistun informaation totuudenmukaisuudesta eikä mitään sen hyvyydestä tai huonoudesta. Tässä mielessä viisi näistä kuudesta ovat ”tieteellisiä”. Ne täyttävät vähimmäisstandardin tullakseen julkaistuiksi tieteellisessä elimessä.

Tieteellisyyden käsitteeseen kuuluu kuitenkin myös konsensuksellinen, sosiaalinen hyväksyntä. Tämäkään ei ole mikään totuuden kriteerio, vaan kiistattomuuden kriteerio. Kiistanalaisia mielipiteitä ei ”hyväksytä tieteellisiksi” taikka kuvata ”tieteellisiksi”, vaan niitä vastustajat kutsuvat ”epätieteellisiksi”. Tällä tarkoitetaan useimmiten: ”näkemys, jota enemmistö alalla työskentelevistä ei hyväksy”. Kun jokin asia on yleisesti hyväksytty tieteelliseksi, siis sillä ei ole mitään mainittavaa eikä varsinkaan mitään sosiaalisesti korkeamman tason vastustusta, se hyväksytään yleensä ”tieteelliseksi informaatioksi / tiedoksi” oppikirjoihin ja yleiseen mielipiteeseen. Tämän jälkeen vähemmistön näkemykset rajataan ulkopuolelle eikä niitä kuunnella, ennen kuin joku, jolle onnistuu vastaavasta arvostetusta asemasta käsin formuloida vastalauseensa, joka avaa keskustelun uudelleen.

Tässä mielessä väite: ”Tuhkarokkovirus laukaisee tuhkarokon” on tieteellisesti hyväksytty kanta, joka myös edellyttää, että tuhkarokkovirus on olemassa ja että sen on osoitettu olevan aiheuttaja. Siksi tri Lankan edustama kanta, että tämä ”tieteellinen tosiasia” olisi lähtökohdiltaan virheellinen ja syntynyt huonojen menetelmien pohjalta, on vähemmistön näkemys, jota tieteen enemmistö kuvaa ”epätieteelliseksi”.

Nyt on niin, että enemmistön kanta ei juuri nimenomaan tieteessä ole mikään riittävän hyvä neuvonantaja, vaikkakin se on meitä ihmisiä – sosiaalisia olentoja, kun olemme – lähempänä (ja myös tieteen harjoittajat ovat sosiaalisia olentoja) kuin yksilöllisesti eristetty analyysi. Historiallisia esimerkkejä voitaisiin tuoda ihan kylliksi esille osoittamaan sen, että enemmistön kannat ovat vääriä, ja sen, miten ne ovat vääriä.

Tässä muutama esimerkki: Dean (2004; Wallachin mukaan) on viitannut siihen, että monokausaalinen ajattelu lääketieteessä on obsoleetti (aikansa elänyt) ennen kaikkea tartuntatautiopissa, koska kaikkein useimmat infektiot kehittyvät ainoastaan patogeenin ja isännän vuorovaikutuksena. Koska kuitenkin on helpompi keskittää huomio patogeeniin, tilanteen monimutkaisuus jätetään huomiotta ja monokausaliteetti korotetaan edelleen tieteelliseksi standardiksi käyttäen abstraktiota, joka ei ole mitenkään puolustettavissa.

Pitkään tähtitieteessä vallitsi tieteellinen kantava opinkappale (doktriini), jonka mukaan meidän aurinkokuntamme ulkopuolella ei ole planeettoja. Olikin useita tähtitieteilijöitä, joilla oli huonot etenemismahdollisuudet, kun eivät kannattaneet tätä dogmia. Nykyään tunnetaan jo useita satoja planeettoja.

Natsihallinnon aikana saksalaisten lääkäreiden ja perinnöllisyystieteilijöiden enemmistö edusti rotuoppia, joka todisti ”ei-arjalaisten rotujen” geneettisestä, lääketieteellisestä ja muusta ala-arvoisuudesta. Tämä tieteellinen kanta tunnetusti katosi käden käänteessä vuoden 1945 jälkeen.

Saksan- ja englanninkielisten kohtien käännös Taina Leu
http://harald-walach.de/methodenlehre-fuer-anfaenger/17-was-ist-eine-wissenschaftliche-tatsache-ein-kleines-fallbeispiel-der-masernprozess/
https://www.amazon.de/Entstehung-Entwicklung-einer-wissenschaftlichen-Tatsache/dp/3518279122
Ilana Löwy: Ludwig Fleck on the social construction of medical knowledge

Ydinvoimasta ja hysteriasta

Ydinvoiman vastustajia on kutsuttu hysteerisiksi, mutta kaikki syy on kyllä ihan hysteriallekin. Atomivoimaloita on ollut vasta noin 30 vuoden ajan.  Jo tänä lyhyenä aikana on nähty seurauksiltaan koko planeettaa koskettavia onnettomuuksia ja vielä enemmän onnettomuuden uhkatilanteita. Miten voi puhua atomivoiman turvallisuudesta, kun tiedetään, että jo yksittäisistä ja paikallisista onnettomuuksistakin seuraa pahoja maailmanlaajuisia ympäristö- ja terveysuhkia, jotka jatkuvat jopa kymmenientuhansien vuosien päähän? Vaikka Japanin onnettomuus johtuikin voimakkaasta luonnonmullistuksesta eikä reaktoreiden tai henkilökunnan toiminnassa itsessään niin sanotusti ollut mitään vikaa, niin se ei oikeuta vähättelemään ydinvoimaloiden turvallisuusriskejä. Tämä tapahtumahan juuri osoittaa, että ydinvoimaloiden ympäristössä, so. maaplaneetalla, on tekijöitä, joiden vaikutukset ovat arvaamattomia. Lisäksi esim. Japanin ydinvoimaloiden tähän asti tuottaman energian ja niiden nyt onnettomuuden aikana kuluttaman energian suhde pitäisi laskea. Tässä laskussa täytyisi varmasti huomioida, paitsi varsinaisten jäähdytys- ja sammutustoimenpiteiden sekä saasteiden rajoittamiseen pyrkivien toimien ja erilaisten valvontatoimien kuluttama energia, myös yhteiskunnalle koituvat väestön evakuoinnista, ympäristön saastumisesta ja terveydellisistä ongelmista johtuvat energiakulut.  Niin saataisiin selville, kuinka paljon energiaa noista voimaloista ihan oikeasti on saatu. Toisaalta voi vain ihmetellä, kuinka mittasuhteiltaan näin valtava ja mekanismeiltaan hyvin mutkikkaisiin rakenteisiin perustuva ja ilmeisesti perin pohjin mietitty teknologia on saanut vastapainokseen näin primitiivisiä ja peräti harkitsemattomia pelastus- ja korjausmenetelmiä. Mistä me tiedämme, kuinka kauan vielä täytyy pumpata vettä näihin ydinnieluihin? Kuinka kauan vielä täytyy laskea ulos saastunutta vettä ja ilmaa, ennen kuin tilanne rauhoittuu? Miten voidaan syyttää hysteriasta, jos tulevaisuuden näkymät voivat olla tällaiset seuraavan 30 vuoden aikana? Ihan vähäiselläkin mielikuvituksen aktivoinnilla voi kyllä jo tajuta, että ydinvoimassa väijyvistä vaaratekijöistä kukaan ihminen ei voi ottaa vastuuta. Miten joku voi kuvitella voivansa vastata koko maailmanlaajuisesta saastutuksesta? Kuka kuvittelee vastaavansa siitä, että ympäri maailmaa sijaitsee pisteitä, joissa jatkuvasti joudutaan käyttämään puhdasta luonnon vettä ja raikasta ilmaa saasteiden laimentamiseen, saasteiden, jotka jäävät luonnon kiertokulkuihin sadoiksi ja tuhansiksi vuosiksi? Sanoisin, että ko. henkilöä / henkilöitä vaivaa GW eli Grössenwahn eli suuruudenhulluus ja / tai täydellinen vastuuttomuus ja valheellisuus ja / tai sitten voi melkein kuvitella, että heidän aivoihinsa on asennettu robottiajattelua edistävä mikrosiru. Toisaalta ketään ei voi tehdä vastuulliseksi tällaisista asioista eli koneiston rattaissa alimpana olevia toimijoita ei voi tehdä vastuulliseksi näin mittavista asioista. Äänestäjiä, jotka uskovat näitä ”vastuunsa tuntevia” päättäjiä, tuntuu vaivaavan terveen maalaisjärjen ja normaalin havaintokyvyn puute. Ihmetyttää ja oikein itkettää, että ihmiset ovat valmiita tyytymään siihen, että missään ei enää ole alkuperäistä luonnollista puhtautta.

 -Harrisburgissa osattiin sentään vielä rukoilla, kun ilmeni, että mitään ei enää ollut tehtävissä. Ja katso, ihme tapahtui: Teräksinen säiliö, jonka sisällä osittain sulanut ydinpolttoaine oli, kestikin valtavaa kuumuutta hajoamatta …

Selvää on, että ydinvoiman kuuluu levätä maan sisässä, siellä, missä sitä luonnostaan on ja mistä sitä tulee maan päälle ainoastaan lievänä taustasäteilynä. Siihen täällä maan pinnalla oleva elämä on hyvin sopeutunut.