Kokonaisvaltainen näkemys eliöiden monimuotoisuudesta

Luonnon olentoja tarkkailtaessa fokusta on siirrettävä etäämmälle, kuin missä sitä nykyään yleisesti pidetään. On nähtävä, kuinka luonnon olennot kehittyvät ja toimivat itsenäisesti omasta näkymättömästä keskuksestaan käsin. Tästä eliön keskuksesta ja siihen liittyvistä tuntemuksista, aistimuksista, tunnelmista, tunteista, mahdollisista ajatuksistakin me ihmiseliöt voimme sanoa jotakin ainoastaan oman ihmiskokemuksemme perusteella. Voimme tietysti tehdä kokeita, esim. ärsyttämällä kokeellisin keinoin kontrolloidusti tarkoin rajattuja kohtia näissä eliöissä ja tehdä näiden kokeiden perusteella johtopäätöksiä eliöiden käyttäytymisestä. Emme kuitenkaan milloinkaan tällaisin keinoin pääse ymmärtämään sitä eliöiden elämystä tai kokemusta, jonka nämä kokeet eliössä aiheuttavat. Tätä eliöiden ominaisuutta sveitsiläinen eläintieteen professori Adolf Portmann (1897-1982) korosti. Hän kutsui sitä eliöiden sisäisyydeksi (saks. Innerlichkeit). Eliöiden sisäisyys, niiden kyky toimia itsenäisinä yksilöinä omasta keskuksestaan käsin, on käsite, jonka A. Portmann toi komplementaariseksi käsitteeksi hänen toiselle käsitteelleen Selbstdarstellung, joka tarkoittaa eliöiden ulkoisen olemuksen ilmentymisen tapaa tai sen ottamaa muotoa. Sana Selbstdarstellung suoraan käännettynä merkitsee: ”itsensä esittäminen”. Se kertoo siitä, miten kunkin eliön sisäisyys näyttäytyy ulkoisessa todellisuudessa.

Eliöiden ulkoista olemusta on näin ollen pidettävä hyvin vähän sattumanvaraisena, myös niiltä osin, joilta siinä on pelkkään lajin säilyttämiseen pohjautuville selityksille saavuttamattomia piirteitä. Näitä jälkimmäisiä piirteitä A. Portmann kutsuu osoitteettomiksi, koska niillä ei näytä olevan vastaanottajaa. Selvimpänä tämä osoitteettomuus näkyy alemmilla eläimillä, joiden aistit ovat heikosti kehittyneet, mutta myös kehittyneempien eläinten ja kasvien ulkoisessa olemuksessa havaitaan monia ominaisuuksia, jotka saattavat eloonjäämisen kannalta olla peräti haitallisiakin. Adolf Portmannia siteeratakseni:”…elävän olennon kehitys tähtää salaperäistä harmoniaa noudattaen alusta lähtien kahteen erilaiseen päämäärään: monimutkaisen ylläpitovarustuksen rakentaminen toisaalla, mutta sen lisäksi vielä aivan toisenlainen järjestelmä, joka on suuntautunut ulkoisen olemuksen ilmentämiseen. Elimistö panee käyntiin huomattavia prosesseja, jotka eivät alun pitäenkään ole säilytysvaiston alaisia.” Adolf Portmann korostaa, että näitä erikoislaatuisia kemiallisten tapahtumien sarjoja säätelevät tarkasti ja täsmällisesti perintötekijät, jotka aktivoituvat yhtä monimutkaisten lakien alaisina kuin ne tapahtumat, jotka tuottavat silmän tai munuaisen. ”Samalla tavoin kuin alkionkehitys tuottaa hermoston muodossa rakenteen, joka tekee havaintoja ulkomaailman tapahtumista, elimistö muovaa itsestään hahmon, joka on katselemista varten, tarjoaa ’silmänruokaa‘”.

Jos tässä kohdassa fokusta kavennetaan nykyisin voimassa olevan paradigman mukaisesti, nähdään ainoastaan ne perinnölliset prosessit, jotka tähtäävät sellaisten ulkoisten rakenteiden aikaansaamiseen, jotka osallistuvat lajin ja yksilön säilyttämiseen. Nähdään siis ainoastaan sellaiset prosessit, jotka tähtäävät niiden rakenteiden aikaansaamiseen, jotka osallistuvat esim. vihollisen varoittamisessa ja partnerin houkuttamisessa tarvittavien ääntelyiden, värien, muotojen ja tuoksujen aikaansaamiseen ja joilla siis osoitteena on esim. vihollisen tai partnerin näköaisti. Tämän mukaisesti eliöt olisivat pelkästään eräänlaisia eloonjäämistekniikoiden aggregaatteja, ja elämä redusoituisi jäännöksettä adaptaatioksi eli sopeutumiseksi. M. Greenen mukaan¹⁾: ”Adaptaatiohan merkitsee eliön sopeutumista sisäiseen ja ulkoiseen ympäristöön siten, että se säilyy hengissä. Tässä korostuu hyödyllisyyden käsite. Hyödyllisyys on kuitenkin kaksinainen käsite: ei pelkästään hyödyllinen jonkin vuoksi – tässä tapauksessa hengissä säilymisen vuoksi – vaan myös hyödyllinen jollekin. Aina on olemassa jokin ryhmä tai yksilö, jolle jostakin on hyötyä. Kuinka nykyinen biologinen ajattelu tuosta rajoittuneesta, eloonjäämistä korostavasta näkökulmastaan käsin suhtautuu tähän kaksinaisuuteen? Jos tuo ajattelutapa viedään äärimmäiseen loogiseen johtopäätökseen, niin vastauksena on, että yksilöstä itsestään on hyötyä jotain tarkoitusta varten. Jos tämä pitää paikkansa, voimme eräiden tunnettujen biologien tavoin sanoa, että monisoluisten eliöiden elämä ei ole mitään muuta kuin väline, joka uudelleen järjestelee ja monistaa niissä olevaa ainoaa rajattomasti hengissä säilyvää osaa, nimittäin geenistöä. Absurdi tapa tarkastella kaikkien elävien olentojen saavutuksia, mukaan luettuna ihmisen luoma kulttuuri sekä kasvien ja eläinten suunnaton monimuotoisuus.”  Tämä monimuotoisuus  - sen muoto- ja värikirjo, äänivalikoima, sen tarjoamat tuoksut ja tuntemukset – on runsaudeltaan niin käsittämätön, että se jo pelkällä olemassaolollaan haastaa jokaisen redusoivan selity(syrity)ksen. Jos lajin säilyminen olisi ainoa päämäärä, johon jokin monimutkainen biologinen olento olemassaolollaan tähtää, niin voidaan todeta, että sellaiseen riittäisi jo hyvin yksinkertainen varustus. Jakautuvathan bakteeritkin loputtomiin, ja jotkin syöpäsolulinjat ovat ilmeisesti kuolemattomia. Tätä solutasoa pidemmälle evoluution ei siis olisi tarvinnut edetä.

Jos kuitenkin fokusta laajennetaan tämän rajoittuneisuuden ulkopuolelle pois sen asettamasta pakonomaisesta tarpeesta redusoivasti selittää kaikki eliöillä havaittava monimuotoisuus ainoastaan lajin ja yksilön hengissä säilymiseen perustuvasti, niin monet tieteelliset kysymykset voidaan asettaa oikeammalla tavalla. M. Greenen mukaan¹⁾: ”Näin ollen vaihtoehto edelliselle absurdille johtopäätökselle olisi rehellisesti tunnustaa, että itsesäilytyksen mekanismit, olkoot ne kuinka kiehtovia tutkimuskohteita tahansa, ovat kaikki välineellisiä suhteessa niiden kokonaisuuksien eli siis eliöyksilöiden itseisarvoon, joita ne ylläpitävät. Elävät olennot, sellaisina, kuin ne näyttäytyvät ympäröivälle maailmalle ja sellaisina, kuin ne omasta keskuksestaan käsin järjestelmällisesti toimivat, ovat itsessään merkityksellisiä. Ainoastaan tällaisina ehjinä kokonaisuuksina elävät olennot voidaan parhaiten ymmärtää. Elämälle tyypilliseksi katsottua itsesäilytystä, niin tärkeä kuin se onkin, täytyy tarkastella uudessa valossa.”

Eliökunnan monimuotoisuuden taustalla vaikuttavan järjestyksen ymmärtämiseksi on löydettävä uusi lähestymistapa. Kun itsesäilytyksen mekanismeja tarkastellaan eliökunnan monimuotoisuuden palvelijoina (eikä päinvastoin), tutkimus pääsee liikkeelle uudesta kulmasta. Tässä on se, mitä Portmannin käyttämät elämän tunnusmerkit Selbstdarstellung, itsensä esittäminen, ja Innerlichkeit, sisäisyys, pyrkivät selventämään.

Eliön sisäisyys (Innerlichkeit), ts. eliössä kätkössä oleva toimintakeskus, saa komplementaarisen vastineensa eliön ulkoisen olemuksen ilmentymistavassa (Selbstdarstellung). Siinä näkymätön ja tuntematon, aina kullekin eliölle ominainen kokemusmaailma muotoutuu konkreettisesti havaittavaksi. Syntyy ikään kuin kieli tai symboliikka, jonka merkityksiä voitaisiin ryhtyä tutkimaan. Eliön sisäisyys, sen omista omin olemassaolon kokemus, joka pakenee ihmisen välittömiltä aisteilta, samoin kuin hänen ulkoisilta koejärjestelyiltään, ankkuroituu epäilemättä ainakin jossain määrin tällä hetkellä tunnettuihin perinnöllisyyden lakeihin. Tästä todistavat esim. eläimellä sen lajityypillinen käyttäytyminen ja kasvilla sen hakeutuminen lajityypilliseen kasvupaikkaan. Nämä samat perinnöllisyyden lait vaikuttavat myös lajityypilliseen muotoon, väritykseen, ääneen jne. Näiden saama ilmentymistapa taas vastavuoroisesti liittyy erottamattomasti eläimellä lajityypilliseen käyttäytymiseen ja kasvilla lajityypilliseen kasvupaikkaan. Eliökunnassa vallitsevan monimuotoisuuden taustalla vaikuttavan järjestyksen tutkimiseksi on siten paneuduttava eliön sisäisyyden ja sen ”itsensä esittämisen” välillä vaikuttaviin tekijöihin. Eräs lähestymistapa voisi olla tuon em. kielen tai symboliikan ”kääntäminen” tai sen merkitysten avaaminen.

Viitteet:

Approaches to a Philosophical Biology, 1968; toim. M. Greene

Adolf Portmann 1982: Biologie und Geist