Kokemuksellisuus

Kokemuksellisuus

Ensinnä: Kokemustahan ei voida lainkaan tutkia, ei ainakaan tavanomaisin menetelmin. Se on aina laadullinen, yksilöllinen ja subjektiivinen. Ulkonaisista merkeistä voidaan päätellä jotakin kokemuksen sisällöstä ja sisällön merkityksestä sille, joka kokemuksen saa. Fritjof Capra on sanonut, että kokemus on syvimmältä olemukseltaan jakamaton, puhdas laatu, jota ei voi mitenkään mitata eikä punnita. Näin ollen kokemuksellisuudelle tulee varata omat tutkimusmenetelmänsä.

Biologista tutkimusta, samoin kuin muuta tässä yhteydessä kyseeseen tulevaa tieteellistä tutkimusta, tehdään nykyään paljolti pelkästään kvantitatiivisiin mittauksiin perustuvin, biokemiallisin, geeniteknisin ja solubiologisin menetelmin. Biologia on tämän johdosta etääntynyt alkuperäisestä tutkimuskohteestaan, elävän olennon kokonaisuudesta. Näillä menetelmillä on kyllä saavutettu hienoja tuloksia, kun on voitu osoittaa kaiken elävän taustalla vaikuttavat, yhteiset periaatteet, DNA:n rakenne, sen merkitys perinnöllisyyden ja solun toimintojen säätelyssä, solun aineenvaihdunnan ja rakenteen yhteiset piirteet jne. Tästä kaikesta on kuitenkin seurannut se, että itse eliöt - se, mitä niissä ”maallikko” havaitsee välittömän havainnon kautta – ovat muuttuneet ikään kuin sivuseikoiksi. Tämä sama koskee myös ekologista tutkimusta, joka, vaikka kiinnittääkin huomiota luonnon monimuotoisuuteen, jättää itse eliöt tietokonelaskelmien numeroiksi.

Adolf Portmann, viime vuosisadan puolella elänyt sveitsiläinen biologi, lähti kulkemaan omaa, biologian valtavirrasta poikkeavaa reittiään. Hän puhui ”primäärisestä” ja ”sekundäärisestä” maailmankuvasta. Primäärinen maailmankuva perustuu siihen, mitä meidän varustautumattomat aistimme saavat selville meitä ympäröivästä todellisuudesta. Sekundäärinen maailmankuva puolestaan on nykytieteen valtavirralle ominainen. Se perustuu siihen, mitä erilaisin mittauksin ja laittein on saatu selville meitä ympäröivästä todellisuudesta. Näin Adolf Portmann on hahmotellut pääpiirteittäin näiden kahden maailmankuvan kokemuksellisuuden erityispiirteet.

Primäärinen maailmankuva perustuu kvaliteettien, laatujen, havaitsemiseen ja sekundäärinen kvantiteettien, määrien ja mittojen, havaitsemiseen. Molemmilla pitäisi olla tutkimuksessa paikkansa. Kuitenkin sekundäärinen maailmankuva on nykyään vallalla. Mistä tämä johtuu? Adolf Portmann kirjoittaa ”galileilaisesta käänteestä”, joka tapahtui uuden ajan ja keskiajan taitteessa, renessanssiajalla (pitää vielä tarkentaa ajankohta). Galileo Galilei oli niitä, jotka suorastaan halveksivat ihmisen kykyä aistia laatuja. Hän ilmaisee asian näin: ”Nyt sanon, että aina, kun kuvittelen mitä tahansa aineellista tai kappalemaista oliota, tunnen välittömästi tarvetta ajatella sitä rajallisena, jonain, jolla on tämä tai tuo muoto; jonain, joka on suuri tai pieni verrattuna toisiin esineisiin ja joka on jossain tietyssä paikassa jonain määrättynä aikana; jonain, joka on liikkeessä tai levossa; jonain, joka koskettaa tai ei kosketa jotain toista kappaletta; ja jonain, jonka lukumäärä on yksi tai muutama tai monta. Näistä edellytyksistä irrallisena en voi tippaakaan kuvitella mitään sellaista oliota. Mutta sitä seikkaa, että sen täytyy olla valkoinen tai punainen, karvas tai makea, meluisa tai hiljainen ja tuoksua miellyttävältä tai vastenmieliseltä, en koe mielessäni pakottavaksi saattaa tähän yhteyteen. Ilman aistien opastusta, ilman niiden suomaa apua, järkemme tai mielikuvituksemme ei todennäköisesti milloinkaan päätyisi tämän kaltaisiin ominaisuuksiin. Siten ajattelen, että maut, tuoksut, värit jne. eivät ole sen enempää kuin pelkkiä nimityksiä, mitä tulee siihen tarkastelemaamme kohteeseen, johon me ne sijoitamme, ja että ne ovat läsnä ainoastaan tajunnassa. Siten, jos elävät olennot poistettaisiin, kaikki nämä ominaisuudet pyyhkäistäisiin pois ja hävitettäisiin täydellisesti. Mutta koska olemme tyrkyttäneet niille erityisiä nimiä, jotka selvästi poikkeavat yllä mainituille muille ja todellisille ominaisuuksille annetuista nimistä, haluamme uskoa, että ne aidosti ovat olemassa todellakin erillisinä näistä jälkimmäisistä.” Kvantitatiivisten menetelmien ja sekundäärisen maailmankuvan voitokas esiinmarssi alkoi A. Portmannin mukaan noilta renessanssin ajoilta ja on jatkunut aina vain kiihtyvällä nopeudella meidän päiviimme asti. Sekundäärinen maailmankuva ei ole pysytellyt ainoastaan tieteen piirissä, vaan on sieltä levinnyt yleiseksi dogmiksi kaikille elämänalueille, jotka suinkin ovat tarjonneet sen tarkoituksiin sopivan näkökulman.

Adolf Portmann näki tässä kehityksessä myös vaaroja, koska se ajaa ihmisen pois hänen oman välittömän kokemuksensa piiristä. Sen sijaan, että ihminen todella havainnoisi ympäristöään ja luontoa kaikilla aisteillaan, hän tekeekin havaintojaan ikään kuin sekundäärisen maailmankuvan tarjoaman ajattelulinssin läpi. Tällöin hän ei oikeastaan näe ympäröivää todellisuutta, vaan hänelle valmiiksi ajatellun todellisuuden. Niinpä esim. perhosen siipien ihastuttavat, auringonsäteissä hehkuvat värit ja kuviot merkitsevät ”valistetulle” nykyihmiselle ainoastaan perhosen keinoa säilyä hengissä, houkutella partneria ja ylläpitää lajinsäilymiselle välttämättömiä DNA-rakenteita.

Adolf Portmann antoi täyden tunnustuksen varustautumattomin ihmisaistein havaittaville kvaliteeteille, laaduille eli sille, mitä hän kutsui ”primääriseksi maailmankuvaksi”. Niinpä hänelle esim. perhosen siipien värit ja kuviot olivat tutkimuskohde sinänsä. Hän käänsi katseensa nimenomaan eliöiden ”näytille asettamiin” ihmeellisiin kuvioihin, muotoihin ja väreihin, ääniin ja tuoksuihin (, vaikkakin hänen oma harrastuksensa, maalaustaide, ohjasikin häntä kiinnittämään huomiota enemmän näköhavaintoihin). Hän syventyi siihen, mitä eliöissä on välittömästi havaittavissa, niiden ulkonaiseen olemukseen, jolle hän kehitti oman terminsä ”Selbstdarstellung”. Tämä termi voidaan kääntää sanalla ”itsensä esitteleminen / näytille asettaminen” tai ”itseilmaus”. Hän näki, että eliö ulkoisen olemuksensa välityksellä ikään kuin kertoi itsestään jotakin. Tätä ”itsensä esittelemistä” komplementaarisesti vastaava termi hänen ajattelussaan oli eliön ”sisäisyys” (saks. Innerlichkeit). Tällä hän tarkoitti sitä eliöiden ominaisuutta, että ne eivät yksinomaan reagoi, vaan myös ovat vuorovaikutuksessa ympäristönsä kanssa ja pystyvät näkymättömässä keskuksessaan muuntamaan ulkoiset ja sisäiset aistivaikutelmat monimutkaisiksi käyttäytymismalleiksi ja kehitykseksi. Seuraava sitaatti kertonee Adolf Portmannin ajattelun ytimen:” Näiden meidän omasta organisaatiostamme suuresti poikkeavien eliömuotojen sisäisyys puhuu meille ulkoisen ilmentymänsä kautta. Se seikka, että emme kykene kääntämään tätä kieltä ihmisen käyttämiksi sanoiksi, ei ole mikään syy olla näkemättä tätä ilmentymää sinänsä. Jos jossain vieraassa maassa olen katsomassa jotain teatteriesitystä, josta en ymmärrä sanaakaan, ei minun tule sillä perusteella väittää, ettei mitään esitystä ole menossa, ettei mitään tapahdu, paitsi että kuuluu jotain sattumanvaraista hälyääntä.”

Voimme siis todeta, että primäärinen maailmankuva ja sekundäärinen maailmankuva ovat kaksi eri tapaa kokea ympäröivä todellisuus. Primäärinen on välitön ja laadullinen. Sekundäärinen taas on välillinen ja kvantitatiivinen. Lisäksi voidaan todeta, että primäärisen maailmankuvan edustajat ovat nykyään kituvassa asemassa valtavirran suosiessa sekundäärisen maailmankuvan edustajia. Merkillistä kylläkin kokemuksellisuus yhdistetään ainoastaan esim. CAM-hoitoihin. Koululääketieteestä sanotaan, että sen tarjoamat palvelut perustuvat tutkimusnäyttöön eivätkä ole kokemuksellisia???? Totta on, että koululääketieteen edustajat voivat ennemmin kieltää kokemuksellisuutensa, sillä ko. tiede on eräänlaisella itsensä typistämistoimituksella kaventanut kokemuspiirinsä koskemaan lähestulkoon ainoastaan potilailta laitteiden välityksellä saatuja mittaustuloksia, kuvia yms. CAM-hoidoissa hoitajat sen sijaan ottavat vastaan potilaalta välittömästi tulevia signaaleja, koska ilman niitä hoitoa olisi mahdotonta suorittaa. Tämän he tekevät kuitenkin koululääketieteellisiä tutkimustuloksia unohtamatta. Sikäli voidaan tietysti sanoa, että CAM-hoidot ovat kokemuksellisia, koska ne ovat kokemuksellisesti rikkaampia.  

Kirjallisuutta

Joachim Illies: Adolf Portmann - Ein Biologe vor dem Geheimnis des Lebendigen, Herderbuecherei, Band 873, 1981