Adolf Portmannin ”täydentävä biologia”

1. Adolf Portmann - ”kerettiläinen” biologi

Adolf Portmann (1897-1982), Sveitsissä Baselin yliopistolla toiminut eläintieteen professori, oli eräs niistä harvoista 1900-luvun biologeista, jotka uskalsivat lähteä kulkemaan omaa, biologian valtavirrasta poikkeavaa tietään. Viime vuosituhannelta tälle vuosituhannelle biologisessa tutkimuksessa on voimistunut tendenssi, joka yhä enenevässä määrin on keskittynyt selvittämään kaikelle elämälle yhteisiä solutason toimintoja ja perinnöllisyyden ilmiöitä sekä selittämään evoluutiota ja eliökunnan monimuotoisuutta lajinsäilymiseen vetoavin, funktionaalisin perustein. Vastoin tätä yleistä linjaa Adolf Portmann käänsi katseensa siihen, mikä on kullekin yksittäiselle eliölajille ominaista ja välittömän havainnon piirissä: elävien olentojen ulkoiseen olemukseen ja niiden käyttäytymiseen. Kun siis muualla biologien keskuudessa alkoi vakiintua käsitys eliöiden ulkomuodon vähemmän tärkeästä tutkimuksellisesta merkityksestä - niitä tapauksia lukuun ottamatta, joissa sille voitiin osoittaa selvä yhteys biokemiallisiin seikkoihin ja / tai voimassa olevaan evoluutiokäsitykseen - Adolf Portmannin laboratoriossa tutkittiin nimenomaan eliöiden ulkomuotoa sinänsä.

1. Käsite ”täydentävä biologia”

”Kaikki tietämys voi olla parantavaa tietämystä.” Tämä lause, joka on peräisin Joachim Illiesin kirjoittamasta Adolf Portmannin elämänkerrasta, viittaa siihen, että kaikki tietämys tarkoitettiin alun perin ihmisen parhaaksi, hänen fyysisen, psyykkisen, henkisen ja hengellisen terveytensä ylläpitämiseksi. Niin ei ole merkitystä sillä, mistä alasta kulloinkin on kyse. Biologia, yhtä hyvin kuin jokin hoitotiede, lääketiede tai psykologia, voi antaa ihmiselle parantavia vaikutteita. Tässä painotus on kuitenkin sanalla ”voi”. Biologiseen tietämykseen, luonnon ilmiöiden tutkimukseen, sisältyy siis parantavaa potentiaalia. Kysymys on siitä, kuinka kokonaisvaltaisesti aihepiiri käsitetään. Samalla tavoin kuin virallinen moderni lääketiede on fyysisyyteen rajoittuneessa yksipuolisuudessaan ja taloudellisissa kytkennöissään osoittautunut kyvyttömäksi tietynlaisten sairaustilojen hoidossa ja saanut rinnalleen täydentävät ja vaihtoehtoiset hoitomuodot, myös moderni biologia tarvitsee täydennystä ollakseen todella juuri ihmistä kokonaisuudessaan palveleva eikä pelkästään tekniikkaa ja / tai taloutta palveleva tiede.

Adolf Portmann pyrki koko biologin uransa ajan yhteen päämäärään - tutkimukseen, joka syventyi niihin elävissä olennoissa oleviin aspekteihin, jotka jäivät biokemiallisesti, geneettisesti ja evolutiivis-funktionaalisesti tutkittavissa olevien kohteiden ulkopuolelle. Hän pyrki tasapainottamaan ja täydentämään ”esteettisellä funktiolla” yksipuolista ”teoreettista funktiota”, jolla hän tarkoitti puhtaasti älyllistä ja hyötynäkökohtia painottavaa lähestymistapaa. ”Esteettinen funktio” merkitsee Adolf Portmannin biologiassa lähestymistapaa, jossa naiiveille aisteillemme avautuvalla välittömällä havainnolla on keskeinen merkitys. Tässä mielessä hänen biologista tutkimustaan voisi kutsua ”täydentäväksi biologiaksi”.

2. Biologiseen virtuaalimaailmaan eksyminen - ”sekundäärinen maailmankuva” tutkimuksen perustana

Adolf Portmannin biologian ymmärtämiseksi tarkastellaan vaikkapa mustarastaan laulua. Tämä lintu laulaa ensimmäisten laululintujen joukossa keväisessä metsässä. Sen kaunis, huilumainen ääni korkealla puun latvassa kevätillan kuulakkuudessa tuntuu olevan täynnä yhtä aikaa sekä iloa että kaipausta. Iloa minkä vuoksi? Kaipausta minne?

Oikeaoppinen biologi vastaa: ”Mustarastas laulaa, koska se sillä tavoin ilmoittaa reviirinsä rajat ja houkuttelee luokseen naaraan. Tällä tavoin se varmistaa itselleen jälkeläiset ja näille riittävästi ravintoa ”omistaessaan” tietyn maa-alan. Tämä mahdollistaa mustarastaan geenien siirtymisen ja säilymisen seuraavissa sukupolvissa. Laulu johtuu linnun hormonaalisesta tilasta.”

Ottakaamme toinen esimerkki: Neitoperhonen lentää. Sen siivet kevyesti leyhyttävät lämmintä kesäilmaa. Niiden värit - välkehtivä sini, palava terrakotta valkeine ja keltaisine kuvioineen ja syvänmustine rajauksineen - ihastuttavat ja ihmetyttävät ihmissilmää aina yhä uudelleen. Miksi?

Biologi vastaa taas oikeaoppisesti: ”Neitoperhosen värikkäät kuviot houkuttavat vastakkaista sukupuolta ja karkottavat vihollisia. Värit johtuvat pigmenteistä ja siipisuomujen rakenteesta. Luonnonvalinta on ne synnyttänyt monien vuosimiljoonien kuluessa. Niiden avulla tämä laji varmistaa geeniensä siirtymisen seuraaviin sukupolviin.”

Olivatko nämä vastauksia edellä esitettyihin kysymyksiin? Eivät selvästikään.

Itseään kunnioittava, ”ortodoksinen” biologi ei yrittäisikään ammatillisessa mielessä kommentoida mustarastaan laulussa kuuluvaa tunnevirettä tai neitoperhosen siipien ihmeen ihania välkähdyksiä. Esineiden ja olentojen laaduthan käsitetään pelkästään ihmismielen sisäisiksi luomuksiksi ja siten edelleenkin arvottomiksi tutkimuskohteiksi. Näin ei ole ainoastaan biologien piirissä, vaan myös muilla aloilla. Tällä näkemystavalla on syvälle juontuvat juuret. Ne ulottuvat aina uuden ajan alkuun, jolloin Adolf Portmannin käyttämän termin mukaan tapahtui ns. ”galileilainen käänne”. Galileo Galilein matemaattiseen maailmankuvaan mahtuivat ainoastaan mitattavat suureet. Laaduista Galilei kirjoittaa seuraavasti: ” … Mutta sitä seikkaa, että sen täytyy olla valkoinen tai punainen, karvas tai makea, meluisa tai hiljainen, ja tuoksua miellyttävältä tai epämiellyttävältä, en koe mielessäni pakottavaksi saattaa tähän yhteyteen (so. jotakin aineellista tai kappalemaista oliota kuviteltaessa; kirj. huom.). Ilman aistien opastusta, ilman niiden suomaa apua, järkemme tai mielikuvituksemme ei todennäköisesti milloinkaan päätyisi tämän kaltaisiin ominaisuuksiin. Siten ajattelen, että maut, tuoksut, värit jne. eivät ole sen enempää kuin pelkkiä nimityksiä, mitä tulee siihen tarkastelemaamme kohteeseen, johon me ne sijoitamme, ja että ne ovat läsnä ainoastaan tajunnassa…” Tämä Galilein perintö sai lisävauhtia valistusajan filosofeilta, varsinkin Descartesilta, joka myös korotti kvantitatiivisesti l. määrällisesti käsitettävän tiedon kvalitatiivisesti l. laadullisesti käsitettävän yläpuolelle. Adolf Portmann kutsuu tätä näkemystä ”sekundääriseksi maailmankuvaksi”.

”Sekundääristä maailmankuvaa” eivät siis ole luomassa ihmisen aistit. Hänen välittömään havaintoonsa ei luoteta, vaan ainoastaan siihen, mikä voidaan laitteilla mitata ja tehdä havaittavaksi. Sekundäärisen maailmankuvan” näyttämässä maailmassa ei ole hajuja, ei makuja, ei värejä, ääniä eikä tuntoakaan. Mustarastaan laulun ja neitoperhosen siipien hienon hienot vivahteet ja yksityiskohdat ”selitetään pois” geeniperimän säilymiseen ja biokemiallis-fysiologisiin seikkoihin viittaamalla. Nämä ihmisen välittömiä aisteja ihastuttavat ominaisuudet ikään kuin kalpenevat, muuttuvat merkityksettömäksi hälyksi. Tilalle astuu hajuton, mauton, väritön, tunnoton ja äänetön geenimaailma, kuiva teoria, laboratoriot monimutkaisine laitteineen ja tietokonesimulaatioineen. Tutkija sanoo, ellei aivan suoraan, niin sitten ainakin rivien välistä: ”Täältä löytyy todellisuuttamme koskeva totuus.”

Biologisista virtuaalimaailmoista virtaa jäätävää viimaa, joka hyydyttää kaiken spontaanin luontokokemuksen. Se lapsi tai lapsenmielinen aikuinen, joka kyseli mustarastaan laulusta ja neitoperhosen siivistä, kokee ristiriitaa ja lopulta turhautuu. Ammatissa toimivien asiantuntijoiden tehtävänä näyttää olevan luonnon salaisuuksien selvittäminen, noiden salaisuuksien, joissa ei heidän mukaansa enää mitään ihmettelemistä olekaan. On vain ajan kysymys, milloin kaikki ratkeaa. Ihmettelijä antaa periksi. Hän ei enää katsele ympärilleen. Luonnon olennothan ovat viime kädessä ainoastaan geeniperimänsä kantajia ja siten sinänsä merkityksettömiä.

4. Tienviittoja eksyneille - ”primäärinen maailmankuva” tutkimuksen perustaksi

Adolf Portmannin biologia tarjoaa siis toisenlaisia vastauksia laatuja koskeviin kysymyksiin. Ensinnäkin hän antaa täyden tunnustuksen niin sanotulle ”primääriselle maailmankuvalle”. Tämä on jälleen hänen oma terminsä ja kuvaa sitä tapaa, jolla me havaitsemme ja koemme ympäröivän maailman lapsuutemme päivinä. Se on se kokemistapa, joka sitoo ihmiselämän tähän planeettaan ja joka perustuu täysin naiivien aistien varaan. Adolf Portmann korostaa myös, että ihmisen käyttämillä kielikuvilla ja symboleilla on pakollinen lähtökohtansa tässä alkuperäisessä kokemusmaailmassa.

4.1.  Eliöiden itse-esittely ja sisäisyys

Primäärinen maailmankuva ohjenuoranaan Adolf Portmann päätyi siihen, että eliöiden ulkoisessa olemuksessa on aina piirteitä, joita ei voida ymmärtää pelkästään lajinsäilymistarpeen eikä biokemiallisten ilmiöiden perusteella. Selitykseksi mustarastaan laululle eivät siis riitä pelkästään reviirivaatimus ja hormonitilanne, vaan on muutakin. Tämä muu sisältyy Portmannin käsitteisiin ”itsensä esittely  / itse-esittely” ja ”sisäisyys” (saks. ”Selbstdarstellung” ja ”Innerlichkeit”). Mustarastaan itseilmaus on sen esittämän laulun omalaatuisuudessa. Kaikista maailman äänistä sen sisäinen kehitys - sisäisyys - on tuonut esiin juuri nämä sävelet. Se, että neitoperhosen siivissä ovat juuri nuo kuviot ja värit, on sen itseilmausta. Kaikista maailman ja ehkä maailmankaikkeudenkin vivahteista ja malleista sen sisäinen kehitys - sisäisyys - on tuonut esiin juuri nämä. Pelkkä perinnöllisyys ja luonnonvalinta eivät riitä selittämään tätä. Sattumaan vetoaminenkin tarkoittaa ainoastaan sitä, ettei ilmiön taustalla olevia tekijöitä tunneta.

Marjorie Greenen toimittamassa filosofista biologiaa käsittelevässä teoksessa Portmannin termien ”itsensä esittely / itse-esittely” ja ”sisäisyys” asema itsesäilytykseen nähden kuvataan näin: Darwinin teorian ohjaamina biologit näkevät eliöt pelkästään eräänlaisina eloonjäämistekniikoiden aggregaatteina. He näyttävät uskovan, että elämän ja adaptaation l. sopeutumisen välille voidaan asettaa yhtäläisyysmerkki. Adaptaatio merkitsee eliön sopeutumista sisäiseen ja ulkoiseen ympäristöön sillä tavoin, että se selviytyy hengissä. Tämän kaltaisessa ajattelussa hallitsevana käsitteenä on hyödyllisyys. Hyödyllisyys on kuitenkin kaksinainen käsite: ei pelkästään hyödyllinen jonkin vuoksi - tässä tapauksessa hengissä säilymisen vuoksi - vaan myös hyödyllinen jollekin. Aina on olemassa myös yksilö tai ryhmä - siis laji - joille jokin ominaisuus on hyödyllinen. Kuinka biologi selittää tämän adaptaatioyhtälöön kuuluvan tekijän? On kaksi vaihtoehtoa: Joko yksilöstä itsestään on hyötyä jotain tarkoitusta varten, tai sillä on oma itseisarvonsa ja siitä sellaisenaan riippuu alkuperäinen hyödyllisyyden perustelu. Jos edellinen pitää paikkansa, voimme eräiden tunnettujen biologien tavoin sanoa, että monisoluisten eliöiden elämä ei ole mitään muuta kuin väline, joka uudelleen järjestelee ja monistaa niissä olevaa ainoaa rajattomasti hengissä säilyvää osaa, nimittäin geenistöä. Absurdi tapa tarkastella kaikkien elävien olentojen saavutuksia, mukaan luettuna inhimillinen kulttuuri sekä kasvien ja eläinten suunnaton monimuotoisuus. Toinen vaihtoehto olisi rehellisesti tunnustaa, että itsesäilytyksen mekanismit, olkoot ne kuinka kiehtovia tutkimuskohteita tahansa, ovat kaikki välineellisiä suhteessaan niiden kokonaisuuksien itseisarvoon, joita ne ylläpitävät. Tässä on se, mitä Portmannin käyttämät elämän tunnusmerkit itsensä esittely ja sisäisyys pyrkivät selventämään. Elävät olennot, sellaisina, kuin ne näyttäytyvät ympäröivälle maailmalle ja sellaisina, kuin ne omasta keskuksestaan käsin järjestelmällisesti toimivat, ovat itsessään merkityksellisiä. Elämälle tyypilliseksi katsottu itsesäilytys, niin tärkeä kuin se onkin, täytyy sijoittaa kolmanneksi ominaispiirteeksi noiden kahden muun alaisuuteen.

Tällä tavoin Adolf Portmannin biologinen näkemys kääntää voimassa olevat dogmit täysin päälaelleen. Kun biologina tai maallikkona lähtee seuraamaan Adolf Portmannin viitoittamaa tietä, niin luonto muuttuu jälleen siksi salaperäiseksi paikaksi, mikä se oli lapsuuden päivinä. Jokainen muoto ja ääni on täynnä merkitystä, joka odottaa löytäjäänsä. Näivettynyt havaintomaailmamme ja sitä tietä myös sielunelämämme saavat virvoitusta ihmettelemisen kokemuksesta. Luontosuhteemme herää henkiin. Kun sielumme avautuu luonnon olennoille, olemassaolon ihme on läsnä koko parantavassa voimassaan.

Kirjallisuus:

Approaches to a Philosophical Biology, 1968; toim. M. Greene

Descartes, R.: Die Prinzipien der Philosophie. Kirjassa „Was die Philosophinnen denken“, 1983; toim. H.Bendkowski & B. Weisshaupt

Adolf Portmann 1982: Biologie und Geist

Joachim Illies 1981: Adolf Portmann, Ein Biolog vor dem Geheimnis des Lebendigen

Tekstissä olevien lainausten käännökset: Taina Leu