Ihmisen ja luonnon pyhyydestä

17.10.2020 Päiväkalliossa

 

Yöllä herättyäni ja vähän aikaa valveilla oltuani ajatukseni kulkeutuivat Volter Kilpi -viikon tulevaan teemaan, josta olin lukenut paikallislehdestä, nimittäin käsitteeseen ”pyhä”. Anni Mickelsson, joka on Volter Kilpi -viikon nykyinen taiteellinen johtaja, kertoi lehdessä olevansa kiinnostunut nimenomaan luonnon pyhyydestä. Hän ajattelee, että luonnon pyhyyden ymmärtäminen toisi uuden vahvan näkökulman ilmastokeskusteluun. Vaikka en nyt paljonkaan tuosta ilmastovouhotuksesta perusta (anteeksi poliittinen epäkorrektius), niin luonnon pyhyys on minustakin tärkeä aspekti. Siitä sitten siirryin taas siihen, mikä minua kaikessa ihmistä syyllistävässä ja alentavassa keskustelussa – olkoon se luonteeltaan mihin tahansa alaan liittyvää, kuten tässä ilmastokeskusteluun liittyvää (mikä lienee eräs pahimmin ihmistä syyllistävä asia tällä hetkellä) – on eniten harmittanut, nimittäin se, että ei lainkaan nähdä asioiden toista puolta. Se toinen puoli tässä luonnon pyhittämisessä tai pyhyydessä ilmastokeskustelunkin yhteydessä olisi ottaa huomioon myös ihmisen pyhittäminen tai pyhyys. Monilla aloilla, niinpä ilmastokeskustelussakin, on sokea piste siinä, että kaiken takana vaikuttaa ihmiskuva, meidän käsitys ihmisestä sinänsä. Jollain hämmästyttävällä tavalla tämä teema vain ohitetaan jotenkin itsestään selvyytenä ja tarpeettomana pohdinnan aiheena, vaikka useimmilla ei liene aavistustakaan siitä, millaista kuvaa ihmisestä itse kukin sisällään kantaa.  Tarvittaisiin ihmiskuvan ja ihmiskäsityksen tuominen kaiken pohdinnan keskiöön, jotta se voitaisiin tehdä tietoiseksi kaikille. Radikaali muutos siinä, mitä ihmiset ajattelevat itsestään lienee tarpeen, sillä ihmisen syyllistäminen jatkaa sitä ikivanhaa rataa, jolla esim. uskonnolliset organisaatiot ovat pystyneet ihmistä hallitsemaan. – Voiko joku tai jokin sellainen olla pyhä, jota on aihetta syyllistää ja sitä tietä hallita? Uskonnolliset organisaatiothan ovat lujasti pitäneet ihmistä suurena syntisenä kaikkina niinä vuosisatoina, joina ne ovat häntä hallinneet; suurena syntisenä, joka ei mitenkään voi olla pyhä.

Olisiko tarpeen tarkastella sitä seikkaa, että ihminen pyhään luontoon kuuluvana ja siitä riippuvana olentona on myös pyhä? Jotta tämä tarkastelu tulisi mahdolliseksi ilman mitään nykyisin voimassa olevaa ennakkoasennetta, so. uskonnollisen, poliittisen, psykologisen tai antropologisen tms. alan ennakkoasennetta, se tarvitsisi kokonaan uuden puolueettoman, laajapohjaisen lähtökohdan.

 

Minä, hedelmöityneestä munasolusta tullut…

 

Sveitsiläinen biologi Adolf Portmann kirjoittaa siitä, kuinka mato, jonka katkaiset vahingossa puutarhatöitä tehdessäsi, kasvattaa itsestään kaksi uutta yksilöä: etupää kasvattaa uuden takapään ja takapää uuden etupään. Se, että takapää pystyy luomaan uudelleen itseään varten sen johtavan instrumentin eli hermo- ja aistikeskuksen, on tärkeä huomio A. Portmannin mukaan. Tässä ilmiössä näemme, miten omaan organisaatioomme verrattuna pinnallisesti tarkasteltuna yksinkertainen madon organisaatio pystyy rakentamaan itselleen uudet aivot. Paljastuu se seikka, että suvereeni eivät olekaan aivot, nuo erittäin monimutkaiset elimet, vaan solu itse, soluplasma. Soluplasma on siis korkeimmaksi katsotun elimen yläpuolella elävän olennon organisaatiossa. Ihminen ei pysty siihen, mihin alkeelliselta vaikuttava mato pystyy. On kuitenkin katsottava asiaa tarkemmin, jolloin paljastuu se seikka, että kerran yksilönkehityksen aikana ihminenkin on pystynyt siihen: Sikiökehityksen aikana munasolu hedelmöitynyt soluplasma lähtökohtanaan on pystynyt luomaan ihmisellekin aivot. Tämä ilmiö panee miettimään sitä, miten kehon, mielen ja hengen välinen yhteys on askarruttanut ihmistä vuosituhansien ajan. Kun syvennytään siihen seikkaan, että hedelmöityneestä munasolun plasmasta kasvaa koko fyysinen keho, myös aivot ja hermosto, jotka ovat koko biologista organisaatiota hallitsevat elimet, niin arvoituksen ”keho, mieli ja henki” ratkaisemiseen saadaan uusi näkökulma. Tämä näkökulma näyttää meille sen, miten yhden ainoan solun plasma on aikaansaanut jokaisen meidän yksilöllisyyden. Se kertoo, että me ihmiset olemme kaikki yksi ja kuitenkin samalla jokainen meistä on ainutlaatuinen erillinen, jolla on omat tiensä kulkea. Kehon, mielen ja hengen välisten yhteyksien ymmärtämisyritykset, samoin kuin alkion- ja sikiönkehitystä ohjaavien biologisten mekanismien tutkimisesta saadut tulokset nähdään valtavaa, tuntematonta, arvoituksellista taustaa vasten. Tällä kohtaa on helppoa hyväksyä mysteerin, salaisuuden ja ihmeen olemassaolo, ja nämä käsitteethän liitetään myös siihen, mikä ymmärretään pyhäksi.

Biologisen perustiedon tuominen ihmiskuvaa ja ihmiskäsitystä koskevaan keskusteluun tukee myös kokonaisvaltaista kuvaa ihmiskehosta. Ihmisen keho luonnollista tietä muotoutuneena ja osana pyhäksi ymmärrettyä luontoa kuuluu myös pyhyyden piiriin.