”Primäärisen maailmankuvan ylistys” - Adolf  Portmannin biologisen tutkimuksen ydin

Tutkimuskohteena eliöiden ulkomuoto

Adolf Portmann (1897-1982), Sveitsissä Baselin yliopistolla toiminut eläintieteen professori, oli eräs niistä harvoista 1900-luvun biologeista, jotka uskalsivat lähteä kulkemaan omaa, biologian valtavirrasta poikkeavaa tietään. Vastoin yleistä linjaa, joka yhä enenevässä määrin keskittyi selvittämään kaikelle elämälle yhteisiä solutason toimintoja ja perinnöllisyyden ilmiöitä sekä selittämään evoluutiota ja eliökunnan monimuotoisuutta lajinsäilymiseen vetoavin, funktionaalisin perustein, Adolf Portmann käänsi katseensa siihen, mikä on kullekin yksittäiselle eliölajille ominaista ja välittömän havainnon piirissä: elävien olentojen ulkoiseen olemukseen ja niiden käyttäytymiseen. Kun siis muualla biologien keskuudessa alkoi vakiintua käsitys eliöiden ulkomuodon vähemmän tärkeästä tutkimuksellisesta merkityksestä - niitä tapauksia lukuun ottamatta, joissa sille voitiin osoittaa selvä yhteys biokemiallisiin seikkoihin ja / tai voimassa olevaan evoluutiokäsitykseen - Adolf Portmannin laboratoriossa tutkittiin nimenomaan eliöiden ulkomuotoa sinänsä. Tästä biologiassa tapahtuneesta kehityksestä hän kirjoittaa: ”Monta vuotta sitten Jakob von Uexküll, uudenlaisen biologisen ajattelutavan omaperäinen puolestapuhuja, vertasi aikamme tieteellistä tuotantoa lumisateeseen, joka hellittämättä pudottelee hiutaleitaan maailmassa olevien esineiden ja olentojen päälle, vääristää hitaasti niiden ääriviivat aina vain paksummaksi käyvällä valkealla vaipallaan ja lopulta kätkee niiden muodot täydellisesti. Tämä lumisade jatkuu edelleen ja aina vain sakeampana. Luonnontiede tekee työtään kaukana näkymättömässä; se kamppailee päästäkseen selville elementaariprosesseista, joiden tunteminen lupaa vallan avaimet. Kun ennen vanhaan elämäntutkijaksi aikovan oli hankittava eläin- ja kasvimuotojen tuntemus, niin nykyään hänen on opittava virhelaskennan tilastolliset menetelmät - hänen täytyy käyttää biokemiallisia menetelmiä tutkiakseen näkyvissä olevan takana olevaa elementaarista. Eläinten ja kasvien muoto käsitetään yhä enemmän enää vain eräänlaiseksi heijastukseksi; monilla biologian aloilla eläin- tai kasvihahmo ei enää ole laisinkaan se varsinainen tutkimuskohde.” ¹⁾

„Primäärinen ja sekundäärinen maailmankuva“

 Adolf Portmann lähestyi aihepiiriään pyrkien tietoisesti irrottautumaan kaikista biologiassa vallitsevista ennakkoasenteista. Näiden ennakkoasenteiden taustalla hän näki vallalla olevan, ns. ”sekundäärisen maailmankuvan”. Tämä on hänen oma käsitteensä ja tällä hän tarkoittaa sitä kehitystä, joka lähti käyntiin jo Galilein tutkimuksista ja sai lisävauhtia valistusajan filosofeilta, kuten Descartes´lta. ”Sekundääristä maailmankuvaa” eivät ole luomassa ihmisen aistit. Hänen välittömään havaintoonsa ja kokemukseensa ei luoteta, vaan ainoastaan siihen, mikä voidaan laitteilla mitata ja tehdä havaittavaksi. ”Sekundäärisen maailmankuvan” näyttämässä maailmassa ei ole hajuja, ei makuja, värejä eikä ääniä.

Galileo Galilei ilmaisee asian näin…: ”Nyt sanon, että aina, kun kuvittelen mitä tahansa aineellista tai kappalemaista oliota, tunnen välittömästi tarvetta ajatella sitä rajallisena, jonain, jolla on tämä tai tuo muoto; jonain, joka on suuri tai pieni verrattuna toisiin esineisiin ja joka on jossain tietyssä paikassa jonain määrättynä aikana; jonain, joka on liikkeessä tai levossa; jonain, joka koskettaa tai ei kosketa jotain toista kappaletta; ja jonain, jonka lukumäärä on yksi tai muutama tai monta. Näistä edellytyksistä irrallisena en voi tippaakaan kuvitella mitään sellaista olemusta. Mutta sitä seikkaa, että sen täytyy olla valkoinen tai punainen, karvas tai makea, meluisa tai hiljainen, ja tuoksua miellyttävältä tai epämiellyttävältä, en koe mielessäni pakottavaksi saattaa tähän yhteyteen. Ilman aistien opastusta, ilman niiden suomaa apua, järkemme tai mielikuvituksemme ei todennäköisesti milloinkaan päätyisi tämänkaltaisiin ominaisuuksiin. Siten ajattelen, että maut, tuoksut, värit jne. eivät ole sen enempää kuin pelkkiä nimityksiä, mitä tulee siihen tarkastelemaamme kohteeseen, johon me ne sijoitamme, ja että ne ovat läsnä ainoastaan tietoisuudessa. Siten, jos elävät olennot poistettaisiin, kaikki nämä ominaisuudet pyyhkäistäisiin pois ja hävitettäisiin täydellisesti. Mutta koska olemme tyrkyttäneet niille erityisiä nimiä, jotka selvästi poikkeavat yllä mainituille muille ja todellisille ominaisuuksille annetuista nimistä, haluamme uskoa, että ne aidosti ovat olemassa todellakin erillisinä näistä jälkimmäisistä.”²⁾

…ja Descartes :” Selväksi (clara) kutsun sitä tietoa, joka on huomioivalle hengelle läsnä oleva ja ilmeinen, kuten kutsutaan selvästi nähdyksi sitä, mikä on katsovalle silmälle läsnä ja ärsyttää tätä tarpeeksi voimakkaasti ja ilmiselvästi. Tarkaksi (distincta) kutsun kuitenkin tietoa, joka - selvyyden tason toteutuessa - on erossa ja poikkeaa kaikista muista niin (sejuncta et praecisa), ettei siinä ole mitään muita kuin selviä tuntomerkkejä…Kun esim. joku tuntee voimakasta kipua, niin tämän kivun havaitseminen on aivan selvä, muttei aina tarkka; sillä yleensä ihmiset sekoittavat havaintonsa hämärään, kivun luonnetta koskevaan arvioonsa ollen sitä mieltä, että kipeässä raajassa olisi jotain kivuntunteen kaltaista, jonka kuitenkin ainoastaan he itse havaitsevat. Näin jokin mielikuva voi olla selvä, muttei tarkka; mutta kaikki, mikä on tarkkaa, on samalla myös selvää.”³⁾

Tällä tavoin sekä Galilei että Descartes nostavat kvantitatiivisesti käsitettävän tiedon korkeampaan asemaan kuin kvalitatiivisesti käsitettävän. Adolf Portmann ei siis yhtynyt Galilein eikä Descartes´n näkemyksiin välittömän aistihavainnon arvottomuudesta tieteellisen menetelmän osana. Hän päinvastoin korotti sen keskeiseen asemaan tutkimustyössään ja kutsui siihen pohjautuvaa maailmankuvaa ”primääriseksi”. Näin tehdessään hän ei kuitenkaan väheksynyt ”teoreettista funktiota”, so. loogisen järkeilykyvyn hallitsemaa ajattelua ja matemaattis-fysikaalisten menetelmien käyttöä. Hänen jatkuvana pyrkimyksenään oli pikemminkin saattaa tasapainoon ”esteettinen ja teoreettinen funktio”, nämä kaksi ihmismielelle suotua erilaista työskentelytapaa.⁴⁾ Näin hän kirjoittaa ”Primäärisen maailmankuvan ylistyksessään”: ”Tämä aito ja suuri todellisuus, aistimaailmamme tosi ihme, meidän täytyy tunnustaa sen luovassa potentiaalissa ja säilyttää se, tämä maailma, josta laskelmoiva älymme vie meitä aina vain kauemmaksi.”⁵⁾ Portmannin matkassa biologinen tutkimustyö pääsee ”sekundäärisen maailmankuvan” sokkeloista takaisin avoimeen, välittömään havainnointiin, jonka tulosten tulkinta löytää kiinnekohtia usein hyvinkin odottamattomista, laajemmista yhteyksistä.

Tutkimuksen rajojen tunnustaminen

 Kun A. Portmannin ennakkoluuloton havainnointitapa vei hänet myös biologisen tutkimuksen reuna-alueille ja sai hänet viittaamaan vastausta vailla oleviin ja myös lopullisesti vastaamatta jääviinkin kysymyksiin, hänen lausuntojaan moitittiin kollegoiden keskuudessa ”filosofisiksi”. Tähän hän totesi, että tällainen moitekin oli yhtä lailla filosofinen, mutta oli vain peräisin toisenlaisesta laajalle levinneestä, yleisesti hyväksytystä, reduktionistisesta filosofiasta.

Virkaveljien ja -sisarten luottaessa ainoastaan teknisiin ja manipuloiviin menetelmiin - preparaattiin - parhaimpina vastausten antajina A. Portmann uskaltautui työssään ja ajattelussaan pidemmälle. Hän oli kuitenkin hyvin tietoinen biologisen tutkimusmenetelmänsä rajoituksista. Hän ei antanut vastauksia siellä, missä käsillä olevan aineiston tarkka havainnointi niitä ei voinut antaa. Tästä on esimerkkinä hänen antropologinen näkemyksensä: ”Biologian soveltaman käsitteistön käyttökelpoisuus alkaa olla lopussa sillä kohtaa, missä tapaamme historialla varustetun elämän todelliset, täydet vaikutukset. Biologinen kehityskäsite antaa ymmärtää, että ihminen on syntynyt orgaanisen evoluution tuloksena; tämän tapahtuman ”kuinka” -puolesta se ei nykyisessä muodossaan sano mitään varmaa. Ja sen toteamuksen mukana, että orgaaninen muoto ”ihminen” on valmiina edessämme, sammuu biologisen kehitysidean käyttökelpoisuus - sillä nyt arvoitus on jo takanamme (samantekevää, pidämmekö sitä ratkaistuna vaiko emme), ja puhummekin jo kaikesta siitä, mistä fossiilitutkimus ei yksinään milloinkaan voi antaa meille tietoa: Puhumme olennosta, jolla on käytössään sanallisen kielen ja perinteen elementit. Erilaisten esi- ja alkuihmistyyppien ja nykyisten rotujen väliset yhteydet eivät ole selittyneet biologiasta käsin. Ei dokumenttien puutteen vuoksi, vaan sen periaatteellisen vaikeuden vuoksi, että esihistorian tai rotututkimuksen jokainen todistusaineisto ei ole yksinomaan orgaaniseen evoluutioteoriaan perustuvan selityksen ulottuvilla, vaan se (todistusaineisto) täytyy ensi sijassa ymmärtää historian tutkimuksessa käytettävin selitystavoin. Jokaisen tosiasian, jonka biologi tällä alueella haluaa selittää jonkin ihmistyypin polveutumisella jostain toisesta ja siis orgaanisella kehityksellä, historioitsija kykenee käsittämään vaelluksen, tavarainvaihdon ja rotusekoituksen yms. avulla ja hyvin usein oikeammalla tavalla.”  ⁶⁾

Itseilmaus ja sisäisyys eliöiden tärkeimpinä tunnusmerkkeinä

Rajojen tunnustaminen ei kuitenkaan estänyt Adolf Portmannin pyrkimystä löytää uusia tapoja biologian eri alueiden lähestymiseksi. Tämä ”primääriseen maailmankuvaan” luottava lähestymistapa oli hyvin hedelmällinen ja tuotti runsaasti konkreettista tutkimusaineistoa. Sen tärkein merkitys lienee kuitenkin yksinkertaisesti siinä, että ”tunnustamalla lukuisten, aivan liian usein vähäteltyjen tai jopa kiellettyjen ilmiöiden olemassaolon”²⁾ se avasi tutkimukselle myös aivan uusia näköaloja ja mahdollisuuksia.

Portmannin tutkimus kiinnittää huomiomme elävien olentojen ulkomuodossa niihin puoliin, joita ei voida selittää täysin niiden toiminnallisten ominaisuuksien perusteella. Niillä ei siis ole mitään merkitystä lajin hengissä säilymisen kannalta, tai ne voivat olla jopa haitallisia tässä suhteessa. Jälkimmäisestä on esimerkkinä selkärankaisten evoluution kuluessa havaittava kivesten laskeutuminen ruumiinontelon ulkopuolelle, pois tästä suojatusta asemasta. Adolf Portmann kirjoittaa tästä ilmiöstä seuraavasti: ”Useimmat selitysyritykset lähtevät liikkeelle ontogeneettisistä olosuhteista ja esittävät kivesten uloslaskeutumisen erilaisten kehitystapahtumien seuraukseksi. Nämä selitysyritykset eivät kuitenkaan ota huomioon sitä, että jo näiden ontogeneettisten mekanismien syntyminen itsessään oli kivesten uloslaskeutumisen palveluksessa eikä ole tämän ”syynä”. Kenenkään mieleen ei juolahda selittää sydämen toimintarakenteiden syntyä jonkinlaiseksi ruumiinontelon vatsanpuoleisissa aiheissa tapahtuneiden prosessien sattumanvaraiseksi seuraukseksi. Niin tulee myös ne ontogeneettiset prosessit, jotka johtavat sukurauhasten laskeutumiseen, käsittää siten, että ne on suunnitelmallisesti määrätty osallistumaan tähän tapahtumaan.” ⁷⁾

Alempien eliölajien kohdalta, erityisesti takakiduksisten etanoiden (Opistobranchia) heimosta Aeolidiidae, Portmann löysi todellisen aarreaitan. Näiden mikroskooppisten merietanoiden muoto- ja värirunsaus sai hänet kirjoittamaan, että ne ovat ”kaunottaria, jotka sykähdyttävät kuivintakin tutkijasydäntä.” ⁸⁾ Näiden eläinlajien näköaisti on heikosti kehittynyt, joten lajinsisäinen signaalimerkitys ei selitä niiden vaihtelevaa ulkomuotoa. Mahdollista viholliseen kohdistuvaa suojavaikutusta Portmann kommentoi seuraavasti: ”Mutta vaikka tämä suojavaikutus todella olisikin olemassa, niin se ei lainkaan auttaisi selittämään tätä erikoislaatuisinta asiaa: hienostunutta kuviointia, joka on ominainen, lajista toiseen vaihdellen, näiden etanoiden selkälisäkkeille, tuntosarville ja koko ruumiille.”…”Tähän asti edellytettiin kaikessa hiljaisuudessa, että ihon pigmentit ja väritykset ilmaantuvat sellaisten tapahtumien sivutuotteina, jotka kuten hengitys, ruuansulatus ja eritys, ovat elintärkeitä - siis seurauksena aineenvaihdunnan tapahtumista, joista elämän ylläpito riippuu. Hengissä säilyminen näytti ylipäätään olevan se lopullinen elämäntehtävä. Nuo värikkäät etanat ilmaisevat vetonsa tähän käsitykseen. Ne viittaavat siihen, että elävän olennon kehitys tähtää salaperäistä harmoniaa noudattaen alusta lähtien kahteen erilaiseen päämäärään: monimutkaisen ylläpitovarustuksen rakentamiseen toisaalla, mutta sen lisäksi vielä aivan toisenlaiseen järjestelmään, joka on suuntautunut ulkoisen olemuksen ilmentämiseen. Elimistö panee käyntiin huomattavia prosesseja, jotka eivät alun pitäenkään ole säilytysvaiston alaisia.” ⁸⁾

Eliöiden ulkomuodossa havaittavalle, lajinsäilymisen kannalta merkityksettömälle puolelle Portmann antoi nimen ”Selbstdarstellung”, joka voidaan kääntää sanalla ”itseilmaus”. Alempien eliölajien tarkastelu vei hänet jopa siihen johtopäätökseen, että lajin- ja yksilönsäilymiseen perustuvat selitykset pätevät tiettyihin erikoistapauksiin, jotka sinänsä kuuluvat eliöiden ulkomuodon ja elinympäristön välistä riippuvuussuhdetta koskevan laajemman selityksen piiriin. Yksinkertaisimmilla organisaatiotasoilla eliöiden ulkomuoto, niiden valon valaiseman rajapinnan muodostumat ja värit, ovat ”osoitteettomia”, so. niitä ei ole tarkoitettu toisia eliöitä varten, vaan ne ovat ”valotilassa tapahtuvaa puhtainta manifestoitumista tai näyttäytymistä.”…”Osoitteelliset ilmaukset”, jotka osallistuvat lajin- ja yksilönsäilymisen toimintoihin, ovat tältä näkökannalta katsottuna ”paljon yleisemmän ja alkuperäisemmän, ei kenellekään tarkoitetun valokentässä olemisen erikoistapaus: valossa manifestoituminen on eliön itseilmauksen tärkein aspekti.” ⁹⁾

Tämä laajentunut eliöiden ulkomuotoa koskeva käsitys - se, että eliöiden ulkopinnan rakenteet ja värit primäärisesti kuvastavat niiden suhdetta ulkomaailmassa vallitsevaan valokenttään - vaatii Portmannin mukaan täydentävää kompensaatiota toisaalta, nimittäin eliöiden sisäisyydestä (Innerlichkeit). Sisäisyys kuvaa sitä eliöiden ominaisuutta, että ne toimivat omasta kätkössä olevasta keskuksestaan käsin, itsenäisinä yksikköinä, jotka eivät osoita yksinkertaisesti vain reaktiokykyä, vaan myös transaktiokykyä. ²⁾. Myös tämän sisäisyyden kautta eliöt ovat suhteessa ympäröivään maailmaan: ”Sisäisyys ilmenee ympäristöön sopeutumisena, yksilönkehityksen aikana tapahtuvana ”itsensä rakentamisena”, säätelynä, kaikenlaisena ympäristön tapahtumien muuntamisena sisäisiksi ja ulkoisiksi reaktioiksi, samoin kuin korkeampien eläinten selvästi havaittavana omaehtoisena käyttäytymisenä.” ⁹⁾ Portmann lähtee tarkastelemaan eliöiden sisäistä maailmaa ihmisestä käsin. Hän toteaa, että tämän sisäisyyden me kaikki tunnemme, koska meillä on siitä omakohtainen kokemus. Koska ihminen selvästikin on eräs biologinen olento, hänen sisäisen kokemuksensa kaltaista - ainakin jossain määrin sen kaltaista - voi odottaa myös muilta biologisilta olennoilta. ”Näiden meidän omasta organisaatiostamme suuresti poikkeavien eliömuotojen sisäisyys puhuu meille ulkoisen ilmentymänsä kautta. Se seikka, että emme kykene kääntämään tätä kieltä ihmisen käyttämiksi sanoiksi, ei ole mikään syy olla näkemättä tätä ilmentymää sinänsä. Jos jossain vieraassa maassa olen katsomassa jotain teatteriesitystä, josta en ymmärrä sanaakaan, ei minun tule sillä perusteella väittää, ettei mitään esitystä ole menossa, ettei mitään tapahdu, paitsi että kuuluu jotain sattumanvaraista hälyääntä.” ²⁾ 

Marjorie Greenen toimittamassa filosofista biologiaa käsittelevässä teoksessa Portmannin termien ”itseilmaus” ja ”sisäisyys” asema itsesäilytykseen nähden kuvataan näin: Darwinin teorian ohjaamina biologit näkevät eliöt pelkästään eräänlaisina eloonjäämistekniikoiden aggregaatteina. He näyttävät uskovan, että elämän ja adaptaation l. sopeutumisen välille voidaan asettaa yhtäläisyysmerkki. Adaptaatio merkitsee eliön sopeutumista sisäiseen ja ulkoiseen ympäristöön sillä tavoin, että se selviytyy hengissä. Tämänkaltaisessa ajattelussa hallitsevana käsitteenä on hyödyllisyys. Hyödyllisyys on kuitenkin kaksinainen käsite: ei pelkästään hyödyllinen jonkin vuoksi - tässä tapauksessa hengissä säilymisen vuoksi - vaan myös hyödyllinen jollekin. Aina on olemassa myös yksilö tai ryhmä - siis laji - joille jokin ominaisuus on hyödyllinen. Kuinka biologi selittää tämän adaptaatioyhtälöön kuuluvan tekijän? On kaksi vaihtoehtoa: Joko yksilöstä itsestään on hyötyä jotain tarkoitusta varten, tai sillä on oma itseisarvonsa ja siitä sellaisenaan riippuu alkuperäinen hyödyllisyyden perustelu. Jos edellinen pitää paikkansa, voimme eräiden tunnettujen biologien tavoin sanoa, että monisoluisten eliöiden elämä ei ole mitään muuta kuin väline, joka uudelleen järjestelee ja monistaa niissä olevaa ainoaa rajattomasti hengissä säilyvää osaa, nimittäin geenistöä. Absurdi tapa tarkastella kaikkien elävien olentojen saavutuksia, mukaan luettuna inhimillinen kulttuuri sekä kasvien ja eläinten suunnaton monimuotoisuus. Toinen vaihtoehto olisi rehellisesti tunnustaa, että itsesäilytyksen mekanismit, olkoot ne kuinka kiehtovia tutkimuskohteita tahansa, ovat kaikki välineellisiä suhteessaan niiden kokonaisuuksien itseisarvoon, joita ne ylläpitävät. Tässä on se, mitä Portmannin käyttämät elämän tunnusmerkit itseilmaus ja sisäisyys pyrkivät selventämään. Elävät olennot, sellaisina, kuin ne näyttäytyvät ympäröivälle maailmalle ja sellaisina, kuin ne omasta keskuksestaan käsin järjestelmällisesti toimivat, ovat itsessään merkityksellisiä. Elämälle tyypilliseksi katsottu itsesäilytys, niin tärkeä kuin se onkin, täytyy sijoittaa kolmanneksi ominaispiirteeksi noiden kahden muun alaisuuteen. ²⁾

”Portmann-ilmiö”

Adolf Portmannin voimakas kiinnostus embryologiaa, alkionkehityksen tutkimusta, kohtaan saattoi hänet niiden huomattavien havaintojen äärelle, jotka ensin koskivat lintujen ja nisäkkäiden poikasvaihetta ja myöhemmin ensimmäisen elinvuoden merkitystä ihmisyksilön kehityksessä. Yhdistäessään tutkimustensa tulokset ihmisapinoiden kasvua koskeviin tutkimustuloksiin ja eräisiin aikaisempiin, varhaislapsuuden kehitystä koskeviin havaintoihin, joiden mukaan ihmisen kasvu ensimmäisen elinvuoden aikana on luonteeltaan sikiönkaltaista, hän päätyi määrittämään ihmisen ns. ”toissijaiseksi pesässäviipyjäksi” (sekundärer Nesthocker). Ihmissikiön ominaisuudet ja vastasyntyneen ihmisen kehitys eivät sovi kehittyneemmiltä nisäkkäiltä ja ihmisapinoilta saatuun muottiin. Samoin ei ihmislapsen avuttomuus ole verrattavissa alempien nisäkkäiden poikasten tilanteeseen. Näitä eroja korostamalla Adolf Portmann loi uuden tarkastelukulman, josta käsin ihmisen ensimmäinen elinvuosi näyttäytyy aivan erikoisessa valossa.⁶⁾ Tästä hän kirjoittaa seuraavasti: ”Extra-uteriaalinen, kohdunulkoinen, varhaisvuosi, joka meidän tulee käsittää ihmisen erityisominaisuudeksi, on merkittävin ajanjakso henkisiksi kuvattuihin inhimillisiin erityistuntomerkkeihin - henkiseen kokemiseen, puhuttuun kieleen ja pystyssä kävelemiseen - johtavan kehityksen kannalta.” ¹¹⁾ Hänelle siis ihmisen ensimmäiselle elinvuodelle ominainen avuttomuus - johon kuitenkin liittyy aistien ja hermoratojen tietyntasoinen kehittyneisyys - edustaakin sellaista positiivista avoimuutta, joka mahdollistaa ihmiselle hänen kaikkein lajityypillisimmät ominaisuutensa. Tämän ensimmäisen elinvuoden aikana, joka kaikkia kehittyneempiä eläimiä koskevien lakien vastaisesti eletään suojaavan äidinkehon ulkopuolella, runsasvaikutteinen ulkomaailma ja tuleva sosiaalinen ympäristö suovat niistä riippuvalle ihmislapselle hänen kaikkein merkittävimmät biologiset erikoispiirteensä. ¹¹⁾ 

Tätä extra-uteriaalista varhaisvuotta koskevat faktat Portmann esittää kirjassaan ”Biologische Fragmente zu einer Lehre vom Menschen”. Kirja ilmestyi vuonna 1944, mutta vasta vuonna 1956 se tuli laajemmin tunnetuksi. Se on Adolf Portmannin teoksista saanut osakseen jatkuvaa kiinnostusta, ei ainoastaan biologien piirissä, vaan myös muiden tieteiden aloilla. Biologi Joachim Illies, Adolf Portmannin elämänkerran kirjoittaja, kertoo, että kirjan saama laaja vastakaiku johtuu siitä henkisestä tyhjiöstä, johon se saapui sopivalla hetkellä. Hänen mukaansa oli olemassa kolme ihmistä koskevaa peruskonseptia: teologinen käsitys ihmisestä ”Jumalan kuvana”, biologistinen käsitys ihmisestä ”myöhäisapinana” ja filosofinen käsitys ihmisestä ”vajavaisena olentona”. Tähän tilanteeseen ilmaantui nyt biologi Portmann ja esitteli - täysin riippumattomana filosofisista koulukunnista ja ilman ideologisia ennakkoasenteita - perusantropologiansa, joka vannoi uskollisuutta ainoastaan biologisten tosiasioiden havainnoinnille.

”Portmann-ilmiö”, jolla tarkoitetaan ensimmäisen elinvuoden tärkeää merkitystä ihmisen kehityksen, samoin kuin hänen muuhun luontoon nähden erityisen asemansa kannalta, vaikutti voimakkaasti eräisiin huomattaviin 1900-luvun ajattelijoihin ja antropologeihin (Barth, Jaspers, Heidegger, Plessner jne.). Siitä tuli osa yleissivistystä, ja se saapui myös englantilaiselle kielialueelle amerikkalaisen filosofi Marjorie Greenen myötä, joka teki maassaan tunnetuksi ”filosofista biologiaa” eurooppalaisena traditiona. ¹¹⁾ 

 Ihmisen varhaisilla kasvu- ja kehitysvaiheilla on siis tärkeä merkitys Portmannin biologiassa. Primäärinen maailmankatsomuskin - hänen biologiansa ydin - on se kaikkein alkuperäisin tapa tarkastella ympäröivää maailmaa. Se on nimittäin se tapa, jolla me näemme luonnon lapsuutemme päivinä. ”Galileilainen käänne” ¹¹⁾ ja sitä seurannut mullistava tieteellinen kehitys ovat etäännyttäneet meidät tästä perustasta, jolla kuitenkin meidän koko havaintomaailmamme lepää. Portmann osoitti, että tällä alkuperäisellä maailmakatsomustavalla on edelleen oma arvonsa ja paikkansa biologisessa tutkimuksessa. Illies kirjoittaa Portmannin elämänkerrassa: ” Portmannin elämäntyön ansiosta biologia pääsee varsinaisella alueellaan - elävien olentojen kokonaisuuden tutkimuksessa - jälleen oikeuksiinsa ja täyteen mittaansa nimenomaan elävää tutkivana tieteenä. Sillä tavoin se on toisaalta myös saanut uudet varustukset syventyäkseen elämän suurimpaan arvoitukseen - nimittäin ihmisolemukseen - siis siihen ainoaan olentoon, joka kykenee vastaanottamaan myös todellisuuden osoitteettomat, itseriittoiset ilmentymät ja jonka luona hänen ”maailmalle avoimen” tietoisuutensa ja tuntemiskykynsä ansiosta siten on koko itseään ilmaisevan kaikkeuden lopullinen osoite.” ¹¹⁾

Kirjallisuus:

1) Adolf Portmann 1979: Vom Lebendigen, s. 49.

2) Approaches to a Philosophical Biology, 1968; toim. M. Greene: s. 3; s. 27; s. 319; s. 32-33. 3) Was die Philosophinnen denken, 1983; toim. H.Bendkowski & B. Weisshaupt: s.157.

4) Adolf Portmann 1982: Biologie und Geist, s. 85.

5) Adolf Portmann1975: An den Grenzen des Wissens, s. 253.

6) Adolf Portmann 1969: Biologische Fragmente zu einer Lehre vom Menschen, s. 21-22;  s.58.

7) Adolf Portmann1983: Einführung in die vergleichende Morphologie der Wirbeltiere, s. 318.

8) Adolf Portmann 1958: Meerestiere und ihre Geheimnisse, s.63, s.72.

9) Adolf Portmann 1970: Entlässt die Natur den Menschen? s. 54.

11) Joachim Illies 1981: Adolf Portmann, Ein Biolog vor dem Geheimnis des Lebendigen:

 s 185; s.186 - 189; s. 21; s.181.

Sitaattien käännökset Taina Leu

Kirjoittaja: Taina Leu

FM biologi,

kääntäjä