Rokotteista, erityisesti virusrokotteita koskevasta teoriasta
Tämän jutun kirjoittaminen saattaa monista tuntua turhalta
filosofoinnilta tai viisastelulta. Tällaisen mielipiteen esittäjällä näyttäisi
kuitenkin olevan sokea piste siinä, missä on nykyajan hoitokäytäntöjen
taustalla vaikuttavien teorioiden yhteys hoitokäytäntöjen aikaansaamiin
konkreettisiin seurauksiin, jotka saattavat radikaalistikin muuttaa hoitoja
saaneiden elämänlaatua eikä aina mitenkään toivottuun suuntaan. Koska
hoitokäytäntöjen kohteena ovat miljoonat ihmiset kautta maailman,
lääketieteellisten toimenpiteiden taustalla vaikuttavat teoriat (tai näiden
puute) eivät ole yhdentekeviä.
Poimintoja Harald Wallachin kirjoituksesta: Mikä on tieteellinen tosiasia? Pieni esimerkki:
”Tuhkarokko-oikeudenkäynti”
(Was ist eine
wissenschaftliche Tatsache? Ein kleines Beispiel: ”Masernprozess”)
Pelkät toistettavissa olevat koetulokset eivät riitä, sillä tiede on
sosiaalinen prosessi. Sitä ei tehdä tyhjiössä. Se, mikä on tieteellisesti
hyväksyttävää, riippuu tutkija- ja asiantuntijayhteisön yhteisestä sopimuksesta
– konsensuksesta.
Nykyaikaan saakka lääketieteellisiä aiheita käsittelevät sosiologit ovat
tavallisesti erottaneet lääkäreiden käyttäytymistä koskevat asiat niistä, jotka
koskevat heidän tietouttaan. Vaikka he ovatkin tutkineet yhteiskunnan
vaikutusta lääketieteellisen tiedon kehitykseen alkuperäiskansojen lääketieteessä
ja kansanlääkinnässä sekä oman kulttuurimme aikaisempina ajanjaksoina, he ovat
usein tehneet absoluuttisen eron ”ei-luonnontieteellisen lääketieteellisen
tiedon” ja uudenaikaisen, luonnontieteellisen lääketieteellisen tiedon välillä.
Uudenaikaista lääketieteellistä tietoa on tarkasteltu monissa lääketieteellisen
sosiologian tutkimuksissa homogeenisena, kulttuurista riippumattomana ja
objektiiviseen tarkkailuun ja kokeisiin perustuvana. Se, että lääketieteen
sosiologit ovat pidättäytyneet käyttämästä tavanomaisia menetelmiään
nykyaikaisen lääketieteellisen tiedon muodostumisen ja kehityksen tutkimisessa,
heijastaa toisaalta ehkä heidän puutteellisia tietojaan, mitä lääketieteen
aihepiiriin tulee ja toisaalta heidän tarkoituksellista pyrkimystään saada
lääkäreiltä ammatillista tunnustusta.
Viimeisenä kymmenenä vuotena kuitenkin useissa tutkimuksissa on käsitelty
yhteiskunnan vaikutusta lääketieteen kehitykseen. Myös on muodostunut uusi
erikoisala: lääketieteen filosofia. Tämä käsittelee mm. lääketieteellisen tiedon
spesifisyyttä ja sen suhdetta biologiaan ja luonnontieteisiin yleensä. Viime
vuosien kehitys ei kuitenkaan oikeuta sellaista väitettä, että
biolääketieteellisen tutkimuksen sosiologia on jo olemassa. Pikemminkin eräs
tutkija on todennut, että hän on jo pitkään hämmästellyt sitä, että ensikäden
sosiologinen tutkimus puuttuu lääketieteestä täysin. Filosofit ovat pyrkineet
määrittämään lääketieteen yleisiä käsitteellisiä puitteita eivätkä ole
tutkineet sosiaalisten tekijöiden vaikutusta lääketieteellisen tiedon
kehitykseen konkreettisissa tapauksissa. Lääketieteelliseen filosofiaan
paneutuneet sosiologit ovat usein olleet kiinnostuneempia terveyden ja
sairauden sosiaalisten mallien ja lääkäreiden ammatillisten strategioiden
välisistä suhteista kuin lääketieteellisen tiedon kehityksestä sinänsä.
Koska Fleckin mukaan lääketieteelliset kysymykset keskittyvät ihmisen omistamaan
suuriarvoiseen, nimittäin hänen elämäänsä ja terveyteensä, niillä on sellaista
yksilökohtaista ja sosiaalista merkitystä, jota ei yhtä välittömästi ole
minkään fysiikallisen tai kemiallisen kysymyksen lähtökohdissa. Juuri tämän
vuoksi lääketiede sopii muita luonnontieteitä paremmin sellaisen tutkimuksen
kohteeksi, joka koskee tiedon ja hankitun kokemuksen sosiaalista
ehdollistamista.
Perustutkimuksen ja sen sovellutusten välisten vuorovaikutusten ja vielä
erityisemmin lääketieteellisen tiedon kehityksen ollessa polttopisteessä on
huomattava, että lääketieteessäkin vallitsee historiallinen jatkumo siinä
mielessä, että nykylääketieteen konseptit sairauksista ja niiden syntytavoista
ovat yhtä lailla historiallisten muutosten alaisia, yhtä lailla sidoksissa
meidän aikamme tyypillisiin uskomuksiin ja perinteisiin kuin aikaisemmatkin konseptit.
Fleckin mukaan sairauksilla ei ole mitään sellaista ”luonnollista”
luokitusta, joka viittaisi ”jossain siellä ulkopuolella” oleviin entiteetteihin
odottamassa löytymistään. Hänen käsityksensä mukaan ”yleensä pyrkimyksenä on
päästä niin kutsuttuun diagnoosiin - jonkin tuloksen liittämiseen erillisistä
sairausentiteeteistä muodostuvaan systeemiin – ja tämä edellyttää, että
sellaisia entiteettejä todellakin on olemassa ja että ne ovat analyyttisten
menetelmien ulottuvilla.” Fleckin mukaan kuitenkin sairaudet ovat kulloisenkin
ajan tietouteen ja ilmapiiriin perustuvia ”ajateltuja, tekaistuja kuvia, jotka
tunnetaan morbideina (sairaalloisina) yksikköinä, joiden ympärille
ominaisuuksiltaan sekä yksilölliset että vaihtelevat ilmiöt ovat ryhmittyneinä
ilman, että nämä milloinkaan täysin vastaavat noita kuvia.” Fleck totesi, ettei
lääketieteessä ole sellaista yksinkertaista kausaalista suhdetta, joka on
mahdollinen kemiassa ja fysiikassa, osittain biologiassakin. Patologisten
ilmiöiden monimutkaisuuden ja erittäinkin yksilöllisen luonteen vuoksi on
mahdotonta redusoida patologia fysiikkaan, kemiaan tai jopa biologiaankin. Kun
terveenkin elimistön toiminnan tutkiminen vaatii jo tarpeeksi moniulotteista
otetta, niin elimistön sairaalloiset muutokset vaativat vielä laajempaa kuvaa,
jotta ne voitaisiin ymmärtää kokonaisuudessaan. Normaalissa tilassa olevien
elimistöjen tutkimukseen liittyvien vaikeuksien lisäksi patologia tuo muassaan
multifaktoristen ja aikariippuvaisten ilmiöiden lisävaikeudet. Patologia
sisältää siksi Fleckin mukaan korkeammalla tasolla olevaa monimutkaisuutta ja
tämän johdosta korkeammalla asteella olevaa indeterminismiä kuin biologia. Hän
vahvisti, ettei lääketieteessä ole yksinkertaista kausaalista suhdetta (joka
voidaan ilmaista kartesiolaisina koordinaatteina), ja jotta monimutkaisia
ilmiöitä, kuten sairautta, voitaisiin ymmärtää, on tarpeen soveltaa
indeterminismin periaatetta, joka on kehitetty suhteellisuusteoriassa. (Elkana,
Ilena Löwyn lainaus)
”Lääketieteellinen ajattelu eroaa periaatteessa luonnontieteellisestä
siinä, että se käyttää Gaussin koordinaattisysteemiä jälkimmäisen käyttäessä
kartesiolaista systeemiä. Lääketieteellinen havainto ei ole piste, vaan pieni
ympyrä. (…) Tietty tarkennus tuodaan kuvaan sen tosiasian avulla, että suoraan
sanottuna lääketieteellisten ilmiöiden moninaisuutta voidaan tulkita / esittää
ainoastaan suurin piirtein Gaussin systeemin avulla, koska sen pisteet eivät
ole yksiselitteisesti määritettävissä. Käytännöllisesti katsoen
luonnontieteellinen ajattelu käyttää pieniin vaihteluväleihin kartesiolaista
systeemiä ja laajoihin vaihteluväleihin Gaussin systeemiä (kuten
suhteellisuusteoriassa). Tätä vastoin lääketieteellinen ajattelu käyttää
Gaussin systeemiä pieniin vaihteluväleihin, kun se kokonaisuudessaan ei löydä
mitään johdonmukaista ja rationaalista tapaa ymmärtää ilmiöitä.” (Elkana, Ilana
Löwyn lainaus).
incommensurability = yhteismitattomuus
”Sellaisen maailmanlaajuisen lääketieteellisen teorian laatimisen
mahdottomuus, joka sallisi kaikkien havaittujen ilmiöiden ymmärtämisen samalla
tavalla kuin ”atomiteoria sallii kemiassa tai energetiikassa fysiikassa”, tekee
mahdottomaksi kehittää mitään yksittäistä tapaa käsittää sairaus: Ei
sellulaarinen eikä humoraalinen teoria, ei pelkästään sairauksien
toiminnallinen ymmärtäminen eikä sairauden käsittäminen ”psykogeeniseksi”
sinänsä riitä selittämään sairaalloisten ilmiöiden koko kirjoa…tästä seuraa
ajatusten yhteismitattomuus, joka syntyy erilaisista tavoista käsittää
sairaalloiset ilmiöt ja jonka johdosta on tosiasia, ettei sairaalloisuuden
yhtenäinen ymmärtäminen ole mahdollinen.” Yhteismitattomuus ei Fleckin mukaan
jää lääketieteen piirissä pelkäksi teoreettiseksi konseptiksi, vaan sillä on
käytännön seurauksia. Tieteelliset tosiasiat rakentuvat sosiaalisella tavalla
erillisten ”ajatuskollektiivien” toimesta, joista kukin muodostuu yksilöistä,
joilla on muiden vastaavien kollektiivien kanssa yhteismitaton spesifinen
”ajattelutyyli”.
Wallach: Fleck tuli siihen loppupäätelmään, että ”tieteellinen fakta
tarkoittaa yhteistä päätöstä lopettaa ajattelu.”
”Tuhkarokko-oikeudenkäynti”
Biologian tri Stefan Lanka on luvannut 100 000 euroa sille, joka pystyy
esittämään tieteellisen julkaisun, jossa ei ainoastaan väitetä, että
tuhkarokkovirus on olemassa, vaan sen olemassaolo on pystytty
tutkimusmenetelmin osoittamaan ja löydöksestä on pystytty mittaamaan viruksen läpimitta.
Tohtori Bardens uskoo löytäneensä kuusi tuollaista julkaisua, joiden kohdalla
mainitut kriteerit täyttyvät. S. L. on kuitenkin kiistänyt tämän väitteen,
sillä seurauksella, että tri Bardens on haastanut hänet oikeuteen.
On syntynyt mielenkiintoinen tilanne: Asiaan perehtynyt yksittäinen
henkilö kiistää enemmistön konsensuksen. Hän tekee tämän provosoimalla palkkion
muodossa. Muutenhan kukaan ei välittäisi tästä provokaatiosta. Mitähän järkeä
tällaisessa kilpailutuksessa ylipäätään on? Onko ylipäänsä periaatteessa
mahdollista osoittaa jonkin tutkimuksen avulla jokin asia todeksi? Tohtori
Wallach on sitä mieltä, että tämä ei ole mahdollista missään yhteydessä.
Tuhkarokkovirusoikeudenkäynti on omiaan kuvaamaan tätä asiantilaa.
Kysymys oli siis siitä, ovatko tri Bardensin esille tuomat kuusi
julkaisua tieteellisesti hyväksyttävissä ja sopivatko ne osoittamaan
tuhkarokkoviruksen olemassaolon. On huomattava, ettei ole kyse siitä, onko
tuhkarokkoa olemassa. Se on ilman muuta olemassa kliinis-patologisena oireistokokonaisuutena.
Ei ole kyse siitäkään, laukaiseeko tai aiheuttaako jokin virus tuhkarokon vai
ei eikä lainkaan siitä, onko tuhkarokkorokotteella vaikutusta ja onko se
tarpeellinen.
Mitä on tässä yhteydessä ”tieteellinen”?
Tieteellisyyden käsite
Tieteellisyys on monimutkainen rakennelma. Se, että jokin kirjoitus
julkaistaan tieteellisessä aikakausilehdessä, ei kerro sen enempää eikä
vähempää kuin, että asiaan perehtyneet lukijat ja kollegat ymmärtävät tekstin,
pitävät sitä hyvänä ja oikeana ja että aikakausilehden toimittajista ja
asiantuntijoista teksti on mielenkiintoinen lehden lukijakunnan, ammattilaisten,
kannalta. Tämä ei sano mitään julkaistun informaation totuudenmukaisuudesta
eikä mitään sen hyvyydestä tai huonoudesta. Tässä mielessä viisi näistä
kuudesta ovat ”tieteellisiä”. Ne täyttävät vähimmäisstandardin tullakseen
julkaistuiksi tieteellisessä elimessä.
Tieteellisyyden käsitteeseen kuuluu kuitenkin myös konsensuksellinen,
sosiaalinen hyväksyntä. Tämäkään ei ole mikään totuuden kriteerio, vaan
kiistattomuuden kriteerio. Kiistanalaisia mielipiteitä ei ”hyväksytä
tieteellisiksi” taikka kuvata ”tieteellisiksi”, vaan niitä vastustajat kutsuvat
”epätieteellisiksi”. Tällä tarkoitetaan useimmiten: ”näkemys, jota enemmistö
alalla työskentelevistä ei hyväksy”. Kun jokin asia on yleisesti hyväksytty
tieteelliseksi, siis sillä ei ole mitään mainittavaa eikä varsinkaan mitään
sosiaalisesti korkeamman tason vastustusta, se hyväksytään yleensä
”tieteelliseksi informaatioksi / tiedoksi” oppikirjoihin ja yleiseen
mielipiteeseen. Tämän jälkeen vähemmistön näkemykset rajataan ulkopuolelle eikä
niitä kuunnella, ennen kuin joku, jolle onnistuu vastaavasta arvostetusta
asemasta käsin formuloida vastalauseensa, joka avaa keskustelun uudelleen.
Tässä mielessä väite: ”Tuhkarokkovirus laukaisee tuhkarokon” on
tieteellisesti hyväksytty kanta, joka myös edellyttää, että tuhkarokkovirus on
olemassa ja että sen on osoitettu olevan aiheuttaja. Siksi tri Lankan edustama
kanta, että tämä ”tieteellinen tosiasia” olisi lähtökohdiltaan virheellinen ja
syntynyt huonojen menetelmien pohjalta, on vähemmistön näkemys, jota tieteen
enemmistö kuvaa ”epätieteelliseksi”.
Nyt on niin, että enemmistön kanta ei juuri nimenomaan tieteessä ole
mikään riittävän hyvä neuvonantaja, vaikkakin se on meitä ihmisiä – sosiaalisia
olentoja, kun olemme – lähempänä (ja myös tieteen harjoittajat ovat sosiaalisia
olentoja) kuin yksilöllisesti eristetty analyysi. Historiallisia esimerkkejä
voitaisiin tuoda ihan kylliksi esille osoittamaan sen, että enemmistön kannat
ovat vääriä, ja sen, miten ne ovat vääriä.
Tässä muutama esimerkki: Dean (2004; Wallachin mukaan) on viitannut
siihen, että monokausaalinen ajattelu lääketieteessä on obsoleetti (aikansa
elänyt) ennen kaikkea tartuntatautiopissa, koska kaikkein useimmat infektiot
kehittyvät ainoastaan patogeenin ja isännän vuorovaikutuksena. Koska kuitenkin on
helpompi keskittää huomio patogeeniin, tilanteen monimutkaisuus jätetään
huomiotta ja monokausaliteetti korotetaan edelleen tieteelliseksi standardiksi käyttäen
abstraktiota, joka ei ole mitenkään puolustettavissa.
Pitkään tähtitieteessä vallitsi tieteellinen kantava opinkappale
(doktriini), jonka mukaan meidän aurinkokuntamme ulkopuolella ei ole
planeettoja. Olikin useita tähtitieteilijöitä, joilla oli huonot
etenemismahdollisuudet, kun eivät kannattaneet tätä dogmia. Nykyään tunnetaan
jo useita satoja planeettoja.
Natsihallinnon aikana saksalaisten lääkäreiden ja
perinnöllisyystieteilijöiden enemmistö edusti rotuoppia, joka todisti
”ei-arjalaisten rotujen” geneettisestä, lääketieteellisestä ja muusta
ala-arvoisuudesta. Tämä tieteellinen kanta tunnetusti katosi käden käänteessä
vuoden 1945 jälkeen.
Saksan- ja englanninkielisten kohtien käännös Taina Leu
http://harald-walach.de/methodenlehre-fuer-anfaenger/17-was-ist-eine-wissenschaftliche-tatsache-ein-kleines-fallbeispiel-der-masernprozess/
https://www.amazon.de/Entstehung-Entwicklung-einer-wissenschaftlichen-Tatsache/dp/3518279122
Ilana Löwy: Ludwig Fleck on the social construction of medical knowledge